Tilanteet, joihin liittyy toisten huomioiminen – milloin tietää, että on tehnyt parhaansa?

Olen sosiaalisissa tilanteissa ahdistuva tyyppi, erakkoluonne, introvertti.

Toisinaan sosiaaliset tilanteet, vuorovaikuttaminen toisten kanssa, käyvät melko raskaiksikin, koska ne ovat minulle epäluontaisia ja siksi koen ne usein "suorituksina".

Aika usein kykenen vähempään kuin muut ihmiset, ja valitettavan usein kykenen vähempään kuin läheiseni toivovat. Ainakin olen vaistoavinani, että toivovat ja odottavat suurempaa osallistumista, "korkeampia energioita" ja innostumista kuin mihin olen kyennyt. Kuitenkin saatan noidenkin tilanteiden jälkeen olla uupunut ja jo tilanteisiin osallistuminen (siis paikalle ilmaantuminen) on voinut edellyttää itseni ja pelkojeni voittamista. Mutta saldo jää niin kovin vähäiseksi ns. normaaliin ihmiseen verrattuna, etten voi olla noteeraamatta sitä enkä olettaa, että muut eivät ole sitä noteeranneet.

Usein koen tuottaneeni pettymyksen muille. Pitäisi pystyä enempään ja olla reippaampi ja innostuneempi, huomioida muita enemmän jne. Silloin tällöin tilanteiden ja tapaamisten jälkeen poden huonoa omaatuntoa, koska ajattelen, että taisin taas tuottaa pettymyksen.

Kysymykseni: miten voi varmistaa, että tekee parhaansa sosiaalisessa tilanteessa, ettei tarvitse jälkeenpäin potea huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä siitä, ettei ole huomioinut muita tarpeeksi?

En ole masentunut. Vähäenerginen olen aina ollut, samoin kuin introvertti.