Onko pakko kestää sukulaista joka

saa mut kohta hermoraunioksi!



Kyseessä on iäkäs, 5 vuotta sitten leskeksi jäänyt rouva. Taas viime yönä pidätteli mua puhelimessa puolille öin, itki ja ulvoi sitä kuinka taas oli vuosipäivä siitä kun miesvainaa joutui sairaalaan... Ja tiedän että parin viikon kuluttua soittaa uudelleen että on miehen kuoleman 5-vuotispäivä. Ja itkee taas. Kukkaan ihminen maailmassa ei kuulema voi tietää hänen tuskansa määrää eikä kukaan ole kärsinyt kuten hän.



Hänellä on toki muitakin sukulaisia, ihan samassa tilanteessa kuin minä. Mutta ei se niille soita. Hänellä on paljon ystäviä. Ja rahaa paremmin kuin useimmilla taviksilla, säästöjä ja sijoituksia. Hän on huono liikkumaan, mutta saa kunnalta apua mm. taksimatkoihin. Reissaa paljon, ulkomaillakin.



Silti pääasia tuntuu olevan puhelimessa ulvominen ja syyllistäminen tyyliin " kyllä sinäkin sitten tajuat kun on lapset lähtenyt maailmalle ja yksinäs istut kotona, sano minun sanoneen!" Itse hän on lapseton.



Syksyllä käytiin kylässä kun ohi satuttiin ajamaan (ei onneksi asuta lähellä). Oltiin yksi yö kun emäntä väkisin halusi. Oli työ ja tuska paimentaa kahta leikki-ikäistä pikku kaksiossa, joka on täynnä haurasta ja arvokasta(kin) tavaraa. Kun seuraavan päivän iltana lähdimme, alkoi emäntä jo pari tuntia ennen vollottaa suoraa huutoa syytä kertomatta. Lapset pelästyivät totaalisesti. Kun lähdimme, tuli rouva huutamaan ovelle kuinka hänen ikäisensä ei saa mitään irti tuommoisista pikavierailuista, että hän on taas päiväkaudet sekaisin eikä hänen luokseen kannata tulla parin päivän takia.



Lapsia hän arvostelee karkeasti, kertoo heille innolla miten hänen nuoruudessaan lapsia on kuritettu ja piiskattu ja tuntuu nauttivan lapsien järkyttyneistä ilmeistä.



Puolisoni on ehdottanut että lakkaan vastaamasta puhelimeen, että laitan välit poikki. Mieli tekisi. Mutta toisaalta säälin vanhaa ihmistä.

Kun vaan tietäisi mitä sen kanssa tekee, eilen se nimittäin uhosi tulevansa kylään muutaman viikon päästä ja viipyä ainakin muutaman päivän :/ No, onneksi sen edes voi estää... Kyläillessään hän nimittäin ei ollenkaan hyväksy sitä että kukaan astuu ulko-ovesta ulos, ja tekee sen kyllä tiettäväksi. Edes kaupassa ei saisi käydä, kun hänkin käy vaan kerran viikossa.



Ihannekuva varmasti olisi se että koko perhe istuisi hänen ympärillään kuuntelemassa kuinka täydellinen hän on ja kuinka katala koko muu maailma. Mekin. Mehän olemme myös täynnä vikoja, jotka tosin korjaantuisivat kunhan vaan noudattaisimme hänen neuvojaan.



Kai se on jotenkin sairas. Olen joskus ehdottanut terapeutin kanssa puhumista, mutta siitäkös tämä riemastui... Tuntuu kuin koko elämämme tulisi olla hänen hyvinvointinsa maksimointia ja ajattelemista.



Sorry, sekavaa tekstiä... Oli vaan pakko kirjottaa kun suututtaa koko homma! Ja joku ratkaisu tässä on tehtävä ja hiton pian.