Arvatkaapa, miltä tuntuu lapsesta, kun häntä arvioidaan ja arvostellaan vain sen perusteella, että hänellä ei ole

Heh, minä olen ainoa lapsia ja muistan lapsuudessani, että minua todellakin kohdeltiin eri tavalla. Jos sanoin, että joku haukkui, niin olin kantelija. Jos sellainen, jolla oli sisaruksia, sanoi noin, niin hän oli reipas, kun tuli sanomaan. Yksi tapahtuma on myös jäänyt mieleen. Olin perhepäivähoidossa ja menimme johonkin kyläilemään ja minulla oli nätit vaatteet, kuten myös kyläpaikan tytöllä. Kyläpaikan tyttöä kehuttiin maasta taivaisiin vaatteistaan, mutta minusta ei sanottu mitään. Tuli tietysti pikkutytölle paha mieli ja nieleskelin itkua ja kuuntelin toisesta huoneesta, kun aikuiset puhuivat, että olen niin mustasukkainen, kun minulla ei ole sisaruksia.

Aikuiset osaavat olla todella julmia.

Mä tajusin yhtenä aurinkoisena päivänä 25-vuotiaana, etten ole yhtään sen itsekkäämpi ihminen kuin kukaan muukaan. Minulle oli sitä toitotettu koko lapsuuteni, koska ainahan ainokaiset ovat sellaisia. Annoin omaisuuttani kavereille, jaoin karkit, tein läksyt puolesta yms. Ja kaikki siksi, etten olisi vaikuttanut itsekeskeiseltä.

Sitten se lenkillä kolahti - jumanhelvetti - mä olen ihan rivimallin nainen. Vapauttavaa 😄

En ole kohdannut mitään hirveää arvioimista, mutta muutama tapaus on sattunut kohdalle. Jotkut isoissa perheissä kasvaneet kavereiden vanhemmat/sukulaiset ajatteli, että omaan huonot sosiaaliset taidot ja olen itsekäs, koska eihän ainoa lapsi opi jakamaan tai leikkimään kun ei ole ketään kenen kanssa harjoitella. Päinvastoin, se lelujen jakaminen on aidoimpaa kun on oppinut sen itse eikä sillä että sisarukset repii kaiken väkisin käsistä tai märisee kun Kyllikki-sisko saa aina kaiken. Mitä tulee sosiaalisiin taitoihin, ainoana lapsena oppii sekä toimimaan itsenäisesti että rakentamaan omat sosiaaliset piirinsä.

Vierailija kirjoitti:

Mä tajusin yhtenä aurinkoisena päivänä 25-vuotiaana, etten ole yhtään sen itsekkäämpi ihminen kuin kukaan muukaan. Minulle oli sitä toitotettu koko lapsuuteni, koska ainahan ainokaiset ovat sellaisia. Annoin omaisuuttani kavereille, jaoin karkit, tein läksyt puolesta yms. Ja kaikki siksi, etten olisi vaikuttanut itsekeskeiseltä.

Sitten se lenkillä kolahti - jumanhelvetti - mä olen ihan rivimallin nainen. Vapauttavaa 😄

Ja nämä toitottajat ovat aikuisia. En ikinä kuullut yhdenkään lapsen suusta, että olen sellainen tai tuollainen, koska ole ainoa lapsi. Mutta aikuisten suusta sitäkin enemmän.

2

Mun mies on ainokainen ja joo on se ihan hyvä sosiaalisilta taidoiltaan mutta hirveän tarkka omista tavaroistaan. Kaikki minkä on itse ostanut on ensijaisesti vain hänen käytössään, jopa TV!

Minua ihmetytti miten sisarukselliset lapset eivät pystyneet olemaan yksin hetkeäkään. Aina pyydettiin kavereita käymään ja aina piti leikkiä tai tehdä jotain. Ainoana lapsena tuollainen sosiaalinen riippuvuus vaikutti (ja vaikuttaa yhä) todella oudolle.

Minun tätini oli tällainen arvostelija. Teki vanhoilla päivillään vielä toisen lapsen ja siitähän se riemu alkoi. On kyllä kummasti vuosien saatossa vähentynyt tuo arvostelu, kun omista lapsista toinen ei tehnyt lapsia ollenkaan ja toinen vain yhden ja ilmoitti, että miehen reissutyön takia ei enempää tule. Mikäs tässä on ollessa sitten kolmen lapsen äitinä nyt :D Tekisi mieli kuittailla, mutta ollaan nyt aikuisia kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Jos sanoin, että joku haukkui, niin olin kantelija. Jos sellainen, jolla oli sisaruksia, sanoi noin, niin hän oli reipas, kun tuli sanomaan.

Häh, mihin logiikkaan tuo muka perustuu?

En ole itse koskaan huomannut mitenkään erilaista kohtelua siksi, että olen ainoa lapsi. Olin myös ihan itsekkään vastakohta, jaoin karkkia kavereille kun taas moni jolla on sisarus juuri piti kaiken itsellään jos kerrankin oli mahdollista. Luonnekysymys se on myös, ei mulle kukaan opettanut jakamista tai epäitsekkyyttä mutta sellainen vain olin. Olin myös kova puhumaan ja organisoimaan asioita. Kuten joku jo sanoi, ainoana lapsena oleminen nimenomaan edesauttaa sosiaalisten taitojen kehittymistä ennemmin kuin viivästyttää sitä.

Tosi outoa ja naurettavaa jos aikuiset toitottaa jotain omia ennakkokäsityksiään lapselle. 

Vierailija kirjoitti:

Mä tajusin yhtenä aurinkoisena päivänä 25-vuotiaana, etten ole yhtään sen itsekkäämpi ihminen kuin kukaan muukaan. Minulle oli sitä toitotettu koko lapsuuteni, koska ainahan ainokaiset ovat sellaisia. Annoin omaisuuttani kavereille, jaoin karkit, tein läksyt puolesta yms. Ja kaikki siksi, etten olisi vaikuttanut itsekeskeiseltä.

Sitten se lenkillä kolahti - jumanhelvetti - mä olen ihan rivimallin nainen. Vapauttavaa 😄

Luin kerran tutkimuksen, että itseasiassa ainoat lapset ovat epäitsekkäämpiä kuin monilapsisten perheiden lapset. 

Minua aina nauratti lapsena, kun syötiin jätskiä kaverin perheen luona, niin siellä jätski piti VIIVOTTIMELLA leikata tasapaloiksi. Minua ei ihan oikeasti kiinnostanut, jos joku olisi saanut vähemmän tai enemmän. Itse asiassa ajattelin, että tuolle isoveljelle kuuluu varmaan isoin pala, kun se on isoin :D