Lue keskustelun säännöt.
Ajatus seurustelusta ahdistaa
29.02.2016 |
Mahtaako täällä olla kohtalontovereita? Olen parikymppinen nainen, joka ei ole koskaan seurustellut. Ehkä osa syystä on siinä, ettei koskaan ole tullut ketään tarpeeksi kiinnostavaa vastaan enkä hirveästi ole seurustelua kaivannutkaan. Aika ajoin, kun joku kaveri tai tuttu hehkuttaa kumppaniaan, niin olen kuitenkin miettinyt, että voisihan se kumppani olla ihan kiva.
Olen kuitenkin ihminen, joka tarvitsee hyvin paljon omaa aikaa (yksin siis) ja ajatuskin, että pitäisi tavata jotakuta samaa ihmistä edes kerran viikossa opiskelujen tai töiden lisäksi tuntuu ahdistavalta. Kaikki suhteenalkuni ovat loppuneet viimeistään siihen, että minusta on ollut ahdistavaa, kun on "pitänyt" nähdä niin usein ja olen lopettanut koko jutun siihen. Puhumattakaan tietenkään siitä, että joustuisi asumaan kenenkään kanssa yhdessä.
Johtuukohan tämä siitä, etten ole tavannut vielä ketään tarpeeksi kiinnostavaa, vai eikö seurustelu ole vain minun juttuni? Onnekseni en halua lapsia, joten siinä mielessä kumppanin löytäminen ei ole mikään "pakko".
Kommentit (10)
Eniten kai mietin jäänkö jostain paitsi, jos en edes koeta etsiä ketään... Ja koska en ole hetero ja kaikki omassa kaveripiirissäni ovat enkä käy missään homobaareissa tms., niin seurustelukumppania pitäisi todennäköisesti ihan oikeasti hakea, eikä vain ajatella, että ehkä joskus tulee vastaan joku. Olen jo vähän luopunut toivosta, että sattumalta tulisi vastaan joku nainen, joka olisi kiinnostunut minusta ja minä tarpeeksi paljon hänestä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon ite ihan samanlainen. 19-vuotiaana mulle tuli semmoset seurustelupaineet kun kaikilla kavereilla oli joku, että aloin sitten seurustelemaan "pakolla". Siis monta kertaa ollut tilanteita, että olisi voinut tulla jotain enemmän mutta olin aina ahdistuksen takia pistänyt poikki ennen kun päästy seurusteluasteelle.
No tämän miehen kanssa sitten aloin ahdistuksesta huolimatta seurustelemaan. Virhe oli. En pitänyt hänestä oikeasti niin paljon kuin olisi pitänyt. Lopetin suhteen melko pitkän kituutuksen jälkeen... Nyt olen parikymppinen ja ymmärtänyt sen, että olen sinkkuna niin kauan kunnes vastaan tulee ihminen, jonka kanssa oikeasti haluan olla. Älä ota paineita siitä seurustelusta vaikka kaikki muut kaverit olisivat suhteessa. Kyllä se ahdistus sitten häviää kun "se oikea" astuu kuvioihin. :-)
Vierailija kirjoitti:
Mitä sä tollasta mietit, haluatko itsellesi keksimällä keksiä jotain ongelmia? jos asia ei ole sulle ongelma, elä vaan elämääsi tyytyväisenä
Täsmälleen samaa mieltä. Ap on vielä niin teini, että hän voisi käyttää aikansa hyödyllisemmin kuin jotakin tällaista täysin turhanpäiväistä pohtimalla. Jos kaikki on kerran hyvin yksinään, niin ok, muiden mielipiteet ja seurustelut tuskin vaikuttavat siihen asiaan. Elä ja anna muiden elää niin kuin he haluavat, sama ohje myös sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Mistähän alapeukut?
Miksi et vain rauhoitu? Nytkin mietit turhuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu täällä, olen 25-vuotias nainen ja nykyään jopa haluaisin seurustella. Usein menetän kiinnostukseni/ahdistun jo ennen ensimmäisiä treffejä. Olen kuitenkin huomannut, että tietynlaiset miehet eivät ahdista yhtä paljoa. Yleensä he ovat kuitenkin niitä, jotka eivät minua syystä tai toisesta miellytä. Olen kuitenkin deittaillut näitä miehiä, jotka eivät juurikaan kiinnosta. Tällöin lopputulema on aina ollut huono. Saan yleensä miehen vihat päälleni kun ilmoitan, etten ole kiinnostunut.
Tuntuu mahdottomalta löytää elämänkumppani, kun ei ole vielä aavistustakaan millaista elämää haluaa itse viettää. Ei pidä stressata asiaa liikaa, mutta mua ahdistaa seurustelu just sen takia kun pakkien antaminen on näköjään jopa vaikeampaa kuin niiden saaminen. Koitan silti jatkaa tapailua hyvällä omallatunnolla.
Mulla oli sama juttu, kunnes tapasin mieheni, yhtäkkiä vaan tuntui hyvältä ja luontevalta. Kyllä sä sitten tiedät, kun tapaat sen oikean naisen. Ota rennommin ja nauti elämästä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän se ole aika luonnollista, että näitä asioita miettii iässä, jossa suuri osa kavereista alkaa vakavampiin suhteisiin, muuttaa yhteen ja osa jo hankkii lapsiakin. Mutta pitää vain alkaa ottaa rennosti ja jos joku joskus tulee vastaan niin sitten mietitään uudestaan.
Ihmisiä/suhteita on erilaisia. Toiset nauttivat hyvinki tiiviistä seurustelusta ja toiset parit
saattavat asua omissa kodeissaan ja tavata toisiansa kerran viikossa. Se on ihan inhimillistä,
että haluaa omaa aikaa ja viihtyy itsekseen.
Mitä sä tollasta mietit, haluatko itsellesi keksimällä keksiä jotain ongelmia? jos asia ei ole sulle ongelma, elä vaan elämääsi tyytyväisenä