Kun kukaan ei kuuntele aidosti

myös hiljaisempia ystäviksesi.

jos meinasin omistani puhua tämä kaveri yleensä aina sanoi että hei sori mun pitää nyt lopettaa on vähän kiire...tms...

Kun tätä oli vuoden verran kestänyt lakkasin pitämästä yhteyttä... kyllä hänkin voi sitten minulle päin voittaa ja niin soittikin aina jos oli jotain ongelmia, silti ei koskaan voinut kuunnella mun ongelmia katsoi telkaaria tms kun puhuin...

jälkeenpäin hän on eräälle tutulle ihmetellyt kun ei olla enää tekemisissä... siinäpähän ihmettelee...

aika pyytää anteeksi

Minun on vaikea arvostaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat koko ajan äänessä. He ovat juuri niitä, jotka jo ala-asteella muodostivat omia hovejaan ja pistivät lusikkansa joka soppaan. Aikuisenakin heidän mielipiteensä asioista lähtevät aina minä-akselista, eli hyvin kapeakatseisia tyyppejä. En jaksaisi tuhlata aikaani sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa olisin aina antajan roolissa.

Ihan kun mun rakas anoppini. Ei riitä, että hän puhuu omista asioistaan koko ajan, vaan myös puuttuu muiden asioihin tietäen kaiken. Tuntuu, että hälle pitää aina selittää tekemisiään. Sitten kun loukkaantuu siihen jokaasiantietämiseen, sanoo, että ei hänen mielipiteitä tarvii aina ottaa niin vakavasti. Kuitenkin sanoo aina kaiken (olikohan liioittelua, mutta ainakin aika usein) asiat käskymuodossa. kuten: " Mene hakemaan lapsi pihalta, se on jo nukkunut niin pitkään ja siellä on niin paljon pakkastakin" (meidän lapsesta siis) " Pojalla on liian pienet vaatteet, ei ne sais olla noin kireet" jne. jne.



Ite oon sitten toista äärilaitaa. Oon tottunu myötäilemään ja jos ihminen ei oo ihan tuttu, niin huomaan odottavani, että multa kysytään, ennen kuin kerron omista asioistani. Olen siis vähän sulkeutunut tyyppi. Ja toivon, että keskustelukumppani kuuntelisi sanomaani, vaikka en sitä niin kauheen paatoksella tai kovaäänisesti sanoisikaan. Vaikeeta on välillä tää elämä...