Yhdessä 20 vuotta, eipä tunnu missään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tulee tänä vuonna 25v täyteen. Omasta mielestä pitkä parisuhde on upea juttu. Tai ainakin meidän parisuhteemme on. Rakastan miestäni vuosi vuodelta enemmän ja meillä on hyvä olla yhdessä. Lapset (3 kpl) asuvat vielä kotona, muutaman vuoden kuluttua kaksi vanhinta muuttaa pois. Odotan myös eläkevuosia ja sitä että saadaan kahdestaan viettää aikaa. Mutta on meilläkin ollut huonot vaiheemme, varsinkin suhteen alkuaikoina.

Noin mäkin koin, mutta mies lähti 18

v. jälkeen ja perusti uuden perheen. Eniten v*tutti se, että olin ollu kotiäitinä 6 vuotta, hoitanut meidän lapsia ja lykännyt oman uran luomista, kun miehellä oli vaativa työ. Sit se sika löysi työpaikalta nuoremman naisen.

Eniten taitaa vituttaa se, että se oli sun oma vika. Kukaan, joka oikeasti suunnittelee omaa uraa, ei jää kotiin noin pitkäksi aikaa. Valitsit vain siinä tilanteessa sen helpomman vaihtoehdon. Nyt kun sut on jätetty ja olet uraton, helpompi syyttää miestä. Jee.

Monikin meistä äideistä jää kotiin, vaikka haluaa uran. Se on rakkautta lapsiin. Minä luovun omasta uratoiveesta, koska haluan lasten saavan viettää varhaislapsuutensa kotona. Miehet nyt vaan harvemmin suostuvat luopumaan omasta työstään. En tahtoisi yleistää, mutta hoitovapaalla olevista yli 90% on naisia. Tutkimukset todistavat myös, että nainen edelleen kantaa yleisimmin päävastuun kotitöistä ja lastenhoidosta.

En siis ole tuo jätetty vaimo, mutta voin samastua häneen, koska itsekin olen rakkaudesta lapsiini ja mieheeni jäänyt kotiin useammaksi vuodeksi. Nyt olen tosin äitiyslomalla, nuorin on vielä niin pieni. Mieheni on lääkäri, eikä ole suostunut edes keskustelemaan mahdollisuudesta vaihtaa rooleja joksikin aikaa, eli että hän olisi koti-isänä ja minä töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhteinen taival miehen kanssa kestänyt 20 vuotta. Risteilyllä käytiin, mutta muuten on ihan sama. On monia päiviä, jotka olisin vaihtanut, mutta toki myös päiviä, joita en vaihtaisi. Pitkä parisuhde on vähän yliarvostettu juttu. Sovittiin nyt kuitenkin, että jos vielä toiset 20 vuotta jatketaan yhdessä. Sitten ollaan jo reilu kuuskymppisiä. Lainat maksettu ja lapset maailmalla, jos hyvin käy. Mietitään sitten, huvittaako olla yhdessä.

Meillä ihan sama juttu. Nyt yhteistä taivalta 22 vuotta, ikää 40. Parisuhde on yliarvostettua, onneksi elämä on tällä hetkellä ainakin tasaista. Ei riitoja, mutta ei mitään ilotulitustakaan. Päivä kerrallaan.

...ja piti myös sanomani, että ei seksiäkään. Viimeksi kesällä, vuonna 2013. Itse kyllä haluaisin, miestä ei. Näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tulee tänä vuonna 25v täyteen. Omasta mielestä pitkä parisuhde on upea juttu. Tai ainakin meidän parisuhteemme on. Rakastan miestäni vuosi vuodelta enemmän ja meillä on hyvä olla yhdessä. Lapset (3 kpl) asuvat vielä kotona, muutaman vuoden kuluttua kaksi vanhinta muuttaa pois. Odotan myös eläkevuosia ja sitä että saadaan kahdestaan viettää aikaa. Mutta on meilläkin ollut huonot vaiheemme, varsinkin suhteen alkuaikoina.

Noin mäkin koin, mutta mies lähti 18

v. jälkeen ja perusti uuden perheen. Eniten v*tutti se, että olin ollu kotiäitinä 6 vuotta, hoitanut meidän lapsia ja lykännyt oman uran luomista, kun miehellä oli vaativa työ. Sit se sika löysi työpaikalta nuoremman naisen.

Jätä se sika!

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhteinen taival miehen kanssa kestänyt 20 vuotta. Risteilyllä käytiin, mutta muuten on ihan sama. On monia päiviä, jotka olisin vaihtanut, mutta toki myös päiviä, joita en vaihtaisi. Pitkä parisuhde on vähän yliarvostettu juttu. Sovittiin nyt kuitenkin, että jos vielä toiset 20 vuotta jatketaan yhdessä. Sitten ollaan jo reilu kuuskymppisiä. Lainat maksettu ja lapset maailmalla, jos hyvin käy. Mietitään sitten, huvittaako olla yhdessä.

Antakaa suhteelle aikaa. Antakaa toisillenne aikaa, hellyyttä, ymmärrystä ja huolenpitoa. Kun aina mistaa kysyä itseltään aamulla että mitä jos häntä ei olekkaan enään kun tulen töistä niin varmaan vastaus on että´, voi ei. Huomaat että et hänestä oikeasti halua luopua. Olet vain välillä väsynyt ja kaipaat omaa aikaa. Sitäkin parisuhteessa tarvitaan.

Tota noin niin, mitäs sen yhteisen arjen pitäisi olla, jos ei arkea? Arki on arkea, oli sitten yksin tai parisuhteessa (uusien suhteiden alut poislukien). Se, että suhteessa on arkista ja tasaista ei poissulje onnellisuutta. Mutta jos onnellisuutta ei ole ollenkaan, sitten voisi jo huolestua.

t. vuodesta 1992 lähtien saman miehen kanssa kimpassa

Tuttua tuttua. Meillä yhteistä taivalta takana 17v ja niin tasaista paksua arkea kuin olla ja voi. Vaihtamaankaan ei kiinnosta lähteä, koska se on vain vähän kuin itsensä pettämistä. Koska jokaisessa suhteessa se alku on hienoa ja sitten tasaantuu. Näin se kävisi sen uudenkin kanssa, joten mitä se vaihtaminen hyödyttää.

Vanhempani ovat olleet yli 36 vuotta yhdessä ja sen parempaa parisuhdetta en ole koskaan nähnyt. Ne kaksi eivät voisi olla onnellisempia ja pistävät toisensa aina etusijalle, mutta osaavat silti elää omaa elämäänsäkin ja pitää hauskaa oikein kunnolla ja nauttia elämästä. Sen vähempään en minäkään aio tyytyä ja hyvin näyttää menevänkin sen osalta. En kestäisi aloituksen kaltaista elämää ollenkaan. Voin kuvitella miten "pitkä parisuhde on yliarvostettu" saisi äitini puuskahtamaan, ettei sen lausuja tiedä yhtikäs mitään siitä, mitä parisuhde voi edes olla.

Meilläkin tulee parikymmentä vuotta täyteen. Tavattiin vasta kolmikymppisinä, joten ollaan tällainen vanhempi pari.

Miten sattuikaan, että eilen illalla just puhuttiin, että kuinka sitä vuosien varrella rakastuu toiseen vain enemmän ja enemmän. Joskus ihan rintaan sattuu, kun toista rakastaa niin paljon. Toki on tapeltu välillä ja murjotettukin, mutta niistä on selvitty, kun on puhuttu ja paljon.

Itse pari lyhyttä suhdetta kokeneena ennen avioliittoa, pidän tätä pitkää liittoa kyllä aarteena. Kun oppii tuntemaan toista enemmän, sitä myös huomaa rakastuvansa enemmän siihen syvempään puoleen, mikä tulee esille.

Niitä hienoja pitkiä parisuhteita näkee todella harvoin. Nyt 10v sen jälkeen kun mies jätti 20v yhdessäolon jälkeen, en voi olla kuin kiitollinen niin näivettynyt oli suhde viimeiset vuodet.

Uutta suhdetta en ole edes harkinnut, yksin asuminen ei tarkoita yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä tehdä mitä haluaa, ilman neuvotteluja kenenkään kanssa.

Ihmettelen aloittajan parisuhdetta, että kuinka he voivat vaan sopia etukäteen olevansa yhdessä vielä seuraavat 20 vuotta jne.   Eihän tuollaista voi luvata kukaan parisuhteissaan. 

Itse olen ollut saman miehen kanssa yli 30 vuotta yhdessä, ja parin vuoden päästä saman verran avioliitossa.  Suhteemme tulevaisuuttahan ei voi tietää, mihin se suuntautuu, mutta nyt, nyt on kaikki OK.  Lapset ovat aikuisia, ja he ovat ns. lentäneet pesästään heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen opiskelujensa vuoksi toisille paikkakunnille jo vuosia sitten.  Olemme siis olleet jälleen kahdestaan sitten alkuaikojen seurustelun ja avoliitto&avioliittovuosien jälkeen jo monia vuosia, ja elämä on sujunut ihan mukavasti ilman lapsienkin jatkuvaa läsnäoloa kodissamme.  Tottakai on mahdottoman mukavaa tavata omia aikuisia lapsiaan ja heidän kumppaneita silloin tällöin, mutta olen tyytyväinen ihan kahden keskiseen ajanviettoonkin.  On vapauttavaa olla ihan kahdestaan, mennä ja tulla ilman lapsiperhehuolia.  Asunto on tullut maksettua jo omaksi nuorimmaisenkin lapsen vielä asuessa tässä kotona. 

Itse olen omasta suhteestani kyllä sitä mieltä, että kun me mieheni kanssa kohtasimme, oli meillä molemmilla jo takanapäin elettyä elämää eli emme siis olleet toinen toistemme ensimmäiset.  Itse ainakin olin sinkkuilukaudenkin kokenut ja sen tuoman villin vapauden mennä ja tulla nuoruuden aikana, ja oli helppoa rauhoittua perhe-elämän viettoon liki kolmekymppisenä, ja sitä suorastaan halusinkin siihen aikaan. 

Se, mitä huominen tuo tullessaan, en voi mennä sanomaan, koska sitä ei voi tietää!

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen aloittajan parisuhdetta, että kuinka he voivat vaan sopia etukäteen olevansa yhdessä vielä seuraavat 20 vuotta jne.   Eihän tuollaista voi luvata kukaan parisuhteissaan. 

Itse olen ollut saman miehen kanssa yli 30 vuotta yhdessä, ja parin vuoden päästä saman verran avioliitossa.  Suhteemme tulevaisuuttahan ei voi tietää, mihin se suuntautuu, mutta nyt, nyt on kaikki OK.  Lapset ovat aikuisia, ja he ovat ns. lentäneet pesästään heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen opiskelujensa vuoksi toisille paikkakunnille jo vuosia sitten.  Olemme siis olleet jälleen kahdestaan sitten alkuaikojen seurustelun ja avoliitto&avioliittovuosien jälkeen jo monia vuosia, ja elämä on sujunut ihan mukavasti ilman lapsienkin jatkuvaa läsnäoloa kodissamme.  Tottakai on mahdottoman mukavaa tavata omia aikuisia lapsiaan ja heidän kumppaneita silloin tällöin, mutta olen tyytyväinen ihan kahden keskiseen ajanviettoonkin.  On vapauttavaa olla ihan kahdestaan, mennä ja tulla ilman lapsiperhehuolia.  Asunto on tullut maksettua jo omaksi nuorimmaisenkin lapsen vielä asuessa tässä kotona. 

Itse olen omasta suhteestani kyllä sitä mieltä, että kun me mieheni kanssa kohtasimme, oli meillä molemmilla jo takanapäin elettyä elämää eli emme siis olleet toinen toistemme ensimmäiset.  Itse ainakin olin sinkkuilukaudenkin kokenut ja sen tuoman villin vapauden mennä ja tulla nuoruuden aikana, ja oli helppoa rauhoittua perhe-elämän viettoon liki kolmekymppisenä, ja sitä suorastaan halusinkin siihen aikaan. 

Se, mitä huominen tuo tullessaan, en voi mennä sanomaan, koska sitä ei voi tietää!

Minusta taas parisuhde on tahtoasia. Niin myötä- kuin vastamäessä. Jos sovitaan, että ollaan yhdessä, niin sitten ollaan. Ei avioliitto kaikille sovikaan. Me harkitsimme monta vuotta mieheni kanssa, halutaanko luvata papin edessä, että tahdotaan olla yhdessä myötä- ja vastamäessä, kunnes kuolema erottaa. Meillä on diili, että mitään ohareita ei kumpikaan tee, eikä karkaa.