Läheisen pitkäaikainen sairaus ja oma jaksaminen

Koita jaksaa! Jotenkin kuulostaa, ettei aikaa olisi enää kovin paljon. Jos potilas pystyy vielä puhumaan, jutelkaa ihan normaaleja juttuja. Se kuormittaa kaikkein eniten, kun läheisen mieli ei enää ole se normaali entinen. Onneksi äidilläni se vaihe kesti vain viimeisen viikon. Aivosyövässä mahdollisesti paljon pidempi ja se on rankkaa.

Lämmin halaus.

Ei juuri puhu, yksittäisiä sanoja sanoo kylläkin. Liikkuu huonosti, jopa rollan kanssa. Välillä pyörätuolilla. Mieli ei ole ollut entisensä kohta 8kuukauteen. Ei tiedä kuinka paljon ymmärtää, voi vastata samaan kysymykseen 'joo' ja 'ei'.

Itselle ruvennut nyt tulemaan ahdistusta ja niinä päivinä työnteko on yhtä tuskaa. Tekis mieli vaan käpertyä sänkyyn peiton alle.

Ap

Ap lisää että aikaa voi olla vielä vaikka vuosi jäljellä. En kyllä usko (enkä toivo), mutta mahdollista.

Vielä miettivät uutta sytokierrosta. Tämä ei siis paranna, pidentää elinikää. Herää kysymys 'onko tuo elämää'?

Ap

Kyllä potilaalla on oikeus kieltäytyä sytoista. Niistähän tulee myös sivuvaikutukset ja voinnin heikkeneminen. Puhukaa asiasta.

Äidilleni vikat sytot toivat lisäaikaa kotona lähes puoli vuotta. Silti koki ne sen verran rankkoina, että sanoi ettei olisi ottanut ellei olisi ollut toivetta paranemisesta.

Tiedän tunteen. Meillä eletty tämän saatanan syövän kanssa jo kolme vuotta. Ja minä olen se matriarkka, joka pitää kaikki muut järjissään. Välillä vaan meinaan väsyä. Potilas on kuitenkin täysin järjissään ja vaikka tämä on rankka vaihe elämässä, toivon, että yhteistä aikaa annettaisiin mahdollisimman paljon. En ole varmaan koskaan valmis luopumaan. Ahdistuksesta pääsen yli keskittymällä muuhun hetkeksi. Teen vaikka ristikon tai sudokun.

Meillä ri siis toivoa paranemisests. Sytoja annetaan koska potilas sanoo 'joo' (ymmärtääkö edes mitä kysytään?) ja puoliso haluaa. Toimintakyky ei tule paranemaan. On täysin autettava (vessa, suihku, pukeminen jne)

Ap

Voimia ap:lle! Yritä miettiä päivä kerrallaan, ja nauttia niistä hetkistä mitä on vielä jäljellä.

Lisä sytostaattea miettisin tarkkaan, jos eivä paranna. Mieluummin loput päivät ilman lisäoireita hoidoista, kun että elämää jatketaan, mutta se ei ole elämisen arvoista. (Kokemusta on.)

Jos kyseessä ei ole sun oma vanhempi, niin sun ei tarvitse ottaa niin isoa roolia, että itse ahdistut noin pahasti. Ja vaikka olisikin, niin jakakaa taakkaa sisarusten kanssa (minusta tuo on se elämänvaihe kun sisaruksia eniten tarvitsee).  

Mitä jos yrittäisit järjestellä itselles vaikka vain pieniä hetkiä aikaa, jolloin voisit keskittyä itsees ja olla murehtimatta muista. Ei ne asiat mihinkään muutu, vaikka hetkeksi laskisit irti. Tee jotain kivaa, yritä saada hyvä mieli ja hyvä olo. Sen jälkeen jaksaa taas paremmin.

Kyse omasta äidistä. Sisaruksia ei ole, joten ei ole ketään kenen kanssa jakaa tätä.

Isä suuttuu jos kerron oman mielipiteeni sytoista. En antaisi enää kun ei tule paranemaan. Raskasta katsoa vierestä kun äitiä "kidutetaan".

Huoh. Vapaat hetket kuluu lapsen asioita hoitamisessa. Mitään kivaa ei ole ollut koko aikana.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitään kivaa ei ole ollut koko aikana.

Ap

Mä sanoisin että siihen toisen kärsimykseen ei pidä käpertyä. On lupa ja sallittua tehdä niitä asioita jotka itsestä tuntuvat kivoilta.