Tässäpä kysymys: onko kotirouvana oleminen moraalisesti tuomittavaa?

Mitähän sanoisi. Minusta tuntuu, että aikuiselle ihmiselle on aika tärkeää tuntea olevansa hyödyllinen muille. Jos näin ei olisi, maailmassa olisi aika paljon enemmän "siivelläeläjiä".



Tietysti jos kirjoittaisi kirjaa, tilanne olisi jo toinen. Mutta luulen, että ihmisen psyykelle tekee hyvää olla oikeasti hyödyksi ihmisille. Jos elää pelkästään itseään varten, elämä voi tuntua aika tyhjältä. Ihmisen evoluutio ei tällaista ajatustapaa tue. Kyllähän se voisi olla mukavaa vähän aikaa, mutta pidemmän päälle puuduttavaa.

Sinne vain! Toki aika voi tulla pitkäksi, mutta onhan tuollainenkin kokeilemisen arvoista, jos vaan mies hyväksyy elättämisen eikä sinulle tule syyllisyyden tunteita "siivelläolosta".

mieskin töissä turvallisesti Suomen maankamaralla.



Kunhan pohdiskelen ja välttelen tärkeämpiä hommia. ;)



Miksi tällainen on moraalisesti tuomittavaa teistä? Onko mukana se kateellisuus, josta aloitusviestissäni jo mainitsinkin?



Varmasti tulisi tylsäksi aika jos vaan itseään hoitaisi ja shoppailisi. Itse ajattelisin tuollaisessa tilanteessa, että nimenomaan järjestötoiminta pitäisi yllä suhteita muihin ihmisiin ja toisi itsellekin itsetuntobuustia.

nyt kolmikymppisenä ajattelen että mun todennäköisesti ei koskaan tarvitse edes lähteä kokopäivätöihin. Luulen että kun nuorin lähtee kouluun niin saatan ottaa jonkin osa-aikatyön. ettei nyt ihan pitkästy kotona. Se vois olla hiuppua ja kotonakin olisi varmasti hommia. Mieskin sanoi ettei mun tarvi lähteä kokopäivätöihin. On sitä mieltä että pärjätään ihan hyvin. On yrittäjä ja mullehan se sopii mainiosti.

Saisin erittäin hyvin päivät kulumaan. Tekisin kotitöitä, koti olisi aina tip top. Hoitaisin lapsiani, olisin koululaista vastassa koulun päättyessä jne. Hoitaisin puutarhaa, lukisin, tekisin käsitöitä, ristikoita, kävisin uimahallissa päivällä, kampaajalla, jumpassa... IHANAA! Enkä koskaan olisi ylirasittunut.

olla siellä vieraassa maassa täysin irrallaan yhteiskunnasta.

eli asuimme vuosia Aasiassa mieheni työkomennuksella. Lapsia meillä ei silloin vielä ollut, mutta silti koen sen ajan olleen yksi haastavimmista vaiheista elämässäni. Olen akateemisesti koulutettu ja minulla oli kymmenisen vuotta työkokemusta Suomesta...mutta silti: Jokainen kauppareissu, pankkiasioiden hoitaminen, postissa käynti, bussimatka, ajokortin suorittaminen, lääkärissä käynti, apteekissa käynti (tai ensin sen löytäminen) olivat maan kieltä osaamattomana jo itsessään niin haastavia asioita, etten olisi edes kaivannut lisäksi mitään "kunnon leipätyötä".

Itse olen vain luonteeltani sellainen että tahdon päteä ja kyllästyn kotona olemiseen aika nopeasti lapsiakin hoitaessa, joten en tiedä kauan sitä jaksaisi.

Tietysti jos olisi paljon harrastetoimintaa ja tuttavia (kahvitteluja/lounaita) niin sitten minäkin v iihtyisin, ei sen tarvitse olla työtä että jaksaa. Itse en kyllä vain kotona jaksa tehdä mitään, joten se kodinhoitaja voisi olla aika ihanteellinen. Minä voisin kyllä olla kotona, jos mies tienaisi niin paljon että minun ei tarvitsi välitää rahasta, sen kun vain shoppailisin. Ja voihan sitä aina palata suomen kamaralle sukulaisiin jos oikein kyllästyttää ja tulee koti ikävä. Laten kanssa homma olisi varmaan toinen, jos joutuisi yksin heistä huolehtimaan vieraassa maassa.

ap

Olen ollut 2v. kotirouvana miehen työkomennuksella. Lapset ovat ala-asteikäisiä. Ei ole vapaa-ajanongelmia. Aamulla eväät, koulukyyditykset. Sitten jumppaan, kauppa, siivous, pyykit, ruuanlaitto. Lasten koulusta haku, läksyt, ruokailu. Hups, kello on 6.



Ok, elämä on luksusta siinä mielessä, etten ole uupunut ja väsynyt ja illat on aikaa olla lasten kanssa. Kaikki kotityöt ehtii tehdä päivällä. Mutta ei, en käy manikyyreissä enkä hierojalla. Eikä ole salaista rakastajaa...



Elämä ulkomailla on erilaista, ei ole päivähoito/kerhotoimintaa niinkuin Suomessa ja tässä kulttuurissa kotirouvuus ja tavallista ja hyväksyttyä.

Aina sitä saa Suomessa selitellä.



Jos annetaan kaikkien kotirouvienkin kukkia vaan!

Miehelläni on haastava, kansainvälinen työ. Parhaillaan asumme maassa, jonka kieltä en vielä osaa. Työn saaminen kielitaidottomana on pieni todennäköisyys, joten jäin olosuhteiden pakosta kotirouvaksi. Rentouttavaksi tai kadehtimisen arvoiseksi en ratkaisuani voisi sanoa, etenkin alkuvaiheessa tuntui, että seinät kaatuu päälle. Suomessa elin aktiivista elämää, opiskelin pitkälle ja työskentelin mielenkiintoisissa projekteissa. Yhtäkkiä olinkin yksin 4 seinän sisällä ja yritin kuluttaa aikaa, kunnes mieheni tulisi töistä kotiin ja voisimme tehdä jotakin yhdessä. Kielitaidottomana olen kädet sidottuna, ympäristöön ja muihin ihmisiin tutustumista jarruttaa miljoonakaupungin turvattomuus ja kiireinen elämäntyyli.



Nyt olen raskanaa ja innolla odotan yhteisiä vuosia kotona, kotiäitys olisi ollut itsestäänselvyys Suomessakin asuessa. Kotirouvana olo on tuntunut kallisarvoisen ajan tuhlaamiselta ja hyödyttömältä, mutta kotiäitiys ja lasten kasvattaminen on ammatti ja kokopäivätyö sinänsä.

Mieheni työpaikalla johtotasolla on tavallista, että vaimo on jäänyt kotirouvaksi. Ulkomaankomennukset ja uusi arki on sen verran haastavaa ainakin aluksi, että on parempi, että vaimolla on mahdollisuus jäädä kotiin selvittelemään uutta elinympäristöä ja virallisia asioita, jotta mies voi syventyä työhönsä saman tien. Myös lasten kannalta tämä on vaikuttanut ihanteelliselta: vaikka maa, kieli ja kulttuuri vaihtuu, äiti on lähellä ja perusturvallisuuden ei tarvitse järkkyä isosta elämänmuutoksesta huolimatta. Monessa maassa elämä on hetkisempää ja turvattomampaa kuin Suomessa, äitiä tarvitaan kyyditsemään lapsia kouluun/esikouluun/harrastuksiin/ystävien luokse/lääkäriin jne. Kotirouvat ja tarkemmin sanottuna kotiäidit, ovat täystyöllistettyjä ja mahdollistavat omalla panoksellaan perhe-elämän dynamiikan ja miehen uranluomisen.



Piti vielä lisätä kaikkien feministien kauhuksi, että ilolla suon miehelleni hänen uransa. Hän on korkeasti koulutettu, monipuolisesti lahjakas ja älykäs sekä hänen työstään on yleismaailmallista hyötyä.