ihastunut vakavasti masentuneeseen

Itsellä masennus oireilee ulospäin väsymyksenä ja välillä hiukan kireenä pinnana. Tulee ja menee kausittain. Sisällä sitten velloo pessimismi, itse-inho, motivaation puute ja yleinen toivottomuus elämää kohtaan. Reilu kymmenen vuotta näitä tiloja takana ja olen oppinut pitää itseni niin ettei häiritse normaalia elämistä vaikka kuinka syvissä olisin. Seurustelinkin masentuneena, eikä toiset huomannut että olisi mitään vikaa. Jos vahingossa mainitsin asiasta niin sitten laitettiin poikki, koska "ero tulee joka tapauksessa kun pää selviää" tai "ei tahdo tartuntaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos rakastaa kumppaniaan, niin sehän on parasta seuraa masentuneelle.

mutta osaako masentunut rakastaa takaisin?

Masentuneet ovat yleistettynä hyvin itsekeskeistä väkeä, jotka mielellään ottavat, mutta eivät pysty antamaan.

En voi uskoa silmiäni. Miten joku kehtaa kirjoitaa tällaista? Sinä se tässä olet sairas, ei joku masentunut.

Minä taas masennuin, kun annoin liikaa .

Olen ollut keskivaikeasti masentunut enkä olisi voinut kuvitellakaan solmivani silloin parisuhdetta. En jaksanut tavata ketään, en huolehtia kotini siisteydestä, hyvä kun itse jaksoin raahautua suihkuun aina kun oli pakko lähteä ihmisten ilmoille. En olisi voinut kuvitellakaan harrastavani seksiä. Töiden jälkeen makasin enimmäkseen sängyssä ja tuijotin kattoon, kaikki oli täysin ylivoimaista. Lihoin noin 30 kg "hoitaessani" itseäni ruoalla; vain syöminen tarjosi hetkellisen hyvänolontunteen. Minulla oli epämääräisiä psykosomaattisia kipuja ja välillä hyvin ahdistavia pelkotiloja, kun olin varma että sairastan syöpää ja pakko-oireisesti tutkin itseäni ja valuin kylmää hikeä varmana siitä, että löydän syövän merkkejä.

Mielialalääkitys aiheutti "sätkyjä" eli ihmeellisiä sätkimisiä, jotka hävettivät ja eristivät entisestään. Ne muuttivat kehon ominaishajua niin että itsekin tunsin nenässäni vastenmielisen hajun. Tunne-elämästä ne tappoivat loputkin eli mikään ei tuntunut miltään, ei hyvältä eikä pahalta.

Tämän kokemukseni pohjalta minäkin kysyn sinulta, mikä tuossa ihmisessä vetää sinua puoleensa? Minä olin siis vain keskivaikeasti masentunut, ja silti täysin kyvytön kiinnostumaan toisesta ihmisestä, hänen asioistaan tai kokemaan tunteita häntä kohtaan. Ystäväni oli aikoinaan vakavasti masentunut ja siis ajoittain laitoshoidossa, ja olisi kyllä ollut vielä vaikeampi kuvitella hänen ylläpitävän siinä vaiheessa ihmissuhteita, kun hän ei olisi jaksanut nähdä edes meitä ystäviä jotka yritimme pitää hänet hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt pitää omakohtaisesta syystä sanoa, että riippuu täysin siitä masentuneesta. Tähän saakka olen luullut, että kaikki masentuneet ovat sellaisia, jotka vaan pyörivät itsesäälissä päivästä toiseen, mikään piristys tai lohdutus tai muukaan ei kelpaa tai ole hyvä, ovat siis todella raskasta seuraa. Tällaisen ihmisen kanssa tervekin vähintään menettää hermonsa jollei jopa masennu itse.

Mutta sitten sairastuin itse masennukseen ja täytyy sanoa että en ole todellakaan edellä mainitun kaltainen. Mulla masennus näkyy siten, että olen tavallista väsyneempi ja hiljaisempi, en oikein jaksaisi olla sosiaalinen vaan olisin mieluummin vain kotona rauhassa. En surkuttele itseäni, en myöskään valita omaa elämääni tai oloani jatkuvasti muille, luulen ettei moni edes tajua mun olevan vakavasti masentunut. Mulla ei myöskään ole mitään suisidaalisia ajatuksia tästä huolimatta. Jonkun munkaltaisen (masentuneen) kanssa voisin seurustella, mutta tuon yllämainitun "energiasyöpön" kanssa en todellakaan.

Pointti on myös siinä, että haluaako se masentunut parantua vai ei. Vaikka itsekin olen masentunut, mulla on silti se pieni kipinä olemassa ja haluan tulla kuntoon ja parantua takaisin elämään. Vaikka olen väsynyt ja voimaton tällä hetkellä, niin haluan edetä pienin askelin jotta jonain päivänä oisin taas energinen ja elämäniloinen oma itseni. Sitten on niitä, jotka haluavat vaan kieriskellä siinä omassa synkkyydessään ja kerjätä sillä huomiota ja sääliä. Niitä en jaksaisi itsekään.

Sinä et vakavasti masentunut, korkeintaan alakuloinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt pitää omakohtaisesta syystä sanoa, että riippuu täysin siitä masentuneesta. Tähän saakka olen luullut, että kaikki masentuneet ovat sellaisia, jotka vaan pyörivät itsesäälissä päivästä toiseen, mikään piristys tai lohdutus tai muukaan ei kelpaa tai ole hyvä, ovat siis todella raskasta seuraa. Tällaisen ihmisen kanssa tervekin vähintään menettää hermonsa jollei jopa masennu itse.

Mutta sitten sairastuin itse masennukseen ja täytyy sanoa että en ole todellakaan edellä mainitun kaltainen. Mulla masennus näkyy siten, että olen tavallista väsyneempi ja hiljaisempi, en oikein jaksaisi olla sosiaalinen vaan olisin mieluummin vain kotona rauhassa. En surkuttele itseäni, en myöskään valita omaa elämääni tai oloani jatkuvasti muille, luulen ettei moni edes tajua mun olevan vakavasti masentunut. Mulla ei myöskään ole mitään suisidaalisia ajatuksia tästä huolimatta. Jonkun munkaltaisen (masentuneen) kanssa voisin seurustella, mutta tuon yllämainitun "energiasyöpön" kanssa en todellakaan.

Pointti on myös siinä, että haluaako se masentunut parantua vai ei. Vaikka itsekin olen masentunut, mulla on silti se pieni kipinä olemassa ja haluan tulla kuntoon ja parantua takaisin elämään. Vaikka olen väsynyt ja voimaton tällä hetkellä, niin haluan edetä pienin askelin jotta jonain päivänä oisin taas energinen ja elämäniloinen oma itseni. Sitten on niitä, jotka haluavat vaan kieriskellä siinä omassa synkkyydessään ja kerjätä sillä huomiota ja sääliä. Niitä en jaksaisi itsekään.

kiitos vastauksesta. mutta jäin miettimään että jos halua masentuneena olla omissa oloissasi ja rauhassa kotona, et varmaan jaksaisi nähdä sitten kumppaniakaan?

Se on hyvin pitkälti näin, ainakin oman kokemuksen mukaan. Masentunut ei jaksa oikein kiinnostua mistään yhteisestä, omia asioitaan vaan haluaa kaivella. Sulle vaan tulee kaikki vastuu suhteesta, se on tosi kuormittavaa. Ja miun kokemus ei ole kuin keskivaikeesta masennuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneita on monenlaisia ja monesti masennukseen liittyy myös muita mielenterveyden häiriöitä. Olen itse seurustellut hiukan yli vuoden masentuneen kanssa. Seurustelen hänen kanssaan, koska rakastan häntä. Mutta en suosittele masentuneen kanssa seurustelua. Kaikkein raskaimpia ovat pitkät tauot, jolloin hän ei jaksa tavata minua lainkaan. Pahimmillaan hän ei edes vastaa viesteihin. Uudestaan ja uudestaan saan kokea olevani torjuttu ja hylätty. On todella vaikeaa muistaa, että minäkin olen hänelle tärkeä. Olen lukenut kaiken mahdollisen masentuneisuudesta, mutta ei sitä itse voi ymmärtää, jos ei ole asiaa kokenut. Yksi iso ongelma on myös pitkät ajat ilman seksiä. Masentuneen käytös tuntuu aivan oikeasti suurelta itsekkyydeltä, vaikka kysymys onkin sairaudesta. Jos aikoisin vielä hankkia lapsia, tilanne olisi entistä vaikeampi.

kuvailit aivan kuin suhteeni eksäni kanssa. tunsin jatkuvasti olevani hylätty ja torjuttu. mies ei jaksanut vastailla puheluihin tai tavata usein. hän oli työtön eikä osoittanut mielenkiintoa yrittää muuttaa tilannetta. hän ei kuitenkaan koskaan kertonut olevansa masentunut, ajattelin että hän vain haluaa rankaista ja kiusata minua.. saamattomuuskin vaikutti olevan ideologinen valinta. mistä tietää oliko toinen masentunut vai vain hyväksikäyttäjä?

Entä jos kaksi masentunutta menee yhteen?

"Sinä et vakavasti masentunut, korkeintaan alakuloinen."

Noh, mulla on ihan lääkärin diagnoosi "vaikeasta masennuksesta", lääkitys, terapia ja sairausloma hoitoina.

t. nro 2

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kaksi masentunutta menee yhteen?

Vaikea kuvitella. Kyllä jomman kumman pitää sitä kiinnostusta osoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kaksi masentunutta menee yhteen?

Tirsk:)  

Sitten ollaan yhdessä hiljaa, ei taida suhde mihinkään johtaa.

Oletko siis vakavasti ihastunut? 

Vai onko hän vakavasti masentunut?