Lue keskustelun säännöt.
2-vuotias ikävöi äitiä
16.02.2016 |
Olen palaamassa hoitovapaalta osa-aikaisesti töihin. Mies hoitaa 2-vuotiasta lasta tämän ajan ja ollaan nyt totuteltu lasta siihen, että olen muutaman tunnin muutamana päivänä poissa.
Lasta kuitenkin vaivaa ihan valtava ikävä, vaikka on tutussa ympäristössä tutun ihmisen kanssa. Lähden aina iloisesti vilkuttaen pois, mutta heti alkaa itku äidin perään. Lapsi on myös kieltäytynyt juomasta ja syömästä, nukkumasta päikkärit ja leikeistäkään ei ole kiinnostunut. Nyyhkyttää ja pyytää äitiä satoja kertoja. Mies on koittanut houkutella lasta esim. ulos leikkimään, jotta ikävä unohtuisi, mutta lapsi menee ihan hysteeriseksi. Koko poissaoloaika siis menee lapsen lohduttamiseen.
Mitä tässä oikein voisi tehdä? Miksi ero äidistä ahdistaa lasta noin paljon? On tosi kurjaa lähteä töihin, kun tietää, että lapsi kieltäytyy syömästä ja itkee vain äitiä. Meneekö tämä ohi?
Kommentit (4)
Menee se ohi. Minulla kesti puoli vuotta ennenkuin lapsi tottui. Hän oli silloin myös 2-vuotias.
Ihan kamalaa se oli. 2-vuotias taitaa olla pahin mahdollinen ikä kun äiti menee töihin. 1-vuotias ei vielä oikein ymmärrä ja 3-vuotias osaa jo leikkiä eri tavalla.
Koita kestää. Yritä olla hänen kanssaan kaiken ajan kun olet kotona. Ei oikein muutakaan ole. Näin jälkeenpäin ajatellen niin pitää tehdä, ole lapsen kanssa mahdollisimman paljon vapaa-aikanasi.
Toivon parasta teille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyisin että miten äiti hoitaa lähtemisen? Meillä on hieman nuorempi lapsi ja olen huomannut että jos itse (äitinä) kauheasti halaan ja pussaan ja sanon että äiti tulee ihan kohta takasin niin se ikävä/itku on kovempi. Jos lähden vähäeleisesti, hali ja pusu ja heippa, äiti tulee kohta niin lapsi ei edes huomaa että olen poissa, keskittyy omiin leikkeihin.
Meillä lapsi ei ole ollut kauhean usein muualla hoidossa, 95% ajasta viettää äidin kanssa (olen hoitovapaalla) että on sinänsä todella äidissään kiinni. Sanoisin että usein se lähteminen on minulle äitinä kovempi paikka kun lapselle.
Lähden usein niin, etten kamalasti halaile tai pussaile, koska silloin lapsi ripustautuu muhun ja itku on taattu jo ennen lähtöä. Olen valmistellut lasta päivällä sanomalla, että illalla äiti lähtee töihin ja lapsi on isin kanssa, ja kun lähdön hetki koittaa, niin pukeudun, huikkaan eteisestä heipat ja lentosuukot ja sanon, että menen töihin ja tulen myöhemmin. Meillä parhaiten on toiminut tällainen nopea lähtö, jossa kuitenkin kerrotaan, että lähdetään. Jos toimin yhtään hitaammin, niin lapsi saattaa leikeistään hoksata, että puen ulkovaatteita ja alkaa itsekin pukemaan ja on lähdössä mukaan. Jos taas menen lapsen luo lähdön hetkellä, niin se tarttuu kuin takiainen kiinni muhun.
Ehkäpä tämä tästä, puoli vuotta sopeutumista kuulostaa kyllä pitkältä ajalta. Kiitos tsempeistä!
Ap
Kyllä se varmasti ohi menee, älä huoli!