Kaipaatteko ihmisiä, jotka ei kuuli enää elämäänne?

*kuulu :D

Tavallaan. Kaipaa niitä ihmissuhteen ajoittaisia hyviä puolia, ihan inhimillistähän se on. Jos jää pidemmäksi aikaa joskus miettimään alkaa tulla niitä negatiivisia juttuja mieleen niin paljon, että muistaa hyvin miksi yhteydenpidon halusi katkaista/se hiipui itsestään pois.

En kaipaa.

En ja nimimerkillä olen poistanut puhelimesta sellaiset. Harmi vaan, et muutmat kaverit haluaa liittyä joukkoon.

Kaipaan monia. En ymmärrä hölynpölyä, että tärkeimmät ystävyyssuhteet kestävät läpi elämän. Ei se niin välttämättä mene. Olen juuri tänään, ystävänpäivänä muistellut kolmea ystävää, jotka tulivat kaikki elämääni kuin tilauksesta, auttoivat vaikean hetken yli, sitten tiemme erosivat. Ei se, että on tuntenut vain jokusen kuukauden, tee näistä suhteista vähäpätöisempiä. Nämä olivat minulle valopilkkuja pimeydessä, ja olen ikuisesti kiitollinen heille kullekin.

Kaipaan. Harmittaa kun välit meni hölmön väärinkäsityksen takia poikki lopullisesti.

Kaipaan kovasti kahta ihmistä, joista jouduin eroon syistä, joille meistä kukaan ei voi mitään. Uskon heidänkin kaivanneen minua vuosien varrella paljon. En kaipaa niitä ihmisiä, jotka ovat luonnostaan jääneet tai jotka minä olen oma-aloitteisesti jättänyt jälkeeni.

Kaipaan kahta serkkuani, joiden kanssa olin lapsena läheinen ja leikin paljon heidän kanssaan. Perinnönjaon myötä vanhempani ja heidän vanhempansa riitautuivat ja sen myötä me serkuksetkaan emme enää nähneet toisiamme. Menetin kaksi hyvää ystävääni sitä kautta. Muita läheisiä serkkuja minulla ei ole. Nyt meillä kaikilla on perheet ja lapset. Olisi ihana viettää aikaa ja pikkuserkukset näkisivät toisiaan, mutta olimme vielä lapsia välirikon sattuessa ja tuntuisi tosi oudolta ottaa 25 vuoden jälkeen yhteyttä. Vanhempiemme välillä vihanpito kestää edelleen, joten tiedä sitten miten ovat "myrkyttäneet" serkkujen mielen myös minua vastaan. Omille vanhemmilleni olisi kauhistus, jos alkaisin ottamaan heihin yhteyttä vaikka itse koen, että kyse on heidän riidastaan, ei minun. Surullista...

Kyllä osaa.

Yhtä lukioaikaista kaveriani varsinkin, meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Välimme eivät ole mitenkään poikki, mutta nykyään olemme tekemisissä lähinnä Facen kautta. Kummallisinta on, että välissämme ei ole kuin noin 10 kilometriä, mutta emme vain tapaile. Pitkään asuimme toisistamme monen sadan kilometrin päässä, mutta lyhentynyt välimatka ei ole saanut meitä taas näkemään toisiamme. Kaveriani tämä tuskin harmittaa, koska hän ei milloinkaan ehdi kylään tai treffeille.

Yks on vielä fb-kaveri. Näen päivityksiä kaikesta mikä ei kuulu omaan arvomaailmaan. Tavallaan haluaisin tavata hänet ja tietää mitä oikeasti arkeen kuuluu, mutta viimeisin tapaaminen oli liian vaivalloinen, kuin olisin tavannut vieraan ihmisen joka olisi maskeerattu kaverikseni. Elättelen toivoa että jotain samaa olisi vielä tallella, mutta olisi liian tuskaista todeta uudelleen että hän on vieras ihminen.

Yksi enoista, kalalla ja metillä kuljettiin ennen. Ikuisessa levossa ollut jo tovin.

joo, on pari opiskeluaikojen kavereita, joiden kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Aina valmiina auttamaan, jos joku oli pulassa ja vietettiin ihan huikeita aikoja yhdessä!

Erilaiset elämäntilanteet ja muutot vei eri teille....kaipaan ja usein mietin uskallanko soittaa tms.mut aina se vaan jää...

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan monia. En ymmärrä hölynpölyä, että tärkeimmät ystävyyssuhteet kestävät läpi elämän. Ei se niin välttämättä mene. Olen juuri tänään, ystävänpäivänä muistellut kolmea ystävää, jotka tulivat kaikki elämääni kuin tilauksesta, auttoivat vaikean hetken yli, sitten tiemme erosivat. Ei se, että on tuntenut vain jokusen kuukauden, tee näistä suhteista vähäpätöisempiä. Nämä olivat minulle valopilkkuja pimeydessä, ja olen ikuisesti kiitollinen heille kullekin.

Tämä on jännä juttu. Itselläni on ollut useampi tällainen ihana, tärkeä ystävä, joka loppujen lopuksi on kuitenkin vain piipahtanut elämässäni. Yleensä ystävä on ilmestynyt elämään silloin, kun minulla on ollut siihen ihan erityinen tarve. Sitä en kuitenkaan oikein osaa selittää, miksi he eivät enää ole elämässäni.

Eniten kaipaan erästä teinivuosien sydänystävää, jonka kanssa tiet lopulta erkanivat hyvinkin eri suuntiin. En tiedä, mitä sai aikaan sen, että kasvettiin niin erillemme, mutta se teinivuosien ystävyyden syvyys oli jotain ihan maagista. Ihan kuin olisimme osanneet lukea toistemme ajatukset. Ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut toiselle kertoa tai näyttää. Tunneside, josta sai ihan älyttömästi voimaa. En tiedä, ehkä sellaiselle ystävyydelle ei enää olisi perheellisenä ja parisuhteessa tilaakaan. Mutta oli se vain upeaa. Sitä minulla on ikävä. Häntä.

Mulla ei ole elämässä ketään. Kaipaan siis ihmisiä, jotka joskus olivat. Jos itse lähtisin, en usko, että kukaan minua kaipaisi.

Kaipaan kyllä.

Moni takavuosien ystävä / kaveri asuu nyt muualla kuin itse. Moneen heistä on kuitenkin jonkinlainen yhteys jäänyt.

Jossain vaiheessa takerruin joihinkin ihmisiin liikaa ja se surettaa. Joidenkin suuntaan olin loppuvaiheessa yksipuolisesti yhteyksissä ja vasta useampien "kiire"-selitysten jälkeen tajusin, että ystävyys / tuttavuus on ohi.

Matkan varrelle sattui heitäkin, jotka olivat seurassani, mikäli onnistuivat minusta jotenkin hyötymään. Heidän kohdallaan olen miettinyt, että miksen jo aiemmin osannut laittaa heille rajoja ja olisiko heidän kohdallaan voinut aitoa ystävyyttä / kaveruutta syntyäkåän?

Kaipaan nuoruuden rakastettuani, vaikka tiedän, että suhteellamme ei olisi ollut pidemmän päälle toivoa. Meillä molemmilla on nykyisin omat perheet tahoillamme ja asumme hyvin kaukana toisistamme. En ole nähnyt häntä yli vuosikymmeneen. Ajattelen häntä silti toisinaan, mutta en usko, että hän minua, mikä tekee minut hieman surulliseksi.