Missä vaiheessa pelko vauvan menettämisestä alkaa mennä normaalin yli?

itellä on 10kk ikänen vauva ja ei ole pelko vieläkään lähtenyt että pojalle jotain sattuisi. itseasiassa oon kuullu monelta vanhemmalta naiselta joilla on aikuisia lapsia ettei se pelko lähde koskaan. se vaan iän myötä muuttuu ja  alkaa pelkäämään erinlaisia asioita

Mun mielestä sun pelko on aivan normaalia. Mäkin kävin usein tarkistamassa että hengittäähän vauva, ja näin olen kuullut monien muidenkin toimivan. Edelleen pelkään kun yksivuotias on muiden kun minun kanssani, että mitä jos he ajavat kolarin ja kaikkea mahdollista.

Pelko alkaa mennä yli mielestäni silloin jos ei pysty iloitsemaan vauvasta ja pelko alkaa aivan rajoittamaan elämää. Ettei mielessä ole mitään muuta kuin pelkoa.

Mä koin, että kun lapsi oli 5-kuinen, että kaipa se henkiin jää :) Toisen kohdalla en enää ehtinyt(?) semmoista sitten enää miettiäkään. Lienee luonnollinen mietintä esikoisten vanhemmille. Kaikki on niin uutta ja outoakin, ihmeellistä.

Itse en osannut mennä edes suihkuun ilman että vauvaan oli näköyhteys, heräsin joskus öisin ja tarkistelin vauvan unta myös hereillä ollessani. Faktatiedor eivät myöskään helpottaneet, sillä jollekin se kuitenkin käy. Pelkäsin jo raskausaikana keskenmenoa ihan hirveästi, keskeytnyt keskenmeno oli kauhein pelkoni! Nyt lapsi on päälle vuoden ja n. 6kk ikäisestä pelko on helpottanut pikku hiljaa. Nykyään en tarkkaile vauvan nukkumista, voin hyvin jättää vauvan hoitoon ilman pelkoa ja todellakin hyödynnän päiväuniajan esim. suihkussa käymiseen! Kyllä siitä pääsee yli, puhuminen helpottaa.

Vauvan ekojen viikojen aikana heräiltiin lähes vuoroöinä miehen kanssa siihen että toinen penkoi pitkin sänkyä unissaan etsien vauvaa. Molemmilla oli siis sama painajainen, että vauva on ollut vieressä ja hävinnyt. Sitten aina noustiin yhdessä katsomaan vauvaa <3. Meistä se oli ihan normaalia.

Eiköhän pelko ala olla epänormaalia silloin kun se vaikuttaa arkipäivään esim. siten ettei pysty nauttimaan vauva-arjesta tai kaikkea tekemistä varjostaa huoli. Tietenkin äitiys tuo uusia tunteita ja etenkin huolta, mutta täytyy opetella tunnistamaan, että mikä on irrationaalista pelkoa ja mikä aiheellista huolta ja välittämistä. Hyvä, että olet järjellä ajatellen ottanut faktoista selvää. Kun tajuaa, miten pieni riski vaikkapa kätkytkuolemaan on, pitäisi huolen helpottaa. Ja hyvä on myös muistaa, että murehtimalla ei voi suojella itseään tai toista. Jos jotain kamalaa tapahtuu, ei siihen ole voinut valmistautua murehtimisen avulla. Ainoastaan voi minimoida riskit pitämällä itsestä ja toisesta huolta - tämä on sitä normaalia välittämistä.

On vaan niin syvältä kun toki tiesi jo ennen lasta nuo kaikki kätkytkuolemariskit yms. mutta ei tajunnut miten se pelko voikaan kulkea mukana niin vahvasti :(

Uskallan toki myös iloita vauvasta, mutta on myönnettävä että välillä pelkään esim. hankkia isompikokoisia vaatteita odottamaan (esim. ensi syksyksi takkia jne.) kun pelkää ettei sille tulisikaan käyttöä... Ja tämän kirjoittaminen tuntuu todella ahdistavalta, en ole halunnut sanoa tuota pelkoa ääneen kenellekään :(

Vauvan menettämisen pelko on normaalia. Sanoisin, että epänormaaliksi pelko alkaa mennä, jos ahdistuksesta ei pääse mitenkään eroon, tulee univaukeuksia, masentuneisuutta, itkuisuutta eikä vauvasta osaa nauttia mitenkään. Se, että ei näe vauvaa tulevaisuudessa (ei uskalla hankkia vauvalle vaatteita) on minusta jo asia, joka pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Ap kiltti, puhu pelostasi neuvolassa. Ehkä sinulla on synnytyksen jälkeinen masennus?

Kaverini kertoi että vauvoille on myynnissä sellaisia kätkyt"patjoja" jotka tilee lapsen sänkyyn ja tarkkailee lapsen tilaa?

Siitä voi olka hyötyä jos on huono nukkumaan kun pelkää..

Lapsesta on jatkuva huoli, isoin huoli alkaa sitten kun alkaa liikkua itse kodin ulkopuolella kouluikäisenä. En tajua miten omat vanhempani ovat pyseneet tolkuissaan kun ei ollut kännyköitä!

Vierailija kirjoitti:

Vauvan menettämisen pelko on normaalia. Sanoisin, että epänormaaliksi pelko alkaa mennä, jos ahdistuksesta ei pääse mitenkään eroon, tulee univaukeuksia, masentuneisuutta, itkuisuutta eikä vauvasta osaa nauttia mitenkään. Se, että ei näe vauvaa tulevaisuudessa (ei uskalla hankkia vauvalle vaatteita) on minusta jo asia, joka pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Ap kiltti, puhu pelostasi neuvolassa. Ehkä sinulla on synnytyksen jälkeinen masennus?

Masennus on vähän käynyt mielessä... Vauvan menettämiseen liittyvät jutut nostattaa koko ajan vaan isompaa ahdistusta ja kurkkua kuristaa edes kuulla jollekkin tapahtuneista menetyksistä :(

Muuten kyllä näen vauvan tulevaisuudessa, että mietin mihin olisi kiva mennä esim. kesälomilla lapsen kanssa, kasvatuksellisia asioita pohdin, hoitopaikan varaukset jne. Noita kun miettii niin saa palautettua ainakin hetkeksi itsensä sieltä pelkotornista alas, tuovat vissiin juurikin sitä tunneta siitä, että tämä kaveri on mukana elämässämme vielä pitkän aikaa.

Alkuraskaudessa pelkäsin keskenmenoa jonkin verran, mutten mitenkään hysteerisesti. Keskiraskaudessa pelkoja ei käytännössä ollut ollenkaan, loppuvaiheessa aloin pelätä kohtukuolemaa. Muistaakseni jotain vauvajuttuja googlatessani eksyin johonkin blogiin jossa kerrottiin bloggaajan kohtuun kuolleesta vauvasta... se jotenkin iski kasvoille sen asian, että pienikin riski on riski ja jollekin se osuu :/