Elämäsi kamalin teko

Nuorena minä ihan oikeasti kuvittelin olevani maailman pahin syntinen kun ajattelin Jeesuksen pippeliä :D Nyt asia naurattaa mutta ei silloin. Koin siitä hirvittävää ahdistusta. Näin tiukan uskonnollisen kasvatuksen saaneena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen valehdellut mm. Olevani raskaana monet kerrat kun mies on uhannut erolla. Valehdellut myös keskenmenoista, raiskauksesta ja lapsen kuolemasta. Uhannut myös tehdä miehestä ilmoituksen, että on raiskannut/hakannut minut, vaikka ei ole.

Varmaan saadakseni sääliä ja huomiota, pitääkseni toinen lähelläni tai satuttaakseni toista. Kyllä, persoonallisuushäiriö löytyy ja kyllä, olen hoidossa. Ei vaan auta. En kestä tulla torjutuksi millään tapaa ja sen estääkseni tai sen kostaakseeni pystyn vajoamaan todella alas. Joku alkukantainen itsesuojelureaktio,

Onpa kyllä, aika perseestä. Ehkä sun kannattais yrittää kehittää itseäs ihmisenä? Kipase vaikka jonnekin terapiaan, koska tollasiin juttuihin sitä just yleensä todella tarvitaan.

Oon mä vuosia käynyt jauhamassa hoitajille ja psykologeille mun paskasta elämästä ja kertonut näistäkin jutuista. Osalla ollut terapeutin koulutus. Ei oo mua auttanut juurikaan se jauhaminen, tullut vaan entistä paskempi olo kun oon ääneen lausunut miten huono ihminen oon. Exien, joita olen terrorisoinut, mielestä täysin narsisti joka uhkailee, kiristää, manipuloi ja valehtelee. En oikein tiedä voiko tähän enää mikään auttaa...

Voi olla, että sua ei auta muu kuin joku todella iso kriisi tai onnettomuus - se että menetät kaiken tai lähes henkesi. Sellainen yleensä saa ihmisen arvostamaan oikeita asioita ja ymmärtämään, miten tärkeää oikea (ei kiristetty) välittäminen on.

Sinusta itsestähän vaan se on kiinni, miten kohtelet muita. Opettele olemaan yksin ja takertumatta miehiin. Kun osaat olla yksin, sen jälkeen osaat olla tasapainoisessa suhteessakin. Katsos kun oikeasti kukaan meistä ei tarvitse toista ihmistä elääkseen.

No nyt meni arvaukset niin pieleen kuin olla voi. Mun elämä on ollut täynnä isoja kriisejä. Oon kokenut lapsena mm. Väkivaltaa ja seks.hyväksikäyttöä mitkä ovat luultavasti laukkaiseet tämän persoonallisuushäiriöni.

En juurikaan takerru miehiin tai ihmisiin. Päinvastoin, minulla ei ole yhtään kaveria enkä ole seurustellut pariin vuoteen. Välttelen ihmissuhteita. Joskus kuitenkin tutustun ja jopa rakastun johonkin henkilöön ja silloin se on menoa. Olenkin miettinyt, että ainoa toimiva ratkaisu mun tilanteessa olisi muuttaminen kirjaimellisesti keskelle metsää johonkin mökkiin ja kaikkien ihmissuhteiden täydellinen välttely. Käytännössä ei kuitenkaan tuollainen onnistu, ja sitä tutustuu väkisinkin ihmisiin...

En nauti siitä mitä teen toisille, mutta kyseessä on tosiaan jokin refleksinomaisesti itsepuolustuskeino jonka lauetessa ei terveellä järjellä ole enää osaa eikä arpaa tekemisistäni.

Tuskaa tää on mullekin, enkä ole hirveän ylpeä esim. Siitä että yksi exä yritti sekoilujeni takia itsemurhaa ja sairastui vakavaan masennukseen, ja käy vieläkin puhumassa jossain narsistien uhrit -ryhmässä. Mä kun vaan halusin että oltaisiin yhdessä. En pilata hänen eikä omaa elämää..

Millaisia nämä sinun hoitojaksot ovat olleet? Käytkö muutaman kerran juttelemassa terapeutille ja lopetat suuttuneena kun ei ymmärrä sinua tai kun et koe käynneistä olevan hyötyä? Vai oletko tehnyt pitkäjaksoista ponnistelua asioiden korjaamiseksi?

Ymmärrän ettei ole helppoa. Sivusta olen seurannut epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän entisen ystävän taivalta. Ties kuinka monella terapeutilla hän kävi, mutta aina vain sen muutaman kerran. Ja sitten toinen ystäväni joka pakottautui rankkoihin tekrapiajaksoihin, kävi todella syvällä, halusi lopettaa mutta pakotti itsensä kohtaamaan ja hyväksymään kaikki lapsuutensa traumat. Nyt voi hyvin, vaikka välillä notkahduksia tuleekin eikä varmaan täydellistä taspainoa löydäkään. Mutta nauttii elämästä, kykenee luomaan ija ylläpitämään ihmissuhteita, on jopa päässyt takaisin työelämään ja löytänyt kutsumuksensa. Olen hänestä niin ylpeä!

Paljon voimia sinulle!

Löin lapsena luokkakaveriani terävällä lyijykynällä päähän niin että lyijy katkesi ihon alle ja tuli verta. Häpeän edelleen syvästi. :/

Hukutin lapsena 3 kissanpentua.

Miksi hukutit, mikä oli syy?

N18 kirjoitti:

Se, kun lähdin teininä kotoa laitokseen. Vapaaehtoisesti. Olin n.12-v.Se tuhosi äitini pitkäksi aikaa. Olin vuosia koulukiusattu, masentunut, viiltelin ja täysin uupunut. Äiti oli päivät töissä ja minä huolehdin viidestä sisaruksetani. Joka ikinen päivä koulun lisäksi tein ruuat, kävin sisarusten läksyt, tein ruuat, siivosin ja selvitin riidat. Paloin loppuun ja yritin itsemurhaa lääkkeillä.

Äitini ei pakottanut minua tekemään mitään, vaan otin itse itselleni sen roolin. Koska jonkun se oli pakko, kun äiti oli töissä. Olimme todella köyhiä, joten äidin oli pakko käydä töissä.

Muistan vieläkin sen päivän, kun me käytiin äidin kanssa kirjoittamassa noin puolen vuoden laitosajan jälkeen huostaanottamispaperit ja muutin perhekotiin. Äitini oli ajatellut, että muutan takaisin kotiin, mutta ei kertonut sitä minulle. Minä ajattelin, ettei äiti tahdo minua kotiin. Ajattelin olevani pettymys äidille ja että äiti tahtoo minun muuttavan perhekotiin kotiin palaamisen sijaan.

Muistan miten sydäntäni raastoi, kun äitini itki sillä ajomatkalla perhekodille. Se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun näin äitini itkevän. Se kipu, mikä minuun iski äitini itkiessä, oli pahinta mitä olen kokenut ja minä olen kokenut paljon. Minua on hakattu niin pahasti, että olen saanut aivotärähdyksen. Minut on isketty talvella jäällä maahan niin, että hampaani ovat lohkenneet jäähän. Minun kimppuun on hyökätty ja viilletty veitsellä. Minut on raiskattu. Ja paljon muuta. Mutta se, kun äitini itki, oli pahin kipu, mitä olen kokenut.

Olen vieläkin sitä mieltä, että jos en olisi muuttanut pois kotoa, niin minä olisin ennemmin tai myöhemmin tappanut itseni. Olin niin masentunut ja loppuun palanut. Mutta samalla elämäni kamalin teko oli muuttaa laitokseen pois kotoa, koska se rikkoi äitini. Ajattelen yhäkin, että minun olisi vain pitänyt jäädä kotiin, että tein virheen muuttaessani pois kotoa laitokseen, vaikka se todennäköisesti pelasti henkeni.

Äidillesi hetki oli kamala, mutta ei mitään siihen verrattuna, että olisit jäänyt kotiin ja lopulta tuskissasi tappanut itsesi. Valitsit oikein.

Rupesin nauramaan kun yläasteella kotitaloustunnilla kyseisen aineen opettaja kertoi jostain syystä meidän luokalle, että hän ei kykene saamaan lapsia. Näin jälkeenpäin se kaduttaa, mutta en voinut sille mitään, koska vihasin kyseistä ämmää samoin kuin hän minua ja hän kohteli minua aina todella epäreilusti. Vaikka itse sanonkin, niin olin luokallani varmasti parhaimpia kotitaloudessa ja taatusti ahkerinkin tekemään meille määrättyjä tehtäviä, muta silti sain todistukseen siitä aineesta aina numeroksi joko 5 tai 6.

Itsetyydytin itseäni aikoinaan nuoruusajan poikaystävän sähköhammasharjalla. Hyi helvetti näin jälkeenpäin ajateltuna, olen ollut täysin idiootti.

Olin osallisena yhden tytön poissulkemisesta meidän tyttöporukasta ylä-asteella. Olin silloinkin sitä mieltä, että moinen on väärin ja kamalaa toista kohtaan, mutta olin silloin aika jyrättävissä muiden mielipiteiden mukaan. Muut tytöt puhuivat paljon siitä, miten nolo tämä yksi ulossuljettava tyttö on ja miten me muutkin oltaisiin noloja jos sen kanssa kaveerattaisiin. Systemaattisesti aloimme vältellä häntä ja jätimme kutsumatta juttuihin mukaan.

Lukiossa puhuin tämän tytön kanssa asiasta. Hän sanoi ettei kanna kaunaa vanhoista jutuista ja sai silloin muita ystäviä, joista on edelleen iloinen. Pyysin anteeksi ikävää käytöstäni. En odottanut mitään ystävyyttä ko henkilön kanssa enää (eikä minulla ollut siihen kiinnostustakaan enää lukioikäisenä, tuttu kaveriporukka oli jo tavallaan kasassa) ja ymmärrän kyllä täysin jos hän minuakin joskus kuolinvuoteellaan kiroaa.

Nykyään en ole enää niin vaikutuksille altis, vaan teen omat päätelmäni itsenäisesti. En myöskään välitä muiden mielipiteistä, ryhmäpaine jäi teini-ikään.

N23

Teini-ikäisenä annoin ystäväni poikaystävän lääppiä ja kouria, enkä estellyt tai kertonut ystävälle kuin vasta heidän suhteensa päätyttyä.

Olin ämmä, nykyinen minä ei tekisi ikinä moista.

Ettekö te nyt mitään pahempaa oo tehnyt kun pettänyt? Olen pettynyt, odotin kunnon shlässer-meininkiä:DDD

Olen pettänyt kaikissa suhteissa, paljon. Nyt vajaana nelikymppisenä olen lopettanut, koska en halua aiheuttaa mielipahaa kellekään enää. Mieli silti tekisi vierasta, aina välistä... Minulla on paha ja moraaliton mieli.

Tapailin yhden itsekkään kaverini eksää joka oli erittäin tunteettomasti jättänyt tämän. Halusin näyttää hänelle olevani myös kusipää jos haluan. Tämä kaveri siis oli haukkunut minua rumaksi ja huonoksi naiseksi useaan otteeseen ja verhosi sitten loppuun aina jonkun kohteliaisuuden kuten "olet kuitenkin fiksu" etten voisi siitä suuttua. Todellisuudessa en ole mikään ruma vaan tämä oli hänen jotain valta peliä, teki niin kaikille. Tämän eksän tapailu tuntui hyvältä ja tunsin jollain sairaalla tavalla että kaverini saisi tästä jonkun rangaistuksen.

Kesäpaikassamme oli yhtenä kesänä hapsenkakkiaisia, muuten oisin kestänyt ehkä niitä, mutta kun ne sojottivat sarvineen pääportailla. Yhden kerran sain tarpeekseni ja pyydystin sellaisen purkkiin ja vein muurahaispesään. Herranjestas kun se alkoi vinkumaan, kun muurahaiset alkoi syömään sitä. Podin huonoa omaatuntoa asiasta ja jätin kakkiaiset rauhaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi varastaa ponin?

Vein sen tallista yöllä omaani.

Ps. Oikeasti varasti my little ponyn.

Katson maikkarin Tähdet tähdet oopperailtaa!!!! Hävettää noitten esiintyjien puolesta.

Peruutin parkkipaikalla toiseen autoon, kun menin katsomaan, rekkari oli vähän vääntynyt. Häivyin paikalta, kun auto johon törmäsin oli vanha enkä voinut olla varma vääntyikö rekkari juuri minun peruutuksesta.

Meni vain vähän aikaa, kun naapuri peruutti pihastaan ajotielle autoni nokkaan enkä ehtinyt väistää. Muovipuskuriin tuli vähän jotain ja rekkari vääntyi. Naapurin mies meinasi syyllistää minut ja meni kysymään asiaa poliisilta asti,  tietysti hän oli syyllinen peruuttajana.  Naapuri tuli pyytämään anteeksi enkä vaatinut häneltä mitään korvauksia (lähinnä muistin silloin tuon oman töppäilyni).

Löysin joskus alle kouluikäisenä perheessäni olleen kissan pennut, otin ne pesästään ja rääkkäsin niitä monen tunnin ajan niin että ne lopulta kuolivat. Heitin ne sitten naapurin roskikseen sillä seurauksella, että naapurin lapset saivat syyn niskoilleen niiden tappamisesta. Tapoin muutenkin paljon eläimiä erityisesti kesäisin, pitkälle yli 10-vuotiaaksi asti käytin kesälomani eläinten rääkkäämiseen.

Elin alkoholistin kanssa. Sairastin synnytyksen jälkeistä masennusta. Kerran tulin vauvan kanssa kotiin ja mies oli sammunut saunan lauteelle. Väänsin lämmitykselle lisää aikaa ja tehoa, nappaisn vauvan kainaloon ja lähdettiin uudestaan ulos... Kävelin ihan sumussa en tiedä kuinka kauan... Jossain vaiheessa alkoi tulla paniikki, että mitä vit tua minä oikein olen tehnyt??? Mentiin kotiin ja mies makasi sohvalla. Oli itse päässyt pois saunasta. En koskaan ole kertonut tätä kenellekään.  Masennukseen sain myöhemmin hoitoa ja eronnut olen tästä ihmisestä.

Metsästin nuorta lihaa.

T: Tauski