Onko äidin äiti aina se ykkös-isoäiti?

Vierailija kirjoitti:

Olisin todella onnellinen jos jompi kumpi isoäideistä haluaisi lapsenlapsiaan tavata.

Entä haluatko sinä itse tavata äitiäsi ja anoppiasi?  Siitä myös paljon riippuu, haluavatko isovanhemmat tavata lapsenlapsiaan.

Itselläni ei ollut näin. Äidin äiti asui satojen kilometrien päässä, joten ymmärrettävästi isän äiti oli lähempi. Ja luulen, että vaikka olisivat asuneet yhtä lähellä niin isän äiti olisi silti läheisempi luonteensa vuoksi. Meidän 1,5v:llä ei ole vielä nähtävissä kunnolla kuka on tärkein.

Ihmissuhteissa ei ole ilmiötä, joka toistuisi "aina".

Tutkitusti äidinäiti on kuitenkin useammin lapsille läheisempi kuin isänäiti. Mikä ei sulje pois tapauksia, joissa isänäiti on se läheisempi.

Riippuu monesta asiasta, kuten olosuhteista ja persoonista. Jos toista mummoa näkee useammin, muodostuu läheinen suhde helpommin.

Tutkimusten mukaan äidin vanhemmat käyttävät keskimäärin enemmän aikaa ja resursseja lapsenlapsiinsa kuin isän vanhemmat. Tätä on selitetty mm. sillä, että äidin äiti voi olla 100 % varma, että lapsenlapsi on hänen biologinen jälkeläinen. Muilla isovanhemmilla vastaavaa varmuutta ei ole. Asiasta on kirjoittanut mm. Osmo Tammisalo teoksessaan Rakkauden evoluutio: Ihmisen parinvalinnan biologiaa.

Minun isän äiti oli kuollut jo ennen kuin edes synnyin, joten häneen en ehtinyt tutustua. Mutta vaikka tilanne olisi ollut toinen, äidin äiti olisi luultavasti ollut paljon läheisempi. Vietän muutenkin aikaa enemmän äidin puolen sukulaisteni kanssa, isän puolen sukulaisia näkee kerran vuodessa kuivissa sukujuhlissa.

Luulen, että se on vanhemmista kiinni. Ehkä ne äidit pitävät omaa äitiänsä jotenkin parempina kuin isän äitiä. Itselleni isänäiti on aina ollut ykkönen (jopa asuin hänen luonaan).

Ei automaattisesti. Me yritetään pitää molemmat isovanhemmat läheisinä. En tiedä miten ajan myötä vaikuttaa se, että lapsemme ovat äidinäidin ainoat lapsenlapset ja isänäidillä on useampia. Toivottavasti ei vaikuta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on pelkkiä poikia ja epäreilultahan se tuntuu, että sitten kun tulee lapsenlapsia, niin toinen isoäiti on etulyönti asemassa. .

Riippuu ihmisestä, näkeekö etulyöntiasemana vai isona vastuuna ja oman ajan uhraamisena. Siis jos viikosta viettää suuren osan lastenlasten kanssa.

Jos esim. kolme poikaa, kaikilla lapsia, ja kaikille ykkösmummo niin milloin ehtii toteuttaa omia  eläkepäivien suunnitelmia - ja kaikilla se ei tarkoita lastenlasten hoitamista. Sitä voi olla hyvillään ja helpottunut "kakkosmummon" ominaisuudesta. Saa säilyttää rakkaat välit, mutta ei tarvitse olla aina varalla.

Mun isänäiti asuu samalla kylällä kuin mekin asuttiin, äidinäiti automatkan päässä. Pienenä tykkäsin enemmän isänäidistä, vanhempana äidinäidistä. Syitä on monia. Isänäidin luona oli usein samanikäisiä serkkuja, hän on sellainen lempeä luonne ja talossa oli jänniä esineitä ja akuankkoja. Äidinäiti taas oli vähän tiukempi, asui rivitalossa, ei leluja eikä serkkukavereita.

Nyt vanhempana huomaan, että mulla on kuitenkin selvempi käsitys äidinäidistä kuin isänäidistä. Äidinäiti oli topakka, aikaansaava ja peloton nainen, ylpeä omistaan ja kertoi helposti mielipiteensä. Isänäiti ei taas oikeastaan koskaan puhu itsestään, suvun kuulumiset kyllä kertoo, mutta ihmisenä hän on oudompi. Lapsena sitä ei tietty ajatellut.

Ei ole. Mulla esim jos isäni äiti olisi elänyt pidempään (kuoli ennen kuin täytin 2) niin hän olisi varmasti ollut "ykkösmummo". Mun äidinäiti ei osannut olla kovin luontevasti lasten kanssa kun oltiin pieniä. Me ei koskaan juteltu puhelimessa, jos hän oli reissussa niin lähetti kortin aina mun vanhemmille, ei ollut kiinnostunut meidän harrastuksista jne. Tosi harvoin suostui hoitamaan ja silloinkin hampaat irvessä ja istutti meidät katsomaan telkkaria koko ajaksi. Nyt ollaan kyllä läheisiä. Isän äiti taas silloin kun eli niin oli mun vanhemmille serkuille oikein semmonen ihana perinteinen mummo. Mun vanhemmat aina kertoo että silloin ennen kun minä synnyin ja kun olin ihan pieni niin oli tapana että kaikki isän sisarukset (isä on isosta perheestä) keräntyi puolisoineen ja lapsineen mummolaan viettämään päivää ja kesäisin sielä oli lähes joka päivä 3-8 lasta leikkimässä :) Mua oikeestaan harmittaa tosi paljon etten saanut kunnolla tuntea sitä mummoa

Itse olen kasvanut kolmen sukupolven kodissa. Isän vanhemmat asuivat meillä ja mummu oli oikea paskojen paska päällepäsmäri. Äidinäiti oli paljon rakkaampi (äidinisä oli kuollut sodassa).

Meidän lasten mummut kuolivat kun lapset olivat alle 6v, mutta kyllä oma äitini oli heille läheisempi vaikka molemmat asuivat satojen kilsojen päässä.

Mulle isänäiti oli läheisempi, johtuen varmasti siitä että hän asui samassa kaupungissa ja äidinäiti sitten naapurikaupungissa (tosin ei hirveän kaukana hänkään!). Toisaalta uskon, että myös se vaikuttaa kun olin isänäidilleni ensimmäinen lapsenlapsi kun taas äidinäidilläni oli jo yli 15 lastenlasta :D En siis koe olevani jotenkin vähäpätöisempi kuin serkkuni tms, mutta eiköhän siinä joku uutuudenviehätys ollut kadonnut?

Mulle isänäiti (ja -isä) olivat aina läheisemmät isovanhemmat. Uskon että myös lapselleni isänäiti on ja tulee olemaan läheisempi. Ainakin meillä kyse on persoonista, eikä siitä kenelle sattuu olemaan sukua. Esikoinen on pian 2-vuotias ja on esimerkiksi ollut jo yökylässä isä vanhemmilla. Omalle äidilleni en vielä voisi kuvitella päästäväni yöksi, vaikka viikoittain nähdäänkin.

Itselläni ei ollut "ykkösisoäitiä", pidin molemmista yhtä paljon, mutta isän äidistä tuli tutumpi, koska asuimme kilometrin päässä toisistamme. Ja esim. joulut vietimme aina isäni vanhempien kanssa.

Jos äitini olisi elossa, olisi hän varmasti omille lapsilleni läheisempi, koska myös itse olisin äitini kanssa jatkuvasti tekemisissä (lisäksi hän oli ihana ihminen). Mies ei ole vanhempiensa kanssa erityisen hyvissä väleissä, eivätkä jänen vanhempansa ole koskaan pyytäneet lapsia kylään tai hoitoon.

Meillä mun anoppi oli eläessään läheisempi lapsilleni ja oma äidin puolen mummoni oli kamalan vaikea ihminen, joka katkaisi välit lapsenlaosiinsa. Oma äitini on myös minulle jalapsilleni etäinen.

Näin on meillä mutta isän äitiä ei ole lapsenlapsi kiinnostanut missäänvaiheessa. Ainoastaan joululahan ja synttärilahjan antaa muttei ole koskaan ollut tekemisissä lapsen kanssa. Joten jää vieraaksi. Itseasiassa koko isänpuoleinen suku jää lapselle vieraaksi. Onneksi äidin puolelta sukulaiset pitää yhteyttä.

Mun isovanhemmat asuin noin 150 km:n päässä lapsuudenkodista ja kummatkin just päinvastaisissa suunnissa. Käytiin aika tasaisesti kummassakin. Ei kovin usein, kun tuota matkaa oli tuonkin verran.

Voin sanoa, että itselleni läheisyys syntyi persoonista. Isänäiti (vaikka äitini mollasikin mummua...) oli suosikkimummu, koska oli sellainen lämmin hössö. Kaiveli pitsit hunnuiksi leikkeihin (ei välittänyt, vaikka sotkeentuu), leipoi herkkuja ja osteli hienoja mekkoja. Sitten isänisä oli taas jörrikkä. Istui hiljaa ja hymyili. Vasta aikuisena, jo isoisän kuoltua, olen tajunnut, että tykkäsi meistä lapsenlapsista kovin, muttei oikein osannut kuin katsella ja myhäillä. Sitten taas isoiseistä läheisempi oli äidinisä. Sosiaalinen ja hauska vaari. Vitsikäs. Äidinäiti taas oli hiljainen ja arkinen. Ei mitään ymmärrystä prinsessaleikeille tai muullekaan. Elämä oli työtä ja vaatimattomuutta.

Että mulla se meni niin, että suosikit oli äidinisä ja isänäiti. Ja ihan puhtaasti sosiaalisempien ja leikkisämpien persoonien vuoksi.

Pienenä isänäiti oli läheisempi. Koska asui lähempänä, käytiin siskon kanssa usein yökylässä ja mummi hemmotteli. Äidinkin vanhemmat asuivat samassa kaupungissa, mutta heille vierailut olivat jotenkin jäykempiä. Jälkikäteen ajatellen kyse oli varmaan siitä, että äidinäidin tyyliin ei kuulunut antaa lapsille loputtomasti herkkuja kun pyydetään. Aikuisena minulle on selvinnyt, että äidinäiti ei selkävaivojensa takia usein ottanut meitä lapsia syliin. Se saattoi myös näin jälkikäteen ajatellen vaikuttaa suhteen muodostumiseen.

Mulle aina läheisempi on ollut isän äiti. Nykyään en enää tunne äidin äitiä mutta isän äidin kanssa olen aktiivisesti tekemisissä ja hän on lapsilleni mummu ja lapset rakastaa häntä(kukapa ei, hän on perus pullantuoksuinen mamma). Äidin äiti vain esitteli meitä ystävilleen ja haukkui ulkonäköä. Eipä mun lapset ole häntä tavanneet eivätkä tapaa. Miehen äiti on muka kiinnostunut mutta ei viitsi tulla edes käymään vaikka matkaa on autolla 15min. Oma äitini on mukana on/off meiningillä. Jos on sinkkuna niin on aktiivisesti mukana ja todella hyvä mamma mutta kun löytää jonkun äijän niin on monta kuukautta täysin(!!!) poissa kuvioista. Parhaimmillaan mennyt 6kk. Toisaalta tämä on helpotus, kun nuo tuosta vanhenee niin ei ole ketään ketä tarttis hoitaa. Ei tule huonoa omaa tuntoa kun ei mun äiti muakaan pienenä juuri hoitamut vaan mun isovanhemmat. Kyllä ne vanhainkodissa pesee ja syöttää. Tuskin meidän lapsetkaan haluaa sitten vierailla kun eivät heitä edes tunne. Tehdään varmaan samoin kuin he meille nyt 1-2krt/vuosi kyläillään ☺

Minun äiti eli äidinäiti on meidän lapsille läheisempi. Isänäiti eli anoppini on täysin haltioitunut tyttären lapsestaan eli minun lasten serkusta. Anopin pojan lapsiin eli minun lapsiin suhde on viileän asiallinen. Tyttärentyttären hoitoon ja kuluihin on osallistunut vauvasta saakka. Tyttärentytär saa joka vuosi anopin kustantamat talvivaatteet ja kengät, minun lapset saa joulumyyjäisissä ostetut sukat tai lapaset. Esim. Pari kk sitten tyttärentytär tuli kyydissämme anoppilasta kotiin. Anoppi antoi tyttärentyttärelle matkaevääksi suklaalevyn, mutta minun lapset ei saaneet mitään ja katsoivat vierestä kun serkkutyttö itsekseen levyn ahtoi. Anoppi on mukava ihminen, kiltti lapsille ja minulle, mutta tuollaisia tekoja koko ajan tekee. Tyttärentytärtä on herkuillakin kyllä hemmotellut ja tyttö on jättiläisen kokoinen, todella ylipainoinen kuten myös anoppi ja anopin tytär.