Uraäidiksi vai annanko oman uran jäädä kakkosalalle, kun mies tekee uraa?

Otsikkossahan tuo viime aikoina mietityttänyt..olemme kumpikin korkeakoulutettuja ja siinä onnekkaita, että omalla alalla on työmahdollisuuksia. Joskus muinoin kumpikin olimme sitä mieltä, että ura, pitkät työviikot ja isot rahat eivät kiinnosta, mielummin tehdään jotain kivaa työtä sen verran kuin on pakko ja aikaa pitää jäädä kaikelle muullekin.

Nyt on sitten niin, että meillä on lapsia. Ja olemme päälle kolmekymppisiä ja kummallakin on ihan mieluinen työ yksityisellä puolella. Asiantuntijatyötä, suhteelliseen vaativaa. Ei nyt olla mitään johtajia tai tehdä mitään huippu-uraa, mutta on joskus paineita, pitkiä työpäiviä yms.

No, minä olen ajatellut (ja luulin että mieskin ajattelee), että yritetään pyörittää tätä palettia ilman hirveää stressiä, ja olen himmailut oman urani kanssa. Ts. sanonut, että en välttämättä halua vaativampaa paikkaa tai ainakin siinä on ehtonsa, kun sellaista on joskus väläytelty. Perhesyillä selitellyt ja asia on ihan ymmärretty. Juuri sitä mistä naisia syytetään.

Vaan mies ei tehnytkään niin (ylläri, ylläri). Mies onkin tehnyt muutaman viime vuoden aikana uraliikkeitä, eli vaihtanut vaativimpiin hommiin, ja sitten siellä tarttunut jokaiseen tarjottuun ylennykseen. Kun olemme asiasta puhuneet, mies on periaateessa edelleen yhtä mieltä kanssani: Lasten sairastamiset hoidetaan puoliksi (tilanteen mukaan), lastenhoitoasiat hoidetaan puoliksi (tilanteen mukaan), kumpikin tekee normaalia työviikkoa (pitkiä päiviä vain erikoistapauksessa) jne. Elämässä pitää olla tilaa muullekin kuin työlle ja välttämättömille kotiasioille.

Kuitenkin koko ajan mennään enemmän siihen, että esimerkiksi kun sairaan lapsen kanssa pitäisi jäädä kotiin tai hoitaa joitakin pakollisia kotiasioita, miehellä on työmatka tai tärkeä palaveri, jossa hänen on pakko olla. Ja minulla on vain ihan tavallinen päivä tehden ihan tavallisia asioita joita voisi tehdä joku toinenkin päivä (vaikka tehden ylitöitä). On minullakin joskus kokouksia ja matkoja, mutta ei niin paljon. Enkä ole niissä avainroolissa.

Joten tilanne huolestuttaa ja vähän harmittaa. Harmittaa, että mies ei näe omia valintojaan koko perhettä koskevina valintoina kuten minä näen, ja huolestuttaa, että mihin suuntaan tämä on menossa. Koska vaikka minun työni olisi vähemmän tärkeää miehen työhön verrattuna, se on silti vielä aika vaativaa ja tulospaineita on. Ei olisi kovin reilua, että mies saisi rauhassa kokoustaa ma-aamupäivän ja minä sitten teen hommia joku toinen ilta yömyöhään sairaan lapsen hoidon takia (Tämän kyllä mieskin ymmärtää). Ja en vain halua tällaista elämää! En halua, että lapsen sairaus on ongelma. En halua tehdä 12 h työpäiviä. Lapset nyt vain sairastavat, se on elämää. Tässä korttitalossa miehen toiminnalla on iso merkitys, jos hän hoitaa puolet niin kokonaisuus pysyy hallinnassa.

Joten pelkään että minulle on jäämässä huono kortti. Voisin joko alkaa tekemään uraa, eli tarttua minäkin kaikkiin uramahdollisuuksin ja ottaa isompia rooleja. SIlloin olisi taas ainakin samassa asemassa miettimässä kumpi jää kotiin, kumpi hoitaa tämän tai tuon asian, ja olisi rahaa ostaa palveluja jne. Mutta en tiedä haluanko sitä elämää. En tiedä toimisiko se kuitenkaan kovin hyvin.

Toisaalta voisin vain tavalla tai toisella luopua omasta urasta, vaihtaisin johonkin helpompaan hommaan, tekisin 6 tunnin työpäivää tms. Pistäisin matalan vaihteen päälle siihen asti, että lapset ovat isompia. Mutta sekin harmittaa, osittain periaatteesta, osittain siksi että pidän työstäni kuitenkin muuten. Ja tavallaan harmittaisi, että joutuisin sitten vain hoitamaan isomman osasta kotiasioista, tylsistä arkirutiineista. Eli ei minulla ja lapsilla sen rennompaa ja väljempää olisi kuin nytkään, minä vain hoitaisin isomman osuuden sairaspäivistä, tarhaan viemisestä ja hakemisesta sekä kotitöistä. Kotiäidiksi tuskin alkaisin - miehen ura ei ole ihan niin mahtava, että sen varaan uskaltaisi koko elantoa heittää tästä hamaan tulevaisuuteen. Ja tietenkin joku päivä lapset ovat isoja, pitää miettiä eläkettä yms.

Joo, puhutaan vähän eri mittaluokasta, mutta ihmettelin silloin kun Sari Sarkomaa luopui ministeriydestä, että eikö sen mies todellakaan voinut vähän hidastella oman uransa kanssa kun vaimo on ministerinä. Jostain haastattelusta jäi mieleen, että mies mm. suoritti MBA-tutkintoa samaan aikaan. Nyt voin kuvitella, että miehen mielestä oli vilpittömästi hienoa että vaimo on ministeri - ja että hänen tutkinnoillaan ei ole mitään tekemistä vaimon uran kanssa. Että onhan ne hommat sujuneet tähänkin asti.