Lue keskustelun säännöt.
En voi rehellisesti puhua olostani kenenkään kanssa
03.02.2016 |
En miehelleni, en ystävilleni, sukulaisista puhumattakaan. Saan kuulla kuinka minulla ei ole mitään syytä olla ahdistunut, masentunut koska minulla on asiat hyvin. Minulla on turvattu toimeentulo, olen melkein terve, lapset on terveitä jne. Mun nyt vaan pitää ottaa itseäni niskasta kiinni, aina ei voi olla kivaa ja kyllä kevät kohta tulee.
Voihan perse!
Kommentit (16)
Minäkään en anna kaverini "puhua pahasta olostaan" kanssani. Hänen vanhempansa ovat yhdessä, molemmat terveitä ja elossa, hänellä on kaunis, tilava asunto, parisuhde, työpaikka, hän on terve (mitä nyt reilusti ylipainoinen ja juo alkoholia aivan liikaa). Mutta silti on aina nassukka nurinpäin, ahdistaa, kaikki on vaikeata ja blaablaa. Samaan aikaan yhteisellä tuttavallamme on syöpä, toinen tuttava, pienten lasten äiti on kuollut, ihmisillä on eroja, työttömyyttä...
Minuakin ahdistaa, on paha olla, vituttaa työt yms. Se on ihan normaalia. Ihan perustunteita. Ei niitä tarvitse jauhaa muille ihmisille, ihan samassa veneessä ollaan. Tai ainakaan meidän piireissä kukaan ei ole mikään miljonääri joka voisi jättää menemättä töihin ja istuskella itseään meikkailemassa päivät pitkät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet ahdistunut ja masentunut, sille on syy. Hormonaaliset tekijätkin saattavat vaikuttaa, mutta myös monet muut asiat. Käy ihmeessä hyvällä lääkärillä. Hyvä lääkäri on (myös) empaattinen potilasta kohtaan. Muista kuunnella ja kunnioittaa omaa sisäistä ääntäsi.
Hommaa terapeutti. Soita auttavaan puhelimeen.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en anna kaverini "puhua pahasta olostaan" kanssani. Hänen vanhempansa ovat yhdessä, molemmat terveitä ja elossa, hänellä on kaunis, tilava asunto, parisuhde, työpaikka, hän on terve (mitä nyt reilusti ylipainoinen ja juo alkoholia aivan liikaa). Mutta silti on aina nassukka nurinpäin, ahdistaa, kaikki on vaikeata ja blaablaa. Samaan aikaan yhteisellä tuttavallamme on syöpä, toinen tuttava, pienten lasten äiti on kuollut, ihmisillä on eroja, työttömyyttä...
Minuakin ahdistaa, on paha olla, vituttaa työt yms. Se on ihan normaalia. Ihan perustunteita. Ei niitä tarvitse jauhaa muille ihmisille, ihan samassa veneessä ollaan. Tai ainakaan meidän piireissä kukaan ei ole mikään miljonääri joka voisi jättää menemättä töihin ja istuskella itseään meikkailemassa päivät pitkät.
Hyvä että hän on vain kaverisi sillä sinä olet kammottava ihminen.
Ei mulla muuta.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en anna kaverini "puhua pahasta olostaan" kanssani. Hänen vanhempansa ovat yhdessä, molemmat terveitä ja elossa, hänellä on kaunis, tilava asunto, parisuhde, työpaikka, hän on terve (mitä nyt reilusti ylipainoinen ja juo alkoholia aivan liikaa). Mutta silti on aina nassukka nurinpäin, ahdistaa, kaikki on vaikeata ja blaablaa. Samaan aikaan yhteisellä tuttavallamme on syöpä, toinen tuttava, pienten lasten äiti on kuollut, ihmisillä on eroja, työttömyyttä...
Minuakin ahdistaa, on paha olla, vituttaa työt yms. Se on ihan normaalia. Ihan perustunteita. Ei niitä tarvitse jauhaa muille ihmisille, ihan samassa veneessä ollaan. Tai ainakaan meidän piireissä kukaan ei ole mikään miljonääri joka voisi jättää menemättä töihin ja istuskella itseään meikkailemassa päivät pitkät.
Joo, ei saa valittaa, kun jollakin on syöpä. Se on ihan kauheeta sellanen. Kuule, jollakin on aina huonommin, vaikka Afrikan lapsella. Et sinä kenenkään kaveri ole, jos sulle ei voi puhua. Olet hyvänpäiväntuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä elin erittäin rankan lapsuuden, mutta käänsin sen aina väkisin positiiviseksi, voimavaraksi itselleni.. Tiedättekö niin että, kun minä siitäkin olen selväjärkisenä selvinnyt niin kyllä selviän mistä vaan jne. En ikinä oireillut tai käsitellyt niitä asioita, kunnes minulla oli kaikki elämäni osa-alueet kunnossa. Kun olin oikeasti onnellinen. Masennuin pahasti, sain lääkityksen jne ba terapiassa kun sanoin ihmetteleväni sitä että kaikki tuo paska iski päälle vasta nyt, niin terapeuttini vastasi minulle että koskas sitten. Nyt olin saanut asiani niin mallilleen, että minulla oli ekaa kertaa mahdollisuus "antaa" itseni masentua, alitajuisesti. Ekaa kertaa minulla oli aikaa itselleni, miettiä oikeasti niitä asioita.
Nykyään menee hyvin, enkä oikein tiedä mitä tällä hain.. Mutta joka tapauksessa tsemppiä ap. Vaadi apua tiukasti, sanallisesti. Älä turvaudu mihinkään typeriin tekoihin tullaksesi kuulluksi, vaan kerro läheisillesi että nyt on oikeasti hätä.
Tyhjästä valittajat on tosi rasittavia, yleensä ovat vain huomionkipeitä. Opettele saamaan huomiota positiivisten asioiden kautta ja aikuistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä että hän on vain kaverisi sillä sinä olet kammottava ihminen.
Ei mulla muuta.
Olen kauhea, koska mielestäni syöpä on vähän isompi juttu kuin "ahdistus". Huomasitko viestistäni, että myös minua ahdistaa. Minulla on myös ikäviä tunteita. Kannattaako oikeasti mielestäsi käyttää aikaa siihen, että kaikki vuoronperään itkevät ahdistustaan toisille, ja kaikki sitten kuitenkin kokevat että NUO MUUT eivät ymmärrä minun suurta tuskaani? Ja huom! Syöpäsairas kaverimme ei valita kohtalostaan eikä poraa ahdistustaan, hän tekee asialle voitavansa, ja me kaikki toivomme parasta (paitsi varmaan tämä ahdistus-poraaja, joka tuskin edes tiedostaa että muilla ihmisillä on tunteita ja murheita myös).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä että hän on vain kaverisi sillä sinä olet kammottava ihminen.
Ei mulla muuta.
Olen kauhea, koska mielestäni syöpä on vähän isompi juttu kuin "ahdistus". Huomasitko viestistäni, että myös minua ahdistaa. Minulla on myös ikäviä tunteita. Kannattaako oikeasti mielestäsi käyttää aikaa siihen, että kaikki vuoronperään itkevät ahdistustaan toisille, ja kaikki sitten kuitenkin kokevat että NUO MUUT eivät ymmärrä minun suurta tuskaani? Ja huom! Syöpäsairas kaverimme ei valita kohtalostaan eikä poraa ahdistustaan, hän tekee asialle voitavansa, ja me kaikki toivomme parasta (paitsi varmaan tämä ahdistus-poraaja, joka tuskin edes tiedostaa että muilla ihmisillä on tunteita ja murheita myös).
Kyllä, olet kauhea ja jotenkin äärettömän yksinkertainen. Syöpä ei ole yhtään sen isompi juttu kuin masennuskaan. Molempiin voi kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä että hän on vain kaverisi sillä sinä olet kammottava ihminen.
Ei mulla muuta.
Olen kauhea, koska mielestäni syöpä on vähän isompi juttu kuin "ahdistus". Huomasitko viestistäni, että myös minua ahdistaa. Minulla on myös ikäviä tunteita. Kannattaako oikeasti mielestäsi käyttää aikaa siihen, että kaikki vuoronperään itkevät ahdistustaan toisille, ja kaikki sitten kuitenkin kokevat että NUO MUUT eivät ymmärrä minun suurta tuskaani? Ja huom! Syöpäsairas kaverimme ei valita kohtalostaan eikä poraa ahdistustaan, hän tekee asialle voitavansa, ja me kaikki toivomme parasta (paitsi varmaan tämä ahdistus-poraaja, joka tuskin edes tiedostaa että muilla ihmisillä on tunteita ja murheita myös).
Mieheni ystävä teki itsemurhan. Se oli hirvittävä järkytys monelle. Paljastui että hän oli ollut masentunut jo pitkään ja miehenikin kieriskeli itsesyytöksissä pohtien kuinka hän ei ollut huomannut mitään ja olisiko hän voinut tehdä asialle jotain. Niinpä, tämäkään ystävä ei halunnut rasittaa ketään omilla "pienillä" murheillaan ja pahalla olollaan kun kaikki oli kuitenkin hyvin. Kun naapurilla kuitenkin on se syöpä.
Masennus on sairaus jota ei pitäisi väheksyä. Joillekin tuntuu olevan vaan uskomattoman vaikeaa ymmärtää, että masentumiseen ei tarvita mitään kammottavaa tapahtumaa, vaan se voi hiipiä elämään ihan vaivihkaa, eikä siinä loppupeleissä ole mitään väliä sillä, miltä oma elämä ulkoisesti vaikuttaa. Se pitäisi ottaa vakavasti ennen kuin käy köpelösti. Ap:ta suosittelisin hakemaan ammattiapua jos olo on oikeasti paha. Jätä muiden kommentit omaan arvoonsa - he eivät voi tietää miltä sinusta tuntuu, eivätkä ilmeisesti halua yrittääkään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en anna kaverini "puhua pahasta olostaan" kanssani. Hänen vanhempansa ovat yhdessä, molemmat terveitä ja elossa, hänellä on kaunis, tilava asunto, parisuhde, työpaikka, hän on terve (mitä nyt reilusti ylipainoinen ja juo alkoholia aivan liikaa). Mutta silti on aina nassukka nurinpäin, ahdistaa, kaikki on vaikeata ja blaablaa. Samaan aikaan yhteisellä tuttavallamme on syöpä, toinen tuttava, pienten lasten äiti on kuollut, ihmisillä on eroja, työttömyyttä...
Minuakin ahdistaa, on paha olla, vituttaa työt yms. Se on ihan normaalia. Ihan perustunteita. Ei niitä tarvitse jauhaa muille ihmisille, ihan samassa veneessä ollaan. Tai ainakaan meidän piireissä kukaan ei ole mikään miljonääri joka voisi jättää menemättä töihin ja istuskella itseään meikkailemassa päivät pitkät.
On eri asia valittaa tyhjästä kuin olla oikeasti ahdistunut ja masentunut. Mistä sinä tiedät, kumpaan kastiin kaverisi kuuluu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh, entäs terapia? Suosittelen. Voivat läheisetkin ehkä sitten ymmärtää että ei ne asiat olekaan niin hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Minä elin erittäin rankan lapsuuden, mutta käänsin sen aina väkisin positiiviseksi, voimavaraksi itselleni.. Tiedättekö niin että, kun minä siitäkin olen selväjärkisenä selvinnyt niin kyllä selviän mistä vaan jne. En ikinä oireillut tai käsitellyt niitä asioita, kunnes minulla oli kaikki elämäni osa-alueet kunnossa. Kun olin oikeasti onnellinen. Masennuin pahasti, sain lääkityksen jne ba terapiassa kun sanoin ihmetteleväni sitä että kaikki tuo paska iski päälle vasta nyt, niin terapeuttini vastasi minulle että koskas sitten. Nyt olin saanut asiani niin mallilleen, että minulla oli ekaa kertaa mahdollisuus "antaa" itseni masentua, alitajuisesti. Ekaa kertaa minulla oli aikaa itselleni, miettiä oikeasti niitä asioita.
Nykyään menee hyvin, enkä oikein tiedä mitä tällä hain.. Mutta joka tapauksessa tsemppiä ap. Vaadi apua tiukasti, sanallisesti. Älä turvaudu mihinkään typeriin tekoihin tullaksesi kuulluksi, vaan kerro läheisillesi että nyt on oikeasti hätä.
Minulla sama!
No voi iso iSo perse
/c