Lue keskustelun säännöt.
Ei kannata kauheasti kehuskella jos lapsella ei ole uhmaikää tai murrosiän kapinointia, kyse voi olla siitä että kiintymyssuhde ei ole turvallinen.
02.02.2016 |
Väitöstutkimuksesta:
Lievästi välttelevä kiintymyssuhdestrategia oli Tirkkosen tutkimuksessa yleisin. Sille on ominaista, että lapsi on reipas ja haluaa miellyttää aikuista, eikä juurikaan tuo esille negatiivisia tunteitaan.
Jos elämä kulkee kutakuinkin turvallista ja ennustettavaa latua, tämäkin kiintymysstrategia toimii.
"Toki olisi jokaisen lapsen onni, että hän voisi jollekin aikuiselle tuoda vuorovaikutukseen kaikki tunteensa, myös negatiiviset", Tirkkonen kertoo.
"Välttelevä malli kertoo siitä, että Suomessa on perinteisesti tuettu lapsen reippautta ja itsenäistymistä. Sen näkee neuvolakorteissakin käytetystä kielestä: 'reipas tyttö' tai 'reipas poika' on kehu. Kansainvälisissä vertailuissa on huomattu, että esimerkiksi Pohjois-Saksassa on samantyylinen jakautuminen kiintymyssuhdemalleissa kuin meillä."
Turvallisen kiintymyssuhteen kehittymistä voi itsekin edistää. Vanhempi voi pyrkiä olemaan riittävästi läsnä ja rohkaista lasta näyttämään niin hyviä kuin huonojakin tunteitaan.
"Kiintymyssuhdestrategia on aina kahden kauppa, jossa lapsi etsii kunkin hoivaajan käyttäytymiseen sopivaa mallia. Lapsella voi olla useampia erilaisia kiintymyssuhdestrategioita esimerkiksi isovanhempiin, hoitajaan, opettajaan tai sisarukseen", Tirkkonen kertoo.
"Strategioita testataan ja muodostetaan aikuisenakin esimerkiksi suhteessa omaan puolisoon."
Kommentit (62)
Kiltti teini on usein sellainen, jolle tulee aikuisiässä tunteiden ja persoonan tukahduttamisesta johtuvia ongelmia. Esim. masennusta tai syömishäiriötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kapinoinut juuri ollenkaan murrosiässä, koska ajattelin että voin ihan hyvin kitkutella vanhempien (minusta turhan tiukkojen) sääntöjen kanssa vielä jokusen vuoden, hyvinhän ehdin sitten elää omien halujeni mukaan kotoa pois muutettuani. Tylysti kelasin myös että jos en liikoja ryppyile, on paremmat mahdollisuudet esim. saada se haluamani kamera. Toisaalta pidin myös yleisiä kapinointijuttuja kuten tupakointia ja kännäystä tyhmänä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en kapinoinut juuri ollenkaan murrosiässä, koska ajattelin että voin ihan hyvin kitkutella vanhempien (minusta turhan tiukkojen) sääntöjen kanssa vielä jokusen vuoden, hyvinhän ehdin sitten elää omien halujeni mukaan kotoa pois muutettuani. Tylysti kelasin myös että jos en liikoja ryppyile, on paremmat mahdollisuudet esim. saada se haluamani kamera. Toisaalta pidin myös yleisiä kapinointijuttuja kuten tupakointia ja kännäystä tyhmänä.
Tämä. Mä halusin muuttaa yläasteen jälkeen toiselle paikkakunnalle erikoislukioon, ja tiesin ettei porukat tasan tarkkaan päästä mua, jos en käyttäydy. Oli aika helppo motivoitua olemaan nätisti :) ja kiintymyssuhde on kunnossa ja välit nykyäänkin hyvät. Eli ei kannata yleistää - murrosiän temppujen puuttuminen voi myös olla merkki fiksusta nuoresta, joka näkee elämässä muitakin tärkeitä asioita, kuin ylenpalttisen kapinoinnin!
Murrosiän kapinointi johtuu siitä että lapselle ei ole annettu tilaa kasvaa siinä määrin kuin olisi kuulunut.Lapsi on sitten pakotettu ottamaan väkisin oma tilansa ja oikeuden päättää asioista kun äiti/isä eivät ole sitä tajunneet antaa.
Lapseni oli helppo noin kuusi vuotiaaksi. Sen jälkeen alkoi niin kova uhma ettei tosikaan. Onneksi poika on nykyisin isänsä kanssa hyvää pataa. Poika huomasi tämän itsekin eilen ruokapöydässä. Onkin ollut todella läheinen äiti-poika suhde. Hän tulee vieläkin joskus aamuyöstä kainalooni nukkumana ja syliin joka päivä, mutta selkeästi tahtoo nyt myös irtiottoa naisista:) Uskon, että näin suhteemme muuttuu entistä paremmaksi, kun isä vie poikaansa miestenkin maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä itse sanoisin, että käyttäydyin teininä tosi huonosti ja kiintymyssuhde vanhempiin oli huono.
Tunteiden näyttäminen ei tarkoita erityistä uhmaa tai teini-iän kapinaa. Ne syntyy juuri epäjohdonmukaisesta kasvatuksesta. Teinillä kyse on usein reaktioista ympäristön odotuksiin. Kyse siis vuorovaikutuksen vaikeuksista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas tätä helvetin psykologiaa ja analysointia. Voi olla sitä tai voi olla tätä ja muuten kun menee 30 vuotta, niin nämä teidän "tärkeät" mielipiteenne ovat tutkitusti ihan päin persettä. Hankkikaa elämä!
Vierailija kirjoitti:
Mä en kapinoinut juuri ollenkaan murrosiässä, koska ajattelin että voin ihan hyvin kitkutella vanhempien (minusta turhan tiukkojen) sääntöjen kanssa vielä jokusen vuoden, hyvinhän ehdin sitten elää omien halujeni mukaan kotoa pois muutettuani. Tylysti kelasin myös että jos en liikoja ryppyile, on paremmat mahdollisuudet esim. saada se haluamani kamera. Toisaalta pidin myös yleisiä kapinointijuttuja kuten tupakointia ja kännäystä tyhmänä.
Tämä oli kyllä jotenkin niin tyhmä kommentti. Ei nuorilla kapinointi ole mitään kovin tietoista "heittäydynpä hankalaksi"-laskelmointia, vaan tuikitarpeellinen ja erittäin merkityksellinen kehitystehtävä. Kaikilla ei ole yhtä vahvaa murrosikää, mutta se ei tee heistä sen parempia tai fiksumpia kuin muutkaan. Raju murrosikä saattaa olla jopa kunnianosoitus vanhemmille loistavasti tehdystä työstä. Nuori osaa näyttää tunteensa, uskaltaa näyttää tunteensa, uskaltaa sanoittaa niitä, osaa puolustaa oikeuksiaan ja harjoittelee sitä maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen tavannut vain yhden lapsen jolla ei ole ollut lainkaan varhaislapsuuden uhmaikää. Myöhemmin selvisi että äiti oli ollut jopa sadistisen väkivaltainen lasta kohtaan.
Joo, muistan lapsuudessa miten minulle aina suututtiin jos yritin mitenkään ilmaista negatiivisia tunteitani. Nykyään aikuisena en osaa edes ilmaista negatiivisia tunteitani oikeastaan ollenkaan ja se aiheuttaa todella paljon ongelmia. Kaikenlaiset ihmissuhteet ovat lähes täysin mahdottomia, koska sen lisäksi etten itse osaa ilmaista negatiivisia tunteitani en myöskään osaa suhtautua kovinkaan hyvin siihen jos joku kertoo minulle negatiivisista tunteistaan vaan suutun ja ahdistun. Yritän parhaani mukaan pitää suhteeni mahdollisimman etäisinä ja pinnallisina, koska etäisessä suhteessa on pienempi riski, että toinen päättäisi avautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huono käyttäytyminen... mitä sillä tarkoitetaan? Meillä lapsuudessa sai riidellä vanhempien kanssa, jos siltä on tuntunut ja silti ei ole pahiksena hyljätty.
Poliisit eivät ole minulle rajoja joutuneet asettamaan enkä myöskään ole kännissä hillunut pitkin kyliä.
Koulussa, opiskeluissa ja työelämässä olen menestynyt hyvin. Samoin olen löytänyt mukavan miehen, joka nyt sitten ihmettelee esimurkkuiän pyörteissä räiskähtelevää 11 v. tytärtämme. Miehen lapsuuden kodisa ei lapset saaneet riidellä vanhempiensa kanssa, ei hyvä.
No juu. En pahemmin kapinoinut ja vieläkin homma on vähän kesken.
T. 41-vuotias
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en kapinoinut juuri ollenkaan murrosiässä, koska ajattelin että voin ihan hyvin kitkutella vanhempien (minusta turhan tiukkojen) sääntöjen kanssa vielä jokusen vuoden, hyvinhän ehdin sitten elää omien halujeni mukaan kotoa pois muutettuani. Tylysti kelasin myös että jos en liikoja ryppyile, on paremmat mahdollisuudet esim. saada se haluamani kamera. Toisaalta pidin myös yleisiä kapinointijuttuja kuten tupakointia ja kännäystä tyhmänä.
Tämä oli kyllä jotenkin niin tyhmä kommentti. Ei nuorilla kapinointi ole mitään kovin tietoista "heittäydynpä hankalaksi"-laskelmointia, vaan tuikitarpeellinen ja erittäin merkityksellinen kehitystehtävä. Kaikilla ei ole yhtä vahvaa murrosikää, mutta se ei tee heistä sen parempia tai fiksumpia kuin muutkaan. Raju murrosikä saattaa olla jopa kunnianosoitus vanhemmille loistavasti tehdystä työstä. Nuori osaa näyttää tunteensa, uskaltaa näyttää tunteensa, uskaltaa sanoittaa niitä, osaa puolustaa oikeuksiaan ja harjoittelee sitä maailmassa.
Aika usein rajuun murrosikään liittyy paljon päihteitä, lintsaamista, varastelua tms., jotkut tapaukset päätyvät lastensuojelun asiakkaiksi ja laitoksiin. En pitäisi tätä osoituksena loistavasta kasvatustyöstä tai tarpeellisena osana kasvamista.
Minä sain uhmaamisesta fyysistä kuritusta, oppihan sitä väkisinkin kiltiksi ja nöyräksi. Nyt olen melko lailla syrjäytynyt aikuinen.
Allekirjoitan. Minä olen ollut todella kiltti lapsi, mutta pelkäsin jossain määrin, että isä suuttuu. Meillä oli kunnia-asia, ettei isän mieltä pahoiteta. En erityisemmin pidä isästäni vieläkään. Äitikään ei voinut hyvin. Mä pelkään valtavasti myös normielämässä, että suututan ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en kapinoinut juuri ollenkaan murrosiässä, koska ajattelin että voin ihan hyvin kitkutella vanhempien (minusta turhan tiukkojen) sääntöjen kanssa vielä jokusen vuoden, hyvinhän ehdin sitten elää omien halujeni mukaan kotoa pois muutettuani. Tylysti kelasin myös että jos en liikoja ryppyile, on paremmat mahdollisuudet esim. saada se haluamani kamera. Toisaalta pidin myös yleisiä kapinointijuttuja kuten tupakointia ja kännäystä tyhmänä.
Tämä oli kyllä jotenkin niin tyhmä kommentti. Ei nuorilla kapinointi ole mitään kovin tietoista "heittäydynpä hankalaksi"-laskelmointia, vaan tuikitarpeellinen ja erittäin merkityksellinen kehitystehtävä. Kaikilla ei ole yhtä vahvaa murrosikää, mutta se ei tee heistä sen parempia tai fiksumpia kuin muutkaan. Raju murrosikä saattaa olla jopa kunnianosoitus vanhemmille loistavasti tehdystä työstä. Nuori osaa näyttää tunteensa, uskaltaa näyttää tunteensa, uskaltaa sanoittaa niitä, osaa puolustaa oikeuksiaan ja harjoittelee sitä maailmassa.
Aika usein rajuun murrosikään liittyy paljon päihteitä, lintsaamista, varastelua tms., jotkut tapaukset päätyvät lastensuojelun asiakkaiksi ja laitoksiin. En pitäisi tätä osoituksena loistavasta kasvatustyöstä tai tarpeellisena osana kasvamista.
Huoh, kyse nyt tuskin oli mistään äärimmäisestä häiriökäyttäytymisestä ja rikoksista vaan ihan vaan siitä että lapsi saa näyttää negatiivisetkin tunteet, jopa huutaa ja räyhätä jos siltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Murrosiän kapinointi johtuu siitä että lapselle ei ole annettu tilaa kasvaa siinä määrin kuin olisi kuulunut.Lapsi on sitten pakotettu ottamaan väkisin oma tilansa ja oikeuden päättää asioista kun äiti/isä eivät ole sitä tajunneet antaa.
Oletko kuullut kaverivanhemmista? Murosikään kuuluu oman tilan ottaminen, kaverivanhemmista sitä ei voi tai "tarvitse" ottaa... omituinen kuvio.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en kapinoinut juuri ollenkaan murrosiässä, koska ajattelin että voin ihan hyvin kitkutella vanhempien (minusta turhan tiukkojen) sääntöjen kanssa vielä jokusen vuoden, hyvinhän ehdin sitten elää omien halujeni mukaan kotoa pois muutettuani. Tylysti kelasin myös että jos en liikoja ryppyile, on paremmat mahdollisuudet esim. saada se haluamani kamera. Toisaalta pidin myös yleisiä kapinointijuttuja kuten tupakointia ja kännäystä tyhmänä.
Tämä oli kyllä jotenkin niin tyhmä kommentti. Ei nuorilla kapinointi ole mitään kovin tietoista "heittäydynpä hankalaksi"-laskelmointia, vaan tuikitarpeellinen ja erittäin merkityksellinen kehitystehtävä. Kaikilla ei ole yhtä vahvaa murrosikää, mutta se ei tee heistä sen parempia tai fiksumpia kuin muutkaan. Raju murrosikä saattaa olla jopa kunnianosoitus vanhemmille loistavasti tehdystä työstä. Nuori osaa näyttää tunteensa, uskaltaa näyttää tunteensa, uskaltaa sanoittaa niitä, osaa puolustaa oikeuksiaan ja harjoittelee sitä maailmassa.
Aika usein rajuun murrosikään liittyy paljon päihteitä, lintsaamista, varastelua tms., jotkut tapaukset päätyvät lastensuojelun asiakkaiksi ja laitoksiin. En pitäisi tätä osoituksena loistavasta kasvatustyöstä tai tarpeellisena osana kasvamista.
Huoh, kyse nyt tuskin oli mistään äärimmäisestä häiriökäyttäytymisestä ja rikoksista vaan ihan vaan siitä että lapsi saa näyttää negatiivisetkin tunteet, jopa huutaa ja räyhätä jos siltä tuntuu.
Ei kai negatiivisten tunteiden näyttäminen ole kapinointia vaan ihan normaalia? Huutamisessa on tietty hyvä olla joku raja, ettei nyt joka erimielisyydessä karju pää punaisena.
No näin juuri. Minulta torpattiin vastaansanomisen (tunneilmaisun) oikeudet lapsuudessa ja olen saanut kärsiä siitä koko aikuisikäni. Tuo teinit tapailee kahden sanan lauseita -ketju oli oikein terapeuttinen ja ne käytöstavoista nillittäjät siellä pelottavia.
t. Äitivihaaja