Oon 22v ja pelkään etten ikinä rakastu

Vierailija kirjoitti:

Taas meni mieskuviot ihan päin vittua, sattuu ja itkettää ja vituttaa. Must vaa tuntuu että jään yksin, mua ei oo luotu sitoutuu. Ja ai vitsi se pistää vituttaa. Mä haluisin vaan kokee sen et miltä tuntuu rakastaa tai olla rakastettu, tai sen että joku haluaa oikeesti jakaa mun arjen ja olla siinä mukana. Mut kukaan ei jaksa, ne ei halua tai ne ei voi. Pitääkö tässä nyt oikeesti alkaa muuttumaan että joku jaksais edes hetken munkaa olla.

Naurettavaa pelätä tätä täs iäs mut saatana, toiset muuttaa yhteen ja ääh. Paskaa.

Mikä siis oikeastaan sattuu, jos et edes ollut rakastunut?

Mitä pelkäämistä siinä oikein on? Opetelkaa ihmiset ajattelemaan omilla aivoillanne ja kuuntelemaan sisintänne, sieltä se totuus löytyy, ei muiden toiveista ja haluista.

Jos et rakastu, et rakastu. Ei siinä ole mitään pelättävää. En ole itsekään koskaan rakastunut ja olen sinua tasan 40 vuotta vanhempi. Olen elänyt oikein hyvän elämän (ja elän edelleen).

Tosin otsikkosi ja itse viestisi ovat hieman ristiriitaisia. Jälkimmäisen perusteella sinua huolettaa enemmän se, että sinuun ei rakastuta kuin se, että et itse rakastu.

Aivokemiasta se johtuu. 

Sinulla on (ainakin) tässä mielessä poikkeavat aivot. 

Älä huoli, todennäköisesti säästyt monelta kun jätät rakastumiskuviot sikseen. Ainakin näin katkeran näkökulmasta!

Sä oot tosi nuori, älä oikeasti stressaa. Nauti elämästä ihan itsenäisenä ihmisenä niin olet valmiimpi myös suhteeseen. Mun eka pitkä suhde alkoi lähemmäs 27-vuotiaana. Se alkoi sen jälkeen, kun olin aidosti elänyt ensin niin, että en edes halunnut suhdetta vaan korkeintaan jotain pientä hauskaa ja piristävää. Niin kauan kuin roikuin suhteesta haaveilemisessa ja entisten ihastusten miettimisessä olin aika onneton. Ne pari vuotta, kun oikeasti viiletin vapaana ihan omasta tahdostani, tekivät todella hyvää.

Mihin kiire? Vielä on aikaa! Epätoivo näkyy kauas sitten.