Lue keskustelun säännöt.
Huomaan pääasiallisimman tunteeni olevan loukkaantunut
21.01.2016 |
Olen raivonnut ja huutanut läheisilleni ja ollut tosi rasittava. Ajattelin sen johtuvan siitä että olen vihainen. Nyt olenkin tajunnut, että se johtuukin siitä, että olen niin loukkaantunut. Loukkaannun hyvin pienistäkin asioista läheisimmilleni ainakin vähän. Perusoletukseni näköjään on, että minua pidetään niin paskana, että minulle halutaan pahaa. Siksi kaikki mitä minulle sanotaan voi olla potentiaalinen loukkaus.
Onko kellään muulla samanlaista? Tarkkailette vielä itseänne, että aha, tällaista, ette ole itsenne kanssa samaa mieltä, vaan toivoisitte, ettette tuntisi sitä vihaa mitä tunnette, mutta ette vain voi sille mitään?
Kommentit (38)
Jos pääasiallinen tila on loukkaantuminen, kannattaa pysähtyä tarkkailemaan omia odotuksiaan. Esim. vain sellainen ihminen raivoaa liikenneruuhkassa, joka olettaa kaiken aina menevän mutkattomasti omilla matkoillaan. Jos lähtee matkaan asenteella "jotain saattaa tapahtua, mutta sitä varten varasin vartin ylimääräistä aikaa", niin kyseessä on ihan normi päivä eikä maan kaatava katastrofi, jos tiellä on vaikka sattunut kolari joka ruuhkauttaa.
Ap:n kuvailemassa tilanteessa voisin kuvitella, että huonommuuden tunne /odotus siitä, että muut pitävät paskana ihmisenä on jotenkin lähtöisin omista kokemuksista. Onko esim. vanhempasi tai joku ystäväsi antanut ilmi, että kaikki tekemäsi on jonkinlainen pettymys? Joku syyhän siihen on, miksi olet rakentanut tuollaisen "get them before they get me"-suojakilven. Jos annat pikkuhiljaa, vaikka ensin pienissä tilanteissa ja hammasta purren ihmisille tilaa, voitkin huomata saavasi positiivista palautetta negatiivisen sijaan (tämä olettaen, ettet anna enää tilaa niille ihmisille, jotka ovat satuttaneet sinua aiemmin)
Parasta sinulle olisi alkaa tehdä asioita itseäsi varten; ei muihin vertaillen tai muiden palautetta olettaen, vaan esim. käyt hakemassa värityskirjan ja värejä, koska pidät siitä itse, tai kuuntelet musiikkia ja siivoat, koska pidät siitä itse, etkä siksi, että odotat, mitä muut ovat mieltä työsi jäljestä. Tarvittaessa kannattaa puhua ammattilaiselle siitä, että tarvitset apua terveen itsetunnon rakentamiseen. Jos olet itse ok oman itsesi kanssa, alat nähdä muiden reaktiot reaktioina tilanteeseen etkä itseesi.
Et ole paska ihminen. Reaktiosi tai asenteesi saattavat vaatia kypsymistä, mutta kasvamista meistä jokainen tekee tällä pallolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen olettaa kokoajan, että joku haluaa pahaa, niin veikkaisin, että oikeastaan on kyseessä hyvin heikko itsetunto. Kaikkien sanomiset korostuvat aivan yli: muiden sanomisten tarkkailu ja ylireagointi on jatkuvasti päällä, koska se on tuttu tapa reagoida ja asioista numeron tekeminen tiedostamatta vahvistaa kokoajan sitä (huonoa) käsitystä itsestäsi.
Ehkä olet alkanut vihdoin kyseenalaistaa tämän, mutta tavoista on vaikea päästä. Kun alat oikeasti tietoisesti asettaa asioita uusiin mittasuhteisiin: pakottaa itsesi ajattelemaan toisella tavalla aina kun huomaat tän reaktion, voi elämä todellakin muuttua paremmaksi.
Aina toki tulee olemaan ihmisiä jotka yksinkertaisesti ovat paskoja, mutta hyvin harvoin lopultakaan KAIKKI haluavat pahaa/loukata. Kun kasvattaa luottamusta muihin ja elämään, on kyllä paljon onnellisempi...marttyyrius vituttaa suuresti muita, mutta kaikkein pahiten siitä kärsii ihminen itse!
No on hyvin heikko itsetunto. Se tuli esille kun se tunne että osaan rakastaa muuttui mahdottomaksi minusta riippumattomista syistä. Siis onneton rakkaus romahdutti itsetuntoni. Joudun rakentamaan sen mutta olen umpikujassa, minulla on perhe, eikä lasten perhettä soisi hajotettavan siksi, että äiti haluaa rakkautta. Mieheni rakkautta minuun en tunnista. Tai hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta se ei ole romanttista rakkautta. Jos lähden eri teille se ei tule olemaan lainkaan helppo ratkaisu. Itkettää miksi tämä on näin?
Ap
Ekaksi: Sen huonompaa ratkaisua lasten kannalta, kuin jäädä epätyydyttävään / surulliseen / turruttavaan liittoon, ei voi tehdäkään. Lapset kyllä vaistoavat sen, jos koti ei ole onnellinen. Ero tekee kyllä vähän kipeää kaikille, mutta aikuisillakin on oikeus onneen ja hyvään kumppanuuteen. Kuulostaa muuten hiukan siltä, että olet alkamassa/riskissä masentua, tai jonkin verran oletkin - sekin saattaa oireilla joskus vihanpurkauksina ja itkuisuutena (eikä aina ole sängyn pohjalla "havaantuneena" makaamista). Tällaisia on hirveän vaikea tunnistaa itsessään alkuun.
Mutta tuo mitä ikinä suhteessa onkaan tapahtunut, ei riitä romahduttamaan itsetuntoa, pohja sille on jossain muualla. Täällä joku mainitsi tunnelukot, minäkin suosittelen tutustumaan asiaan ja selvittelemään mistä tunnemyräkkä voi juontaa juurensa. Todennäköisesti lapsuuden kokemuksista (esim. ei ole hyväksytty omana itsenään, ei rakkauden tunnetta, petetyt lupaukset, heikko vanhemmuus, hylkäämiskokemukset jne jne), ja tämä suhteesi on vain raapaissut kipeydet esiin. Ja nyt sitten se, että mieskään ei ole sitä mitä toivoit, korostaa pettymyksen tunteita oikein urakalla.
Mutta se kaikista vaikein asia on se, että kukaan toinen ihminen (kumppani, vanhempi, kaverit) ei voi täyttää tyhjyttä meissä, tai "tehdä meitä onnelliseksi", tai loputtomiin täyttää kaikkia toiveita. Tasapaino ja mielenraha (ja se itsetuntokin, tai itseluottamus) pitää löytää itsestä, muuten se on aina heikolla pohjalla ja vastoinkäymiset kiskaisee maton alta yhä uudestaan.
Käy vaikka alkuun juttelemassa jossain terveydenhoitajalla. Ehkä vyyhti vähän lähtisi aukeamaan. Tosi hieno juttu, että olet pysähtynyt analysoimaan tilannettasi. Siitä se lähtee! Tsemppiä.
Se on totta, että voisn kai koittaa antaa ihmisten ajatuksille minusta enemmän tilaa. Mutta minulla on jopa sellainen kokemus, että saamani positiivinen toisen aivan omaehtoisesti antama suhtautuminen on minulle vaikea pala.
Eli olen jopa huomannut kasvamisprosessini aikana, että minun on hyvin vaikea suhtautua hyvään suhtautumiseen. En halua tulla ymmärretyksi väärin, kyllä minä siitä pidän, mutta se aiheuttaa minulle vaikeuksia tunnetasolla.
Saatan esimerkiksi kokea lähes murskaavaa tarvetta heti hyvittää jollain tavalla saamani teko tai ele, eli jos en hyvitä, tunnen murskaantuvani pelosta, että toinen suuttuu minulle. No, siitä olen päässyt pois ajattelemalla, että jos näin kävisikin, se olisi ikävää, mutta se toinen vastaa omista reaktioistaan.
Mutta silti se hetki on hyvin vaikea. Vaikka ajattelenkin sisimmässäni että oi, mahtavaa! Ja kiitän. Mutta se ei minun sisäiselle ruoskijalleni riitä, se hyytää minua tavoittamaan ajatuksen, etten riitä sille toiselle kiitollisuudessani.
Eli en tiedä millaisia pieniä hyviä ajatuksia voisin saada minusta muilta, joista ei tule överisuurta kiitollisuudenosoittamisen tarvetta, joka taas sotii loukkaantumistani vastaan, eli se toisen hyvyys hoitaa loukkaantumishaavaani, se, jos tunnen sisäisen äänen pakottamaan minua hyvittelemään siitä suuresti jälleen mitätöi minua.
Mutta jälkeenpäin on kiva tunne kun joku antaa hyvää minulle tai antaa hyvää suhtautumista, mutta miten ihmeessä saan siitä mitenkään edes viikottaista tai luontevaa, kun pelkään sitä yhtä paljon kuin moitettakin?! Ihmettelen.
Ja kiitos sinulle myös pitästi vastannut kirjoittaja, siis nro 21.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen olettaa kokoajan, että joku haluaa pahaa, niin veikkaisin, että oikeastaan on kyseessä hyvin heikko itsetunto. Kaikkien sanomiset korostuvat aivan yli: muiden sanomisten tarkkailu ja ylireagointi on jatkuvasti päällä, koska se on tuttu tapa reagoida ja asioista numeron tekeminen tiedostamatta vahvistaa kokoajan sitä (huonoa) käsitystä itsestäsi.
Ehkä olet alkanut vihdoin kyseenalaistaa tämän, mutta tavoista on vaikea päästä. Kun alat oikeasti tietoisesti asettaa asioita uusiin mittasuhteisiin: pakottaa itsesi ajattelemaan toisella tavalla aina kun huomaat tän reaktion, voi elämä todellakin muuttua paremmaksi.
Aina toki tulee olemaan ihmisiä jotka yksinkertaisesti ovat paskoja, mutta hyvin harvoin lopultakaan KAIKKI haluavat pahaa/loukata. Kun kasvattaa luottamusta muihin ja elämään, on kyllä paljon onnellisempi...marttyyrius vituttaa suuresti muita, mutta kaikkein pahiten siitä kärsii ihminen itse!
No on hyvin heikko itsetunto. Se tuli esille kun se tunne että osaan rakastaa muuttui mahdottomaksi minusta riippumattomista syistä. Siis onneton rakkaus romahdutti itsetuntoni. Joudun rakentamaan sen mutta olen umpikujassa, minulla on perhe, eikä lasten perhettä soisi hajotettavan siksi, että äiti haluaa rakkautta. Mieheni rakkautta minuun en tunnista. Tai hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta se ei ole romanttista rakkautta. Jos lähden eri teille se ei tule olemaan lainkaan helppo ratkaisu. Itkettää miksi tämä on näin?
ApEkaksi: Sen huonompaa ratkaisua lasten kannalta, kuin jäädä epätyydyttävään / surulliseen / turruttavaan liittoon, ei voi tehdäkään. Lapset kyllä vaistoavat sen, jos koti ei ole onnellinen. Ero tekee kyllä vähän kipeää kaikille, mutta aikuisillakin on oikeus onneen ja hyvään kumppanuuteen. Kuulostaa muuten hiukan siltä, että olet alkamassa/riskissä masentua, tai jonkin verran oletkin - sekin saattaa oireilla joskus vihanpurkauksina ja itkuisuutena (eikä aina ole sängyn pohjalla "havaantuneena" makaamista). Tällaisia on hirveän vaikea tunnistaa itsessään alkuun.
Mutta tuo mitä ikinä suhteessa onkaan tapahtunut, ei riitä romahduttamaan itsetuntoa, pohja sille on jossain muualla. Täällä joku mainitsi tunnelukot, minäkin suosittelen tutustumaan asiaan ja selvittelemään mistä tunnemyräkkä voi juontaa juurensa. Todennäköisesti lapsuuden kokemuksista (esim. ei ole hyväksytty omana itsenään, ei rakkauden tunnetta, petetyt lupaukset, heikko vanhemmuus, hylkäämiskokemukset jne jne), ja tämä suhteesi on vain raapaissut kipeydet esiin. Ja nyt sitten se, että mieskään ei ole sitä mitä toivoit, korostaa pettymyksen tunteita oikein urakalla.
Mutta se kaikista vaikein asia on se, että kukaan toinen ihminen (kumppani, vanhempi, kaverit) ei voi täyttää tyhjyttä meissä, tai "tehdä meitä onnelliseksi", tai loputtomiin täyttää kaikkia toiveita. Tasapaino ja mielenraha (ja se itsetuntokin, tai itseluottamus) pitää löytää itsestä, muuten se on aina heikolla pohjalla ja vastoinkäymiset kiskaisee maton alta yhä uudestaan.
Käy vaikka alkuun juttelemassa jossain terveydenhoitajalla. Ehkä vyyhti vähän lähtisi aukeamaan. Tosi hieno juttu, että olet pysähtynyt analysoimaan tilannettasi. Siitä se lähtee! Tsemppiä.
Kiitos. Olin ajatellut, etten eroa ellei mies ole juoppo tai muuta vastaavaa, mutta tuo lauseesi on totta "mies ei ole sitä mitä toivoit".
Olen häpeissäni, että menisin sen takia ottamaan eron. Mutta olen suunnitellut hankkivani jos mahdollista kakkosasunnon, jonne vetäydyn rauhaan kun muiden kanssa olo kaatuu päälleni. Mutta siinä on haasteena se, ettei tuomitse itse itseään epäonnistujaksi ja yksinoloaan epäonnistumiseksi. Käyn terapiassa. Ajatus tästä omasta tilasta oli terapeutin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen olettaa kokoajan, että joku haluaa pahaa, niin veikkaisin, että oikeastaan on kyseessä hyvin heikko itsetunto. Kaikkien sanomiset korostuvat aivan yli: muiden sanomisten tarkkailu ja ylireagointi on jatkuvasti päällä, koska se on tuttu tapa reagoida ja asioista numeron tekeminen tiedostamatta vahvistaa kokoajan sitä (huonoa) käsitystä itsestäsi.
Ehkä olet alkanut vihdoin kyseenalaistaa tämän, mutta tavoista on vaikea päästä. Kun alat oikeasti tietoisesti asettaa asioita uusiin mittasuhteisiin: pakottaa itsesi ajattelemaan toisella tavalla aina kun huomaat tän reaktion, voi elämä todellakin muuttua paremmaksi.
Aina toki tulee olemaan ihmisiä jotka yksinkertaisesti ovat paskoja, mutta hyvin harvoin lopultakaan KAIKKI haluavat pahaa/loukata. Kun kasvattaa luottamusta muihin ja elämään, on kyllä paljon onnellisempi...marttyyrius vituttaa suuresti muita, mutta kaikkein pahiten siitä kärsii ihminen itse!
No on hyvin heikko itsetunto. Se tuli esille kun se tunne että osaan rakastaa muuttui mahdottomaksi minusta riippumattomista syistä. Siis onneton rakkaus romahdutti itsetuntoni. Joudun rakentamaan sen mutta olen umpikujassa, minulla on perhe, eikä lasten perhettä soisi hajotettavan siksi, että äiti haluaa rakkautta. Mieheni rakkautta minuun en tunnista. Tai hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta se ei ole romanttista rakkautta. Jos lähden eri teille se ei tule olemaan lainkaan helppo ratkaisu. Itkettää miksi tämä on näin?
ApEkaksi: Sen huonompaa ratkaisua lasten kannalta, kuin jäädä epätyydyttävään / surulliseen / turruttavaan liittoon, ei voi tehdäkään. Lapset kyllä vaistoavat sen, jos koti ei ole onnellinen. Ero tekee kyllä vähän kipeää kaikille, mutta aikuisillakin on oikeus onneen ja hyvään kumppanuuteen. Kuulostaa muuten hiukan siltä, että olet alkamassa/riskissä masentua, tai jonkin verran oletkin - sekin saattaa oireilla joskus vihanpurkauksina ja itkuisuutena (eikä aina ole sängyn pohjalla "havaantuneena" makaamista). Tällaisia on hirveän vaikea tunnistaa itsessään alkuun.
Mutta tuo mitä ikinä suhteessa onkaan tapahtunut, ei riitä romahduttamaan itsetuntoa, pohja sille on jossain muualla. Täällä joku mainitsi tunnelukot, minäkin suosittelen tutustumaan asiaan ja selvittelemään mistä tunnemyräkkä voi juontaa juurensa. Todennäköisesti lapsuuden kokemuksista (esim. ei ole hyväksytty omana itsenään, ei rakkauden tunnetta, petetyt lupaukset, heikko vanhemmuus, hylkäämiskokemukset jne jne), ja tämä suhteesi on vain raapaissut kipeydet esiin. Ja nyt sitten se, että mieskään ei ole sitä mitä toivoit, korostaa pettymyksen tunteita oikein urakalla.
Mutta se kaikista vaikein asia on se, että kukaan toinen ihminen (kumppani, vanhempi, kaverit) ei voi täyttää tyhjyttä meissä, tai "tehdä meitä onnelliseksi", tai loputtomiin täyttää kaikkia toiveita. Tasapaino ja mielenraha (ja se itsetuntokin, tai itseluottamus) pitää löytää itsestä, muuten se on aina heikolla pohjalla ja vastoinkäymiset kiskaisee maton alta yhä uudestaan.
Käy vaikka alkuun juttelemassa jossain terveydenhoitajalla. Ehkä vyyhti vähän lähtisi aukeamaan. Tosi hieno juttu, että olet pysähtynyt analysoimaan tilannettasi. Siitä se lähtee! Tsemppiä.
Kiitos. Olin ajatellut, etten eroa ellei mies ole juoppo tai muuta vastaavaa, mutta tuo lauseesi on totta "mies ei ole sitä mitä toivoit".
Olen häpeissäni, että menisin sen takia ottamaan eron. Mutta olen suunnitellut hankkivani jos mahdollista kakkosasunnon, jonne vetäydyn rauhaan kun muiden kanssa olo kaatuu päälleni. Mutta siinä on haasteena se, ettei tuomitse itse itseään epäonnistujaksi ja yksinoloaan epäonnistumiseksi. Käyn terapiassa. Ajatus tästä omasta tilasta oli terapeutin.
Ap
Kuulostaa hyvältä. Miehelle se voi tietty tulla vaikeana palana, joten muista varata aikaa asian valmisteluun ja ottaa reilusti myös hänen pettymyksen tunteet vastaan (kuitenkaan soimaamatta itseäsi). Mies voi kokea epäonnistuneensa, jos sinulla on tarve vetäytyä, vaikka ette eroaisikaan.
Ja muista kertoa itsellesi monta kertaa päivässä, että sinun tunteet on jotain mikä tapahtuu sinussa: ja toiset ihmiset ovat vaan peilejä sille. Eli lopultakin tilanne muuttuu, kun ymmärrät/löydät sen, mistä kaikessa tunnereaktioissa on oikeastaan kyse, ja löydät rakentavia tapoja käsitellä sitä. Kyl se siitä.
-sama-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa epävakaalta persoonalta. Ratkaisu on itsemurha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen olettaa kokoajan, että joku haluaa pahaa, niin veikkaisin, että oikeastaan on kyseessä hyvin heikko itsetunto. Kaikkien sanomiset korostuvat aivan yli: muiden sanomisten tarkkailu ja ylireagointi on jatkuvasti päällä, koska se on tuttu tapa reagoida ja asioista numeron tekeminen tiedostamatta vahvistaa kokoajan sitä (huonoa) käsitystä itsestäsi.
Ehkä olet alkanut vihdoin kyseenalaistaa tämän, mutta tavoista on vaikea päästä. Kun alat oikeasti tietoisesti asettaa asioita uusiin mittasuhteisiin: pakottaa itsesi ajattelemaan toisella tavalla aina kun huomaat tän reaktion, voi elämä todellakin muuttua paremmaksi.
Aina toki tulee olemaan ihmisiä jotka yksinkertaisesti ovat paskoja, mutta hyvin harvoin lopultakaan KAIKKI haluavat pahaa/loukata. Kun kasvattaa luottamusta muihin ja elämään, on kyllä paljon onnellisempi...marttyyrius vituttaa suuresti muita, mutta kaikkein pahiten siitä kärsii ihminen itse!
No on hyvin heikko itsetunto. Se tuli esille kun se tunne että osaan rakastaa muuttui mahdottomaksi minusta riippumattomista syistä. Siis onneton rakkaus romahdutti itsetuntoni. Joudun rakentamaan sen mutta olen umpikujassa, minulla on perhe, eikä lasten perhettä soisi hajotettavan siksi, että äiti haluaa rakkautta. Mieheni rakkautta minuun en tunnista. Tai hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta se ei ole romanttista rakkautta. Jos lähden eri teille se ei tule olemaan lainkaan helppo ratkaisu. Itkettää miksi tämä on näin?
ApEkaksi: Sen huonompaa ratkaisua lasten kannalta, kuin jäädä epätyydyttävään / surulliseen / turruttavaan liittoon, ei voi tehdäkään. Lapset kyllä vaistoavat sen, jos koti ei ole onnellinen. Ero tekee kyllä vähän kipeää kaikille, mutta aikuisillakin on oikeus onneen ja hyvään kumppanuuteen. Kuulostaa muuten hiukan siltä, että olet alkamassa/riskissä masentua, tai jonkin verran oletkin - sekin saattaa oireilla joskus vihanpurkauksina ja itkuisuutena (eikä aina ole sängyn pohjalla "havaantuneena" makaamista). Tällaisia on hirveän vaikea tunnistaa itsessään alkuun.
Mutta tuo mitä ikinä suhteessa onkaan tapahtunut, ei riitä romahduttamaan itsetuntoa, pohja sille on jossain muualla. Täällä joku mainitsi tunnelukot, minäkin suosittelen tutustumaan asiaan ja selvittelemään mistä tunnemyräkkä voi juontaa juurensa. Todennäköisesti lapsuuden kokemuksista (esim. ei ole hyväksytty omana itsenään, ei rakkauden tunnetta, petetyt lupaukset, heikko vanhemmuus, hylkäämiskokemukset jne jne), ja tämä suhteesi on vain raapaissut kipeydet esiin. Ja nyt sitten se, että mieskään ei ole sitä mitä toivoit, korostaa pettymyksen tunteita oikein urakalla.
Mutta se kaikista vaikein asia on se, että kukaan toinen ihminen (kumppani, vanhempi, kaverit) ei voi täyttää tyhjyttä meissä, tai "tehdä meitä onnelliseksi", tai loputtomiin täyttää kaikkia toiveita. Tasapaino ja mielenraha (ja se itsetuntokin, tai itseluottamus) pitää löytää itsestä, muuten se on aina heikolla pohjalla ja vastoinkäymiset kiskaisee maton alta yhä uudestaan.
Käy vaikka alkuun juttelemassa jossain terveydenhoitajalla. Ehkä vyyhti vähän lähtisi aukeamaan. Tosi hieno juttu, että olet pysähtynyt analysoimaan tilannettasi. Siitä se lähtee! Tsemppiä.
Kiitos. Olin ajatellut, etten eroa ellei mies ole juoppo tai muuta vastaavaa, mutta tuo lauseesi on totta "mies ei ole sitä mitä toivoit".
Olen häpeissäni, että menisin sen takia ottamaan eron. Mutta olen suunnitellut hankkivani jos mahdollista kakkosasunnon, jonne vetäydyn rauhaan kun muiden kanssa olo kaatuu päälleni. Mutta siinä on haasteena se, ettei tuomitse itse itseään epäonnistujaksi ja yksinoloaan epäonnistumiseksi. Käyn terapiassa. Ajatus tästä omasta tilasta oli terapeutin.
Ap
Kuulostaa hyvältä. Miehelle se voi tietty tulla vaikeana palana, joten muista varata aikaa asian valmisteluun ja ottaa reilusti myös hänen pettymyksen tunteet vastaan (kuitenkaan soimaamatta itseäsi). Mies voi kokea epäonnistuneensa, jos sinulla on tarve vetäytyä, vaikka ette eroaisikaan.
Ja muista kertoa itsellesi monta kertaa päivässä, että sinun tunteet on jotain mikä tapahtuu sinussa: ja toiset ihmiset ovat vaan peilejä sille. Eli lopultakin tilanne muuttuu, kun ymmärrät/löydät sen, mistä kaikessa tunnereaktioissa on oikeastaan kyse, ja löydät rakentavia tapoja käsitellä sitä. Kyl se siitä.
-sama-
En kyllä ymmärrä miehen reaktioista mitään. Miten kukaan voi olla pettynyt siihen, ettei saa olla minun kanssani? Siis tajuan, että ajatukseni on kylmä ja kauhea, mutta ei kai minulla olisi näitä ongelmia, jos minulla olisi jotain millä auttaa miestä tässä. Ja siis mies on ihan okei mitä ikinä valitsenkaan. (Hän siis tietää ajatuksistani.) Tuntuu, että osin siksi, kun hän suhtautuu niin steriilisti en hänen rakkauttaan tunnekaan. Mutta hän taas kuulemma suojautuu siten.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa epävakaalta persoonalta. Ratkaisu on itsemurha.
Jep. Jos olisin heikko ihminen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen olettaa kokoajan, että joku haluaa pahaa, niin veikkaisin, että oikeastaan on kyseessä hyvin heikko itsetunto. Kaikkien sanomiset korostuvat aivan yli: muiden sanomisten tarkkailu ja ylireagointi on jatkuvasti päällä, koska se on tuttu tapa reagoida ja asioista numeron tekeminen tiedostamatta vahvistaa kokoajan sitä (huonoa) käsitystä itsestäsi.
Ehkä olet alkanut vihdoin kyseenalaistaa tämän, mutta tavoista on vaikea päästä. Kun alat oikeasti tietoisesti asettaa asioita uusiin mittasuhteisiin: pakottaa itsesi ajattelemaan toisella tavalla aina kun huomaat tän reaktion, voi elämä todellakin muuttua paremmaksi.
Aina toki tulee olemaan ihmisiä jotka yksinkertaisesti ovat paskoja, mutta hyvin harvoin lopultakaan KAIKKI haluavat pahaa/loukata. Kun kasvattaa luottamusta muihin ja elämään, on kyllä paljon onnellisempi...marttyyrius vituttaa suuresti muita, mutta kaikkein pahiten siitä kärsii ihminen itse!
No on hyvin heikko itsetunto. Se tuli esille kun se tunne että osaan rakastaa muuttui mahdottomaksi minusta riippumattomista syistä. Siis onneton rakkaus romahdutti itsetuntoni. Joudun rakentamaan sen mutta olen umpikujassa, minulla on perhe, eikä lasten perhettä soisi hajotettavan siksi, että äiti haluaa rakkautta. Mieheni rakkautta minuun en tunnista. Tai hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta se ei ole romanttista rakkautta. Jos lähden eri teille se ei tule olemaan lainkaan helppo ratkaisu. Itkettää miksi tämä on näin?
ApEkaksi: Sen huonompaa ratkaisua lasten kannalta, kuin jäädä epätyydyttävään / surulliseen / turruttavaan liittoon, ei voi tehdäkään. Lapset kyllä vaistoavat sen, jos koti ei ole onnellinen. Ero tekee kyllä vähän kipeää kaikille, mutta aikuisillakin on oikeus onneen ja hyvään kumppanuuteen. Kuulostaa muuten hiukan siltä, että olet alkamassa/riskissä masentua, tai jonkin verran oletkin - sekin saattaa oireilla joskus vihanpurkauksina ja itkuisuutena (eikä aina ole sängyn pohjalla "havaantuneena" makaamista). Tällaisia on hirveän vaikea tunnistaa itsessään alkuun.
Mutta tuo mitä ikinä suhteessa onkaan tapahtunut, ei riitä romahduttamaan itsetuntoa, pohja sille on jossain muualla. Täällä joku mainitsi tunnelukot, minäkin suosittelen tutustumaan asiaan ja selvittelemään mistä tunnemyräkkä voi juontaa juurensa. Todennäköisesti lapsuuden kokemuksista (esim. ei ole hyväksytty omana itsenään, ei rakkauden tunnetta, petetyt lupaukset, heikko vanhemmuus, hylkäämiskokemukset jne jne), ja tämä suhteesi on vain raapaissut kipeydet esiin. Ja nyt sitten se, että mieskään ei ole sitä mitä toivoit, korostaa pettymyksen tunteita oikein urakalla.
Mutta se kaikista vaikein asia on se, että kukaan toinen ihminen (kumppani, vanhempi, kaverit) ei voi täyttää tyhjyttä meissä, tai "tehdä meitä onnelliseksi", tai loputtomiin täyttää kaikkia toiveita. Tasapaino ja mielenraha (ja se itsetuntokin, tai itseluottamus) pitää löytää itsestä, muuten se on aina heikolla pohjalla ja vastoinkäymiset kiskaisee maton alta yhä uudestaan.
Käy vaikka alkuun juttelemassa jossain terveydenhoitajalla. Ehkä vyyhti vähän lähtisi aukeamaan. Tosi hieno juttu, että olet pysähtynyt analysoimaan tilannettasi. Siitä se lähtee! Tsemppiä.
Kiitos. Olin ajatellut, etten eroa ellei mies ole juoppo tai muuta vastaavaa, mutta tuo lauseesi on totta "mies ei ole sitä mitä toivoit".
Olen häpeissäni, että menisin sen takia ottamaan eron. Mutta olen suunnitellut hankkivani jos mahdollista kakkosasunnon, jonne vetäydyn rauhaan kun muiden kanssa olo kaatuu päälleni. Mutta siinä on haasteena se, ettei tuomitse itse itseään epäonnistujaksi ja yksinoloaan epäonnistumiseksi. Käyn terapiassa. Ajatus tästä omasta tilasta oli terapeutin.
Ap
Ja muista kertoa itsellesi monta kertaa päivässä, että sinun tunteet on jotain mikä tapahtuu sinussa: ja toiset ihmiset ovat vaan peilejä sille. Eli lopultakin tilanne muuttuu, kun ymmärrät/löydät sen, mistä kaikessa tunnereaktioissa on oikeastaan kyse, ja löydät rakentavia tapoja käsitellä sitä. Kyl se siitä.
-sama-
Entä sitten sellainen tuohon sinänsä hyvään lauseeseen, "sinun tunteet on jotain mikä tapahtuu sinussa: ja toiset ihmiset ovat vaan peilejä sille" kuin että olen lapsi ja äitini syytää pahan olonsa minuun. Minä olin se peili, joka herätti ja nostatti äidissä jotain vihaa.
Niin se vaivaa minua vieläkin.
Miten pääsen siitä vihasta eroon?
Koska eihän siinä ole kyse, että tunteeni olivat omiani ja äiti oli niille peili, EN MINÄ niitä tunteita tuntenut, vaan äitini. Mutta nyt ne ovat minun tunteissani, mitä se minussa ikinä herättikään.
Se sitten säteilee muihin ja en tiedä enää kuka ikinä on millekin peili.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja minä en osannut lasena erottaa äidin vihaa siitä, että olenpas nyt peili vaan. Jos minä olin peili äidin vihalle ja äiti syyti vihansa minuun minusta tuli se äidin viha.
Miten minä pääsen siitä äitini vihasta eroon?
Ap
Kehitin selviytymistavan äidin vihaa vastaan, vihasin itsekin. Syvästi. En tiedä miten vapautua siitä. Se ei ole muuten minussa kuin että lapsena minä olin peili äitini vihalle ja en tiedä, miten äidin vihan herättämiin tunteisiin tulisi suhtautua.
En edes tiedä mitä tunteita siellä on.
Eihän niille tunteille muut mitään peilejä ole. Jos minä seison neutraalina äitiäni vastaan, jolle minä olen vihaa herättävä peili ja äiti vihaa minua ja minä sen takia menen lyömään naapurin 5-vuotiasta Perttiä päähän, niin ei Pertti minulle mikään peili ole. En ehkä edes tunne koko Perttiä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai onko Pertti sittenkin minulle peili? Joku, johon minuun juuri purettu viha pitää purkaa? Erittäin anonyymi, erittäin suojaton, erittäin viaton saamaansa vihaan?
Se, mitä en ole kskaan tajunnut on se, miksi minulle sitten oltiin vihaisia, kun löin Perttiä? Eikö se ollut täysin normaali seuraus siitä, että äiti ensin purki vihansa minuun, joka olin täysin neutraali, suojaton ja viaton hänen vihaansa? Jos naapurin Pertin äiti raivostui (sen ymmärrän, eihän hänellä voi olla käsitystä siitä, että hänen Perttinsä kuuluu olla osa ketjua, jonka äiti meillä kotona aloitti) niin minusta äitini oli nöösi petturi, kun asettui tämän naapurin äidin puolelle. Äidin olisi loogisuuden nimessä ollut puolustettava minun toimintatapaani, koska se oli juuri hetkeä aiemmin ollut 100% hyväksyttävä tapa peilailla minua kotonamme.
En siis ole oikeasti lyönyt ketään Perttiä, mutta olen vihannut tavoilla, joissa on ollut edelläkuvattu kuvio. Ja oikeasti olen ihmeissäni, miten äitini saattoi olla noin epälooginen. Valehteliko hän? Itselleen? Eli siis oliko se valhe se, että "nyt olemmekin rouva Pertinäidin puolella"? Koska miten oikeasti voi olla?
Jos ei saa lyödä Perttiä, niin miksi saa syytää oman vihansa omaan lapseensa ja jos ei saa, niin miksi syyti? Miksi ei löytänyt kotoa peiliä minne katsoa? Miksi minä olin syypää naapurin Pertin lyömiseen? KOSKA ENHÄN OLLUT.
Ap
Samalla logiikalla en ole syyllinen miehelleni huutamiseen, muiden kengille kuseskelemiseen, enkä muuhunkaan ikävään, mitä muut joutuvat kokemaan, kun minä puran vihaani. Heidän kohtalonsa vain oli osua minun tielleni.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Milloin äitini kantaa vastuun tällaisen asian opettamisesta minulle? Ja jos ei milloinkaan, niin miksi hän saa päästä kuin koira veräjästä, ja minua vain tässä maailmassa syytetään milloin Pertin lyömisestä, milloin huutamisesta minun miehelleni???
Ap
Se ei ole oikein!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ap
Että kai mua sitten se äidin viha sisimmässäni jotenkin loukkasi, mutta en ole käsitellyt sitä vielä. Koska äiti nauroi mun tunteilleni.
Jos olisi ne kohdannut niin tietenkin nauroi mieluummin, muutenhan hänen olisi pitänyt käsittää olevansa itse itkuuni syypää.
Ap
Että hallelujaa vaan ÄIDEILLE! Vitun ihanat olennot maailmassa!!!!
Ap
Ap, sulla on mielenterveyden ongelmia ihan selvästi. Hyötyisit aika lailla terapiasta, jolla voisit aukoa tunnelukkoja ja lapsuusajan ongelmien käsittelemättä jäämisen traumoja.
Normaali ihminen ei loukkaannu koko ajan jostakin ja oleta, että muut haluavat hänelle pahaa. Sellainen epäluulo on yleensä vaikean lapsuuden luomaa, ja syö aivan tolkuttomasti energiaasi.
Sen sijaan että voisit ajatella muiden yrittävän parhaansa ja suhtautuvan sinuun myönteisesti tai neutraalisti, olet ikään kuin koko ajan varpaisillasi, pakovalmiina kuin saaliseläin!
Kun suhtaudut epäluuloisesti muihin, et tietenkään kykene myöskään rakastamaan tai vastaanottamaan rakkautta.
Aivan ensinnä sinun pitäisi opetella tapa kysyä täsmennystä aina, kun epäilet jonkun ilkeilevän. "Mitä tarkoitat tuolla, täsmennätkö..."
Ja jos loukkaannut, sinun pitäisi opetella keino ilmaista se. "Minua loukkasi tuo, mitä sanoit."
Minä tiedän, kiltin tytön roolista on vaikea opetella pois, varsinkin jos kotona on vallinnut tuollainen kuvailemasi ilmapiiri, jossa mitään kritiikkiä ei ole otettu vastaan.
Yritä opetella vakiofraasi, jonka saat ulos suusta silloinkin kun olet oikein vihainen/loukkaantunut/sanaton muuten.
Mutta nämä ovat aina vaikeita juttuja, joten oikeasti: jos vain voit, hae apua, terapiaa.