Olen niin jumalattoman kypsä, en jaksa lapsen turhanpäiväistä huutoa!

Mene illalla ajoissa nukkumaan niin pääset ennen yhdeksää ylös

Jep. Ajoissa nukkumaan niin ei tarvitse aamulla olla se petolinnun perse lapsille.

Mitä se auttaa, jos ap menee ajoissa nukkumaan, jos se lapsi ei nuku ees yöllä!!??

Jep. Ajoissa nukkumaan, vauvasta ei tartte huolehtia ollenkaanvko jossain että tuo huutaja on ainut lapsi? No ei ole.

Ja ei, huuto ei ole alkanut siitä kun vauva syntyi. Mustasukkaisuuttakin on ilmassa, mutta.nämä yöhuudot ja.muut ovat olleet osaa tytön luonnetta jo kun hän vauva.

Esimerkiksi kun oli sylissä. Sylissäpitäjän oli pakko seisoa, jos meni istumaan alkoi huuto, kun nousi ylös vauva oli tyytyväinen. Ei tarvinnut kävellä tai liikkua, kunhan pysyi pystyssä.

Nykyään saa paljon huomiota, vauva on tyytyväinen tapaus joka ei vaadi syliä non-stop.

Tehdään asioita ihan tyttöjen kesken, välillä isoveli mukana ja vauva kotona isän kanssa.

Päiväkodissa ei ole.

Nojoo, se siitä.

En odota että joku ratkaisee.meidän ongelmaa, olen vain hyvin, hyvin väsynyt kun päivittäin saa kuunnella tuota rääkymistä.

Ja öisin.

Ja te hypitte lapsen vaatimusten mukaan? Kasvatusta peliin, nyt.

Jos vinkuu maidosta eikä se kelpa, nakkaat mukin pois, olkoon ilman. Sängyssä annat yhden tyynyn ja se siitä.

Älä siis anna likkaa pompotella teitä. Turhanpäiväistä rääkymistä jätät huomioitta, jatkat vaan kun mitään ei olisi tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Ja te hypitte lapsen vaatimusten mukaan? Kasvatusta peliin, nyt.

Jos vinkuu maidosta eikä se kelpa, nakkaat mukin pois, olkoon ilman. Sängyssä annat yhden tyynyn ja se siitä.

Älä siis anna likkaa pompotella teitä. Turhanpäiväistä rääkymistä jätät huomioitta, jatkat vaan kun mitään ei olisi tapahtunut.

Kuten sanoin, periksi ei anneta. Jos pyytää yöllä vettä, saa vettä. Jos alkaa vaatimaan toista mukia/kylmempää/eneämmän mukiin tai mitä vaan laitetaan muki pois.

Jos isä menee yöllä viereen kun hänitkee ja huuto alkaa että äiti täytyyyyyy! Niin äiti ei mene. Jne jne jne.

Hän ei.saavuta huudollaan mitään, silti yritys kova koko ajan.

Varmaan iso osa on sitä, että lapsen luonne on "perustyytymätön". Minun ainokaiseni 5v (en siis ole mikään lastenkasvatuksen ammattilainen, en edes amatööri) onnekseni on sellainen perustyytyväinen jo vauvasta saakka: aina nukkunut ja syönyt hyvin, yleensä aina iloinen ja reipas, kiukkukohtaukset lyhyitä, kohtelias ja toiset huomioiva. Mutta uskon myös kasvatuksella olevan jotain asemaa. Olemme vauvasta saakka vaistonvaraisesti noudattaneet sellaista "kuinka kasvattaa bebe"-logiikkaa, kirjaa tms emme ole lukeneet. Mutta idea on ollut se, että tyytyväistä lasta ei suotta viihdytetä ja joka risaukseen ei tarvitse reagoida. Meillä ei pikkumuksuista kukaan ole milläsänkään, ei mitään draamakohtauksia lapsella tai vanhemmilla. Aikaa annetaan lapselle, mutta erityishuomiota ei saa meuhaamalla eikä sitä kyllä yleensä haekaan. Ainokaisena tietysti helpompaakin.

Meillä samanikäinen huutaja. Odottamalla ja unohtamalla se ei vähentynyt. Nykyään turhasta rääkymisestä saa mennä eri huoneeseen rääkymään yksin. Testaan aina että jos kykenee muuttamaan rääyn aihetta, on silloin kartalla ja rääkyy huvikseen jolloin muualle huutamaan. Jos on oikea hätä, huudon aihe ei vaihdu puhella ja sitten lohdutetaan.

Kuulostaa tismalleen samalta kuin minun esikoiseni. Ihana on, mutta todella vaativa. Kokeilee jatkuvasti rajojaan ja Testaa kaikki, päiväkodissakin jokaisen hoitajan. Käytiin vuosia sitten neuvolapsykologilla, että onko kaikki ihan ok. Muut lapset aivan eri puusta. Terveeksi todettiin, mutta psykologi oli myös sitä mieltä, että temperamentillaan kyllä varmasti haastaa meitä vanhempia ihan aikuisuuteen asti. Todella jämäkkä saa olla, jos vähänkin antaa periksi, että tyttö pääsen pompottelemaan vahempiaan, niin on aivan mahdoton. Kuitenkin hyvin herkkä lapsi ja helposti kantaa huolta sellaisista asioista mistä ei tarvitsisi. Vähänkin jos jotain jännittävää tapahtuu tai tapahtumassa, niin reagoi haastavalla käytöksellä tai heräilee öisin. Vaikka olisi jotakin mieleistä tapahtumassa.

Täyttää tammikuussa kuusi. Ja aina ollut taistelua siitä, että äiti vain kelpaa, on väärät vaatteet, on väärä muki, liian kylmää maitoa, vääränlainen letti hiuksissa, hänen pitää sammuttaa valot tai sitten vain äiti saa sammuttaa valon jne. Nyt on ollut hetken helpompaa, mutta samaa "perustyytymättömyyttä" ollut tämä kuusi vuotta. Ja ihan vauvasta asti heräili tunnin välein, äiti vain kelpasi öisin. Itki joskus parikin tuntia putkeen, kun ei annettu periksi, että myös isän pitää kelvata. 5-vuotiaana alkoi nukkumaan heräämättä. Tsemppiä sinne! Suosittelen kyllä juttelemaan neuvolassa asiasta. Me saatiin psykologilta ihan hyviä käytännön vinkkejä eri tilanteisiin.

Viekää pentu neurologille/lääkäriin.

Jotain vikaa sillä on päässä.

Lasten kanssa voi olla todella rankkaa eikä se ole kenenkään vika. Ei lapsen aivokemiaa voi äiti tai isä mennä muuttamaan. Jotkut lapset on syntymästä asti herkästi hermostuvia ja menevät helposti pois tolaltaan.

Aika auttaa, usein näistä karseista rääkyjistä tulee viimeistään alakoulussa ihan kelpo tyyppejä, rauhallisia ja sopeutuvaisia, kun hermosto on kehittynyt niin, että lapsella ei ole tunnetta että kaikki kaatuu päälle jos tulee pienikin vastoinkäyminen.

Siihen asti äidin ja isän pitää realistisesti miettiä omia voimavarojaan. Miten jaksaa tän rääkyjän kanssa ja miten jaksaa jos muutkin lapset on samanlaisia jossain ikävaiheessa. Sellaista tilannetta ei saisi tulla, että tästä hankalasta lapsesta tulee koko perheen syntipukki joka pilaa aina kaiken kivan kaikkien mielestä.

Kaikki helpottaa ajan kanssa, siihen asti pidä rima matalalla ja oikaise siitä mistä voit. Joskus tomeran kasvattamisen sijasta kannattaa vaan mennä siitä mistä aita on matalin, koska uhma ei ole kasvatuskysymys ja siihen auttaa ensisijaisesti aika. Pääasia että selviätte ilman että sulla palaa pinna niin että ylität rajan ja alat tylyttämään lasta tai käyt käsiksi, koska on väärin kostaa kolmevuotiaalle että tämä on vasta kolmevuotias ja keskellä kehityskriisiä. Äidin pitää pystyä säilyttämään lasta kohtaan empaattinen, hellä ja hoivaava asenne vaikka tuntuisikin siltä, että haluaa vaan hetken rauhan siitä pikkuperkeleestä joka perheeseen syntyi vaikka toiveissa oli toisenlainen lapsi.

Jos yhtään lohduttaa, niin usein nämä rääkyjät ovat herkkiä ja älykkäitä lapsia, joilla on hyvä kyky avata sitä sisäistä maailmaansa vanhemmilleen kun verbaaliset kyvyt ovat kehittyneet. Silloin lasta ymmärtää ihan eri tavalla. Ymmärtää mikä sitä lasta oikeasti kiukutti silloin kun kiukutti. Oliko se lapsen sietämätön avuttomuuden ja osaamattomuuden tunne, epävarmuus, turvattomuus, ahdistus.  On tosi harmillista ettei lapsi osaa kertoa näistä asioita silloin kun se uhma on päällä ja lapsi pieni. Se auttaisi niin paljon kaikkia jaksamaan, itseään ja toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Lasten kanssa voi olla todella rankkaa eikä se ole kenenkään vika. Ei lapsen aivokemiaa voi äiti tai isä mennä muuttamaan. Jotkut lapset on syntymästä asti herkästi hermostuvia ja menevät helposti pois tolaltaan.

Aika auttaa, usein näistä karseista rääkyjistä tulee viimeistään alakoulussa ihan kelpo tyyppejä, rauhallisia ja sopeutuvaisia, kun hermosto on kehittynyt niin, että lapsella ei ole tunnetta että kaikki kaatuu päälle jos tulee pienikin vastoinkäyminen.

Siihen asti äidin ja isän pitää realistisesti miettiä omia voimavarojaan. Miten jaksaa tän rääkyjän kanssa ja miten jaksaa jos muutkin lapset on samanlaisia jossain ikävaiheessa. Sellaista tilannetta ei saisi tulla, että tästä hankalasta lapsesta tulee koko perheen syntipukki joka pilaa aina kaiken kivan kaikkien mielestä.

Kaikki helpottaa ajan kanssa, siihen asti pidä rima matalalla ja oikaise siitä mistä voit. Joskus tomeran kasvattamisen sijasta kannattaa vaan mennä siitä mistä aita on matalin, koska uhma ei ole kasvatuskysymys ja siihen auttaa ensisijaisesti aika. Pääasia että selviätte ilman että sulla palaa pinna niin että ylität rajan ja alat tylyttämään lasta tai käyt käsiksi, koska on väärin kostaa kolmevuotiaalle että tämä on vasta kolmevuotias ja keskellä kehityskriisiä. Äidin pitää pystyä säilyttämään lasta kohtaan empaattinen, hellä ja hoivaava asenne vaikka tuntuisikin siltä, että haluaa vaan hetken rauhan siitä pikkuperkeleestä joka perheeseen syntyi vaikka toiveissa oli toisenlainen lapsi.

Jos yhtään lohduttaa, niin usein nämä rääkyjät ovat herkkiä ja älykkäitä lapsia, joilla on hyvä kyky avata sitä sisäistä maailmaansa vanhemmilleen kun verbaaliset kyvyt ovat kehittyneet. Silloin lasta ymmärtää ihan eri tavalla. Ymmärtää mikä sitä lasta oikeasti kiukutti silloin kun kiukutti. Oliko se lapsen sietämätön avuttomuuden ja osaamattomuuden tunne, epävarmuus, turvattomuus, ahdistus.  On tosi harmillista ettei lapsi osaa kertoa näistä asioita silloin kun se uhma on päällä ja lapsi pieni. Se auttaisi niin paljon kaikkia jaksamaan, itseään ja toisiaan.

Tämä tyttöni on hyvin huumorintajuinen, ja älykkäältäkin vaikuttaa. Oppi varhain puhumaan, mutta ei tietysti silti osaa sanoityaa tunteitaan, yritän osata itse. Välillä väsyttää vain niin kauheasti.

Silloin (harvoin) kun olen saanut nukkua jaksan paremmin

Eine huudotkaan ehkäniin paljon rasittais, jos ne ei olis pahimmillaan silloin kun olen väsynyt ja saisin muuten nukkua.

Kiitos vertaistuesta teille joilla on samanlaista ja tiedätte mistä puhun...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten kanssa voi olla todella rankkaa eikä se ole kenenkään vika. Ei lapsen aivokemiaa voi äiti tai isä mennä muuttamaan. Jotkut lapset on syntymästä asti herkästi hermostuvia ja menevät helposti pois tolaltaan.

Aika auttaa, usein näistä karseista rääkyjistä tulee viimeistään alakoulussa ihan kelpo tyyppejä, rauhallisia ja sopeutuvaisia, kun hermosto on kehittynyt niin, että lapsella ei ole tunnetta että kaikki kaatuu päälle jos tulee pienikin vastoinkäyminen.

Siihen asti äidin ja isän pitää realistisesti miettiä omia voimavarojaan. Miten jaksaa tän rääkyjän kanssa ja miten jaksaa jos muutkin lapset on samanlaisia jossain ikävaiheessa. Sellaista tilannetta ei saisi tulla, että tästä hankalasta lapsesta tulee koko perheen syntipukki joka pilaa aina kaiken kivan kaikkien mielestä.

Kaikki helpottaa ajan kanssa, siihen asti pidä rima matalalla ja oikaise siitä mistä voit. Joskus tomeran kasvattamisen sijasta kannattaa vaan mennä siitä mistä aita on matalin, koska uhma ei ole kasvatuskysymys ja siihen auttaa ensisijaisesti aika. Pääasia että selviätte ilman että sulla palaa pinna niin että ylität rajan ja alat tylyttämään lasta tai käyt käsiksi, koska on väärin kostaa kolmevuotiaalle että tämä on vasta kolmevuotias ja keskellä kehityskriisiä. Äidin pitää pystyä säilyttämään lasta kohtaan empaattinen, hellä ja hoivaava asenne vaikka tuntuisikin siltä, että haluaa vaan hetken rauhan siitä pikkuperkeleestä joka perheeseen syntyi vaikka toiveissa oli toisenlainen lapsi.

Jos yhtään lohduttaa, niin usein nämä rääkyjät ovat herkkiä ja älykkäitä lapsia, joilla on hyvä kyky avata sitä sisäistä maailmaansa vanhemmilleen kun verbaaliset kyvyt ovat kehittyneet. Silloin lasta ymmärtää ihan eri tavalla. Ymmärtää mikä sitä lasta oikeasti kiukutti silloin kun kiukutti. Oliko se lapsen sietämätön avuttomuuden ja osaamattomuuden tunne, epävarmuus, turvattomuus, ahdistus.  On tosi harmillista ettei lapsi osaa kertoa näistä asioita silloin kun se uhma on päällä ja lapsi pieni. Se auttaisi niin paljon kaikkia jaksamaan, itseään ja toisiaan.

Tämä tyttöni on hyvin huumorintajuinen, ja älykkäältäkin vaikuttaa. Oppi varhain puhumaan, mutta ei tietysti silti osaa sanoityaa tunteitaan, yritän osata itse. Välillä väsyttää vain niin kauheasti.

Silloin (harvoin) kun olen saanut nukkua jaksan paremmin

Eine huudotkaan ehkäniin paljon rasittais, jos ne ei olis pahimmillaan silloin kun olen väsynyt ja saisin muuten nukkua.

Kiitos vertaistuesta teille joilla on samanlaista ja tiedätte mistä puhun...

Niin, minä ainakin ymmärrän sinua.  Sitten kun lapsi lakkaa rääkymästä ja alkaa nukkua, sitä vasta älyää oman väsymyksensä. Tuntuu kuin ensimmäistä kertaa vuosiin olisi oma itsensä, virkeä ja hyvällä tuulella. Tai tältä minusta tuntui, kun neljän valvotun vuoden jälkeen alkoi helpottaa. 

Mutta, minua aina auttaa jos katson tämän maan julkisuuden henkilöitä ja mietin että onko nämä olleet lapsena rääkyjiä. Aika moni on, näin vaistomaisesti mietttynä. Vai mitäpä mietit:

Jutta Urpilainen - takuuvarma rääkyjä. Tasan rääkynyt 24/7. Ja hyvä tuli. :)

Tarja Halonen - voi herranjumala mimmonen rääkyjä tuo tyttö on ollut. Varmaan Kallion työläiskorttelit kajahdelleet mielipiteenilmaisusta. Hyvin pärjännyt silti.

Antti Rinne. Taatusti äitimuorin kuulonalenema juontuu Antteroisen lapsuusvuosiin.  

Puhumattakaan Sarasvuosta tai Niinistöstä. Mölyä ja möksötystä on varmaan riittänyt. 

Jos näistä on kasvanut ihan ihmisiä niin varmasti minunkin lapsellani on jotain toivoa. :)

Vierailija kirjoitti:

Mene illalla ajoissa nukkumaan niin pääset ennen yhdeksää ylös

Tyttö herää seitsemältä. Vaikka mitä yrittäisi. Päikkärit pois, myöhemmin nukkumaan jne. Seitsemältä herää. Nytkään en ole seitsemän jälkeen juuri nukkunut vaikka mies nousi. Kuullut tytön rääkymistä, vauva heräillyt ja halunnut rintaa jne. Kerran kuukaudessa saadaan nukkua enemmän rauhassa kun isommat pääsee joko mun äidin tai miehen vanhempien luo yöksi.

Siellä tytöllekin riittää yksi heräily, ei tartte koittaa pomottaa ihan niin paljon siellä.

Ja vaikk jonkun perheen rytmi olisikin sellainen että päivä alkaa ysiltä, miten se olisi sinulta pois?