Niin veemäistä olla ainoa lapseton nuoressa kaveripiirissä...

Olen 29-vuotias nainen, avoliitossa, ja kuten otsikostakin voi päätellä: lapseton. Kaveripiirini koostuu samanikäisistä, kolmenkympin molemmilla puolilla olevista naisista, joilla kaikilla on jo perheet. "Viimeinenkin" kaverini sai esikoisensa pari vuotta sitten 27-vuotiaana. Jo silloin ajattelin, että jaaha, sinne meni sitten sekin kaveri. Musta on jotenkin kummallista, että kaikki, siis ihan kaikki kaverini ovat saaneet lapsensa jo ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Vaikka iloitsenkin ystävieni puolesta, en voi kieltää sitä tosiasiaa, että tunnen itseni ajoittain todella yksinäiseksi.

Jos olisi edes yksi lapseton ystävä, tilanne ei ehkä tuntuisi niin turhauttavalta, mutta minkäs teet. Kaikki tapaamiset ja tekemiset menee aina näiden perheiden ja lasten ehdoilla, vaikkeivät he mukana olisikaan. Ei haluta lähteä enää juhlimaan, koska ei huvita, ei jaksa, ei saada hoitajaa, ei viitsi viettää seuraavaa päivää väsyneenä lasten kanssa jne. No en mene sitten minäkään ilmeisesti. Kiva viettää näinkin nuorena kaikki viikonloput kotona, vaikka menojalkaa vielä vipattaisi. Avokin kanssa joskus käymme yhdessä, mutta välillä kaipaan ihan vaan tyttökaverieni seuraa.

Viime kesänä oltiin jo kauemman aikaa suunniteltu yhden ystävän kanssa, että mennään pitkästä aikaa juhlimaan ihan tyttöjen kesken. Kovat oli suunnitelmat, tehdään sitä ja tätä ja pitkän kaavan mukaan. Kun ilta vihdoin koitti, selvisi, ettei tällä mammalla ollut aikomustakaan lähteä mihinkään jatkamaan "enmä nyt taida...". Lähti sitten kymmenen aikaan jo kotia kohti. Eräänä toisena päivänä oltiin kaupungilla yhdessä näyttelyssä ja parilla drinkillä. Yhtäkkiä havaihtui siihen, että oho kylläpä aika rientää, on jo myöhä, pitäisi varmaan lähteä jo kotia kohti. Niin, kellohan oli jo huimat seitsemän lauantai-iltana. Toinen kaverini taas kutsui minut yhtäkkiä kaupungille kanssaan kahville, koska oli sielläpäin hoitamassa asioitaan. Kahvilassa tämä vetäisee kiireesti sumpit naamariinsa ja alkaa tekemään lähtöä kotiinsa, kun lapset varmaan jo odottaa ja kello on paljon ja ja ja. Ihan kiva, olin tullut kaupungille tämän kaverin takia ja sitten samantien pitäisi jo lähteä. Matkalla kotiin tämä vielä raahaa mut mukaansa apteekkiin, koska hänen pitää hankkia lapsellensa jotain erikoisvoidetta. Siinä sitten kuuntelin pitkät tovit eri rasvojen vertailuja ja pähkäilyä, kylläpä kiinnosti. Musta tuntui, että me taidettiin viettää siellä apteekissa kaksi kertaa niin pitkä aika mitä siellä kahvilassa. Tän takiako raahauduin keskustaan asti?

Yksi ystäväni taas tykkää kyllä pitää tyttöjen illanistujaisia ja sun muita, mutta aina siten, että lapset ovat mukana. Juhliin osallistuvat tuovat muksunsa mukanaan, ja vietetään niin kivaa ja mukavaa tyttöjen iltaa että. Paitsi että ei vietetä. Lapset keskeyttävät jatkuvasti aikuisten jutut, eikä viitsitä muutenkaan ihan kaikkia juttuja puhua kun lapset ovat lähellä. Kun lapset on saatu vihdoin nukkumaan ja aikuisten ilta voi alkaa, yksi sun toinen mamma alkaa putoilemaan väsymyksestä ja parista punkkulasista. Jee. Sitkeimmät pysyvät vielä jotenkuten pystyssä, mutta loppuilta meneekin pienimpiä lapsia hyssytellen ja hyysäillen kun ovat vielä huonoja nukkumaan. Keskiyötä lähestyessä meno yltyy villiksi, kun minihiprakassa aletaan joukolla itkemään ja liikututaan siitä "kun nää lapset on meille niin tärkeitä ja kaikki kaikessa ja yhyy byhyy!" Mulle avaudutaan kyynelsilmin lasten ihanuudesta ja mun odotetaan kuuntelevan ja ymmärtävän. Yritän aina kieltäytyä kunniasta kun saan kutsun näihin tyttöjeniltoihin, mutta ystäväni pakottaa mut näihin loukkaantumisen uhalla. Hän ei ymmärrä, että ei mua kiinnosta viettää iltaani näin. Yksin kotisohvallakin olisi railakkaampaa.

Kauhean avautumisen sain näköjään aikaiseksi. Kiitos jos jaksoitte lukea :D Mua vaan välillä harmittaa nykyinen tilanne ajoittain todella paljon, esimerkiksi näin uudenvuoden aaton alla. Ei ole nimittäin ketään, kenen kanssa sitä voisi juhlia huomenna, ellei sitten halua viettää vuoden vaihtumista Hevisauruksen tahtiin.