Oivallus itsestäni: olen mieluummin töissä kuin lasteni luona

Älkää huoliko...ennen lastenne murrosikää jokainen teistä on eronnut...tapelkaa sitten "etä- ja lähiajasta"... Idiootit.

Voivoi kun on rankkaa...teini-ikä kestää viisi vuotta:)))

Jos olisin kivassa ns. unelmatyössä ajattelisin varmaan samoin. Unelmatöitä ei vain ole löytynyt vaan nyt kärvistellään tylsissä töissä ja kamalassa työyhteisössä sen aikaa että lapsen yritys tärppää. Ei tule äippälomalla ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi olkoon minä oksennan. mieti hetki niitä lapsiasi ja oikeasti pohdi minkälainen isä sinä olet heille. Heillä ei ole muuta isää.

iin, minkälainen isä olen? Mielestäni ihan kelvollinen. En juo, en suutu, en räyhää. Luen mielelläni iltasatuja (silloin kun jaksavat kuunnella). Käyn joulujuhlissa. Juttelen ja selitän heille juttuja maailmasta (silloin kun jaksavat kuunnella).

Isät ovat kautta aikojen olleet etäisempiä kuin äidit. Minunkin isäni oli usein työhuoneessaan, keskittyi omiin tärkeisiin juttuihinsa. Ei se minua traumatisoinut. :) Vanhemmiten olen huomannut itsessäni paljonkin isäni piirteitä. Olemme samanlaiset luonteet. -ap

Voit ollakin ihan kelvollinen isä, mutta eikö sinua sitten haittaa se, että olet lapsillesi etäisempi kuin heidän äitinsä? Eikö sinua haittaa se, että tulevaisuudessa lapsesi eivät todennäköisesti uskalla kertoa tai lähestyä sinua henkilökohtaisissa asioissaan tai huolissaan? Tai se, että jos sinä ja puolisosi eroatte, niin lapsesi menevät mielummin äidilleen asumaan ja muututte sen myötä entistäkin etäisemmiksi?

Mitä varten sinä hankit lapsia? Miksi tyydyt olemaan vain kelvollinen isä?

Ei haittaa. Minusta on luonnollista, että toinen vanhempi on lapsille vähän läheisempi kuin toinen. Olisi hirveän vaikeaa järjestää niin, että kumpikin vanhempi on täsmälleen yhtä läheinen. Se, ettei olisi yhtä läheinen, ei tarkoita etteikö voisi olla tärkeä. Oma isäni on esimerkiksi minulle hyvin arvokas ihminen.

Uskon ja toivon, että minulle voi sanoa asioita suoraan myöhemminin. Olen otanut olla aina suora ja rehellinen ja opettaa, että totta voi aina puhua, ja siitä ei koskaan rangaista. Enkä tosiaankaan ole miettinyt, mitä tapahtuisi erossa.

Eikö naisille aina sanota, että riittää, kunhan on riittävän hyvä äiti? Eikö sama pädekään miehiin? -ap

Onhan se luonnollista, että toinen vanhempi on läheisempi kuin toinen, mutta olisi hyvä, jos molemmat olisivat silti läheisiä.

Voit olla tärkeä ja arvokas lapsillesi, mutta jos et vietä aikaasi heidän kanssaan ja jos näytät käyttäytymiselläsi että työsi tai muut omat juttusi on sinulle tärkeämpiä, niin se ei synnytä luottamusta tai tunnetta, että sinulle voi uskoutua. Vaikka onnistuisitkin välittämään heille tiedon, ettet tuomitse heitä, niin se ei tarkoita, että he haluaisivat pohtia itselleen tärkeitä asioita yhdessä sinun kanssasi tai kysyä sinulta neuvoa. Sitten jonain päivänä saatat havahtua siihen, ettet tunne omia lapsiasi oikeastaan lainkaan. Et tiedä, mitä he ajattelevat eri asioista, mistä he haaveilevat tai onko heillä sydänsuruja.

Kyllä mielestäni isillekin riittää olla riittävän hyvä, mutta en ole varma, onko "ihan kelvollinen" sitä. Lasten tekeminen on valinta eikä siihen pitäisi ryhtyä, ellei ole valmis antamaan lapsilleen huolenpitoa, rakkautta ja läsnäoloa.

Vaikka oma etäisenpuoleinen isäsuhteesi ei traumatisoinutkaan sinua, niin oletko vakavissasi sitä mieltä, että se on sellainen isäsuhde, jonka haluat luoda omien lastesi kanssa vai käytätkö sitä vain tekosyynä, koska et jaksa vaivautua?

Vierailija kirjoitti:

Vaikka oma etäisenpuoleinen isäsuhteesi ei traumatisoinutkaan sinua, niin oletko vakavissasi sitä mieltä, että se on sellainen isäsuhde, jonka haluat luoda omien lastesi kanssa vai käytätkö sitä vain tekosyynä, koska et jaksa vaivautua?

Olen miettinyt tätä aika paljon viime kuukausina. Nyt ajattelen, että se, millaiseksi vanhemman ja lapsen suhde muodostuu, ei ole täysin meidän valittavissamme. Siihen vaikuttaa, minkälaisia persoonia lapsi ja vanhempi ovat, ja miten nämä persoonallisuudet sopivat yhteen. Minusta ei tule koskaan sellaista hellittelevää, hoivaavaa, superläheistä isää, koska en ole hellittelevä, hoivaava, superläheinen ihminen, ja sellaisen teeskenteleminen olisi liian raskasta.

Minun isäsuhteeni on ihan hyvä. Isäsuhteeni ei ole minulle maailman tärkein asia, ei välttämättä edes top kympissä. Se ei tee siitä huonoa. Toivoisin, että omat lapseni löytäisivät oman paikkansa maailmassa, omat kiinnostuksenkohteensa ja oman tapansa elää. Siinä pyrin heitä tukemaan kaikin keinoin. -ap

nosto