Oivallus itsestäni: olen mieluummin töissä kuin lasteni luona

Sama juttu mullakin ja itse olen äiti.

No, voin nostaa käteni pystyyn mieheni puolesta. Sillä kun on tänään pitkästä aikaa vapaapäivä eikä se viitsi eväänsäkään liikauttaa - saati sitten leikkiä lastensa kanssa.

Ettekö viihdy lastenne kanssa? Ettekö pidä lapsistanne vai missä vika?

Vierailija kirjoitti:

Ettekö viihdy lastenne kanssa? Ettekö pidä lapsistanne vai missä vika?

Lapseni ovat hyvin erilaisia kuin minä, vaativia ja sosiaalisia, eivät kiinnostuneita samoista asioista, kitisevät ja kiukuttelevatkin välillä. Ovathan nuo mukelot rakkaita mutta he eivät ole "hyvää seuraa", jos näin voi sanoa. Äh, tätä asiaa on todella vaikea selittää... Lasten (kenenkään lapsien!) kanssa oleminen ei ole koskaan niin tyydyttävää kuin syventyminen työhöni (joka on minulle intohimo). -ap

Ja jotkut ihmiset luulevat, että lasten kanssa kotona oleminen on lepoa tai loisimista. Teen raskasta työtä ja työpäivät ovat pitkiä, mutta silti koen, että töissä oleminen on lepoa lastenhoitoon verrattuna.

Hyi olkoon minä oksennan. mieti hetki niitä lapsiasi ja oikeasti pohdi minkälainen isä sinä olet heille. Heillä ei ole muuta isää.

Vierailija kirjoitti:

Hyi olkoon minä oksennan. mieti hetki niitä lapsiasi ja oikeasti pohdi minkälainen isä sinä olet heille. Heillä ei ole muuta isää.

iin, minkälainen isä olen? Mielestäni ihan kelvollinen. En juo, en suutu, en räyhää. Luen mielelläni iltasatuja (silloin kun jaksavat kuunnella). Käyn joulujuhlissa. Juttelen ja selitän heille juttuja maailmasta (silloin kun jaksavat kuunnella).

Isät ovat kautta aikojen olleet etäisempiä kuin äidit. Minunkin isäni oli usein työhuoneessaan, keskittyi omiin tärkeisiin juttuihinsa. Ei se minua traumatisoinut. :) Vanhemmiten olen huomannut itsessäni paljonkin isäni piirteitä. Olemme samanlaiset luonteet. -ap

Vierailija kirjoitti:

Ja jotkut ihmiset luulevat, että lasten kanssa kotona oleminen on lepoa tai loisimista. Teen raskasta työtä ja työpäivät ovat pitkiä, mutta silti koen, että töissä oleminen on lepoa lastenhoitoon verrattuna.

Työni on hyvin stimuloivaa, se antaa energiaa ja onnistumisen kokemuksia. Vanhemmuus ei ole mitään näistä. Se on etupäässä velvollisuus, joka tulee hoitaa, huvitti tai ei. Ja huolta, paljon huolta. -ap

Mulla on ikävä töihin. Mutta lasten kanssa tulee pieniä hetkiä ja oivalluksia, ei voi oikein verrata. On hienoa että on saanut kokea molempaa, työn imua ja vanhemmuutta.

Yksi väsynyt äiti vaan.

Asetan ehdottomasti perheen työni edelle, mutta tällä hetkellä töissä on paljon mielekkäämpi viettää aikaa. Kotona pauhaa kaksi harvinaisen äkäistä uhmaikäistä jotka purkavat kaiken kiukkunsa minuun ja mieheen aina iltaisin. Päiväkodissa käyttäytyvät kuin pienet enkelit... Mutta niinhän sen pitää ilmeisesti mennäkin. Tätä "vaihetta" on nyt kestänyt parisen kuukautta ja siinä toivossa eletään että joskus päästään taas nukkumaan ilman reilun tunnin väsytystaistelua tai että selvitään ilman piiiitkiä itkupotkuraivareita vaikka sukka onkin hieman vinossa.

T. Väsynyt äiti.

Minä en osaa leikkiä lasten kanssa. Olen täysin mielikuvitukseton ihminen. Tykkään kyllä esim. askarrella, pelata, lukea ja jutella lasten kanssa. Mutta varsinainen leikkiminen ei ole koskaan tullut minulta luonnostaan. Onneksi minulla on useampi lapsi ja leikkivät keskenään. Tykkään kyllä kovasti hoitaa ja helliä ja pidän siitä, että talossa on elämää. En tunne, että lapset olisivat tiellä tai rasittavia, mutta tuo leikkiminen... Se on asia mikä minua itse rassaa. Koen siitä huonommuutta.

Täytyy tosin myöntää, että välillä töissä oleminen tuntuu levolta.

Ja nyt kun mietin tarkemmin, joskus sunnuntaisin illalla tulee olo, että onneksi huomenna pääsee töihin lepäämään. Silloin siis, jos on ollut raskas viikonloppu (kiukuttelevat tai sairastelevat lapset, synttäriviikonloput tms). Töissä ollessa kuitenkin huomaan kaipaavani kotiin perheen luo. Työ ja perhe tasapainottavat toisiaan. En usko, että tällä hetkellä jaksaisin kumpaakaan ilman toista.

Miten niin minkälainen isä sinä olet ? No huono todellakin jos lapset ovat sinulle vain rasite.

Paskat sinä mikään isä ole, vaan se jankuttava velamies. Kauanko kesti löytää nyt tällä kertaa perheenisin näkökulma perhe-elämän kammottavuuteen?

Koen olevani meidän perheessä se ns onnekkaampi koska SAAN olla päivät töissä. Vaimo hoitaa kotona kahta pientä lasta ja täytyy myöntää, että minusta ei siihen hommaan olisi. Päivän kun kuuntelee työjuttuja ja juoksee palavereissa, niin johan se iskäily tuntuu mahtavalta hommalta iltaisin.

Ymmärrän pointtisi, en voi vain täysin samaistua.

Sama mulla.

Kun lapset tosiaan kitisevät ja se haittaa. Omasta asenteesta ja/tai kokemuksista omista vanhemmista se kai on kiinni, että lasten kitinä häiritsee tai haittaa, mutta kun se tosiaan haittaa. Miksi ne ei askartele intopiukkoina ja hiljaa niin kuin jossain pk:ssa? Tai pitäähän ne sielläkin mölinää ja "avautuu", mutta tädit ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, kuin sitä itse ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Asetan ehdottomasti perheen työni edelle, mutta tällä hetkellä töissä on paljon mielekkäämpi viettää aikaa. Kotona pauhaa kaksi harvinaisen äkäistä uhmaikäistä jotka purkavat kaiken kiukkunsa minuun ja mieheen aina iltaisin. Päiväkodissa käyttäytyvät kuin pienet enkelit... Mutta niinhän sen pitää ilmeisesti mennäkin. Tätä "vaihetta" on nyt kestänyt parisen kuukautta ja siinä toivossa eletään että joskus päästään taas nukkumaan ilman reilun tunnin väsytystaistelua tai että selvitään ilman piiiitkiä itkupotkuraivareita vaikka sukka onkin hieman vinossa.

T. Väsynyt äiti.

Mulla on vähän isompia lapsia, mutta muistan tuon ajan. Lasten ollessa 4-7-vuotiaita riiviöitä, mietin millaisiksi kauhukakaroiksi olinkaan heidät kasvattanut. Mutta missä ikinä he olivatkaan, sain aina palautetta miten hyvin käyttäytyviä lapsia minulla on. Sillä hetkellä ymmärsin sen mitä äitini minulle jo lapsena toitotti: Kotona saa purkaa kaiken pahan olon. Jos kiukuttaa, niin sitten kiukuttaa. Koti on aina paikka, jossa on turvallista näyttää kaikki tunteet. Oli muuten yksi äitini parhaista opeista.

Minäkään en leiki koskaan lasten kanssa. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi. Leikki on lapsia varten, ja minusta on tärkeää, että nuo oppivat viihtymään myös yksikseen. (Keskenään viihtymisestä olen jo luopunut.)

Minä jaksaisin työtäni todella hyvin ilman perhettäkin. Tai siis jos perheelleni tapahtuisi jotakin, olisin tietenkin surun murtama, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan itselleni vaihtoehtoisen elämänkulun, jossa omistaudun pelkästään työlleni enkä hanki lapsia ollenkaan. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi olkoon minä oksennan. mieti hetki niitä lapsiasi ja oikeasti pohdi minkälainen isä sinä olet heille. Heillä ei ole muuta isää.

iin, minkälainen isä olen? Mielestäni ihan kelvollinen. En juo, en suutu, en räyhää. Luen mielelläni iltasatuja (silloin kun jaksavat kuunnella). Käyn joulujuhlissa. Juttelen ja selitän heille juttuja maailmasta (silloin kun jaksavat kuunnella).

Isät ovat kautta aikojen olleet etäisempiä kuin äidit. Minunkin isäni oli usein työhuoneessaan, keskittyi omiin tärkeisiin juttuihinsa. Ei se minua traumatisoinut. :) Vanhemmiten olen huomannut itsessäni paljonkin isäni piirteitä. Olemme samanlaiset luonteet. -ap

Voit ollakin ihan kelvollinen isä, mutta eikö sinua sitten haittaa se, että olet lapsillesi etäisempi kuin heidän äitinsä? Eikö sinua haittaa se, että tulevaisuudessa lapsesi eivät todennäköisesti uskalla kertoa tai lähestyä sinua henkilökohtaisissa asioissaan tai huolissaan? Tai se, että jos sinä ja puolisosi eroatte, niin lapsesi menevät mielummin äidilleen asumaan ja muututte sen myötä entistäkin etäisemmiksi?

Mitä varten sinä hankit lapsia? Miksi tyydyt olemaan vain kelvollinen isä?

Vierailija kirjoitti:

Sama mulla.

Kun lapset tosiaan kitisevät ja se haittaa. Omasta asenteesta ja/tai kokemuksista omista vanhemmista se kai on kiinni, että lasten kitinä häiritsee tai haittaa, mutta kun se tosiaan haittaa. Miksi ne ei askartele intopiukkoina ja hiljaa niin kuin jossain pk:ssa? Tai pitäähän ne sielläkin mölinää ja "avautuu", mutta tädit ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, kuin sitä itse ottaa.

Tosiaan. Olen kokeillut, löytyisikö mindfulnessista apua tähän sietämiseen, mutta toistaiseksi en ole onnistunut kytkemään ärsyyntymisprosessoria off-asentoon. Vaimon pitkämielisyyttä hämmästelen. Hän tuntuu olevan täysin immuuni noille vuorovaikutuksen hankaluuksille, joita lasten kanssa väistämättä on. Ylipäätään hänen vuorovaikutuksensa lasten kanssa on paljon luontevampaa kuin minun. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi olkoon minä oksennan. mieti hetki niitä lapsiasi ja oikeasti pohdi minkälainen isä sinä olet heille. Heillä ei ole muuta isää.

iin, minkälainen isä olen? Mielestäni ihan kelvollinen. En juo, en suutu, en räyhää. Luen mielelläni iltasatuja (silloin kun jaksavat kuunnella). Käyn joulujuhlissa. Juttelen ja selitän heille juttuja maailmasta (silloin kun jaksavat kuunnella).

Isät ovat kautta aikojen olleet etäisempiä kuin äidit. Minunkin isäni oli usein työhuoneessaan, keskittyi omiin tärkeisiin juttuihinsa. Ei se minua traumatisoinut. :) Vanhemmiten olen huomannut itsessäni paljonkin isäni piirteitä. Olemme samanlaiset luonteet. -ap

Voit ollakin ihan kelvollinen isä, mutta eikö sinua sitten haittaa se, että olet lapsillesi etäisempi kuin heidän äitinsä? Eikö sinua haittaa se, että tulevaisuudessa lapsesi eivät todennäköisesti uskalla kertoa tai lähestyä sinua henkilökohtaisissa asioissaan tai huolissaan? Tai se, että jos sinä ja puolisosi eroatte, niin lapsesi menevät mielummin äidilleen asumaan ja muututte sen myötä entistäkin etäisemmiksi?

Mitä varten sinä hankit lapsia? Miksi tyydyt olemaan vain kelvollinen isä?

Ei haittaa. Minusta on luonnollista, että toinen vanhempi on lapsille vähän läheisempi kuin toinen. Olisi hirveän vaikeaa järjestää niin, että kumpikin vanhempi on täsmälleen yhtä läheinen. Se, ettei olisi yhtä läheinen, ei tarkoita etteikö voisi olla tärkeä. Oma isäni on esimerkiksi minulle hyvin arvokas ihminen.

Uskon ja toivon, että minulle voi sanoa asioita suoraan myöhemminin. Olen otanut olla aina suora ja rehellinen ja opettaa, että totta voi aina puhua, ja siitä ei koskaan rangaista. Enkä tosiaankaan ole miettinyt, mitä tapahtuisi erossa.

Eikö naisille aina sanota, että riittää, kunhan on riittävän hyvä äiti? Eikö sama pädekään miehiin? -ap