Voiko olla näin sekaisin ja mistä se johtuu?

Kannattaa aktiivisesti pyrkiä pois negatiivisista ajatuskehistä. Vaikka ihan teennäisesti toistamalla ajatuksissasi "keskityty hyvään" aina kun draama alkaa nostaa päätään. Se vie aikaa, mutta toimii kyllä! Terapiasuhteestakin saattaisi olla apua kohdallasi. Tärkeintä on, että haluat itse muuttua itsesi vuoksi, et muiden.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa aktiivisesti pyrkiä pois negatiivisista ajatuskehistä. Vaikka ihan teennäisesti toistamalla ajatuksissasi "keskityty hyvään" aina kun draama alkaa nostaa päätään. Se vie aikaa, mutta toimii kyllä! Terapiasuhteestakin saattaisi olla apua kohdallasi. Tärkeintä on, että haluat itse muuttua itsesi vuoksi, et muiden.

Haluaisin kyllä olla positiivisempi ja sellainen ihminen joka uskoo muista ensisijaisesti hyvää, on todella raskasta olla lähes kokoajan "vähän vittuuntunut" varsinkaan kun muiden mielestä siihen ei usein ole mitään syytä. :/

Tutkiskele itseäsi: Millaisissa tilanteissa jäät vatvomaan asioita? Otatko kaikki sanomiset kirjaimellisesti, myös mahdolliset vitsit / "heitot" ?

Mieti seuraavan kerran kun jäät analysoimaan ja vatvomaan toisen sanomisia, pystyisitkö jättämään ne vaan omaan arvoonsa. Voisitko vain unohtaa sanat / käytöksen ja "jatkaa eteenpäin" miettimättä sen enempää? Vai onko sanat / käytös niin loukkaavaa, että et voi niitä / sitä vain ohittaa?

Opi laittamaan esim. pahat sanat sanojan puutteellisuuden piikki. Ylianalysoiminen ja kaikkien pilkkominen pieniin osiin on melko ärsyttävä piirre. Nyt tiedostat ongelmasi niin mieti kaksi kertaa ennen kun teet tai sanot jotakin. Opittu tapakin tuo on ja niistä pääsee pienin askelin pois.

Jotkut nyt vaan on semmosia että tykkää sohia kepillä paskaa, eli tehdä draamaa tyhjästäkin.

Itse olen aina ajatellut että niillä ei vaan ole riittävästi tekemistä ja omaa elämää niin pitää puuttua toisten elämään ja kehitellä sitä dramua sitten niistä.

Sulla ei vaan ole riittävästi tekemistä ja omaa elämää niin pitää puuttua toisten elämään ja kehitellä sitä dramua sitten niistä.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut nyt vaan on semmosia että tykkää sohia kepillä paskaa, eli tehdä draamaa tyhjästäkin.

Itse olen aina ajatellut että niillä ei vaan ole riittävästi tekemistä ja omaa elämää niin pitää puuttua toisten elämään ja kehitellä sitä dramua sitten niistä.

Mielestäni en tahallani "sohi paskaa" mutta näköjään läheiset nyt näkevät minut tälläisenä tyhjän draaman kehittelijänä.

Minun äidilläni on tapana kouhkata muiden asioista kehitellä noita "salaliittoteorioita". Normaalin rajoissa ihan ok, koska ihmisillä nyt vain on tapana jutella omista ja muiden asioista ja pohtia mikä johtuu mistäkin. Äitini sen sijaan tuntuu kehittävän salaliittoteorian ja alkaa välittömästi uskoa siihen. Lisäksi hän vatvoo asioita ihan tolkuttoman paljon ja myös hyödyntää muiden ihmisten elämäntilanteista jauhamista omaksi hyödykseen/huvikseen. Hänen kanssaan on tosi vaikea olla, koska a) en ole kiinnostunut kaikkien ihmisten asioista enkä etenkään jos ne kerrotaan "ai NIIIN, kuulitko jo siitä että..." ja sitten tulee kouhkausta ja b) en halua että minun elämälläni retostellaan. Olen joutunut rajaamaan äitiäni pois arjestamme tämän vuoksi, olen hänelle sanonut asiasta lukemattomia kertoja ja todennut, että minun arkeni ja pääni ei kestä tuota jatkuvaa draamaan, kohkaamista ja retostelua. En oikein osaa sanoa mikä tuossa eniten sieppaa ja miksi, mutta jotenkin se hirmuisen numeron tekeminen toisten ihmisten asioista ja ne useimmiten aivan älyttömät päätelmät toisten tilanteista. Ei vain jaksa. Mistään ei voi puhua ilman että juttu päättyy joko johonkin juorupaljastukseen tai salaliittoteoriaan.

8. jatkaa, että äidilläni on myös tapana "möksähtää", jos ihmiset eivät toimi niin kuin hän on olettanut tai vaatinut. Saattaa myös jäädä muhimaan jotain yksittäistä sanomista ties miten pitkäksi ajaksi ja asia vain kasvaa ja kasvaa. Siis tyyliin joku työkaveri sanoo että "sulla on vähän kestänyt sähköposteihin vastaamisessa", äitini sanoo että "ahah" ja kahden viikon päästä saankin kuulla äidiltäni, että työkaveri on kuulemma lähettänyt tahallaan viestejä niin että ne päätyvät sähköpostin roskapostikansioon, joka kuulemma mystisesti deletoi viestejä itsestään. Huoh. Todellisuudessa työkaveri vain sanoi ääneen, että on huomannut että viesteihin vastaamisessa kestää pidempään kuin tavallisesti, eikä saattanut tarkoittaa sillä mitään sen kummempaa tai sitten koitti varovasti avata keskustelua aiheesta "onks kaikki ok, pärjäätkö ihan jees".

Oma tuntuni on, että draamailu liittyy yleensä hiukan heikkoon itsetuntoon ja hassua kyllä myös heikkoon itsearvostukseen. Tämä taas voi olla kytköksissä johonkin menneisyyden juttuun: kehnoon vanhemmuudenturvaan, ehkä hylkäämiskokemukseen, kiusaamiskokemuksiin, tms., joista on muodostunut jonkin sortin tunnelukkoja ja epävarmuuksia. Niitä sitten tietyntyyppiset tapahtumat helposti tökkivät ikävästi ja herättävät jatkuvaa kokemusta epäreiluudesta, joskus sielläkin missä sellaista ei ole. Jos ei ole tullut arvostetuksi ja turvallisesti rakastetuksi aidosti omana itsenään, on vaikeata myös arvostaa itse itseään aidosti. Tulee hakeneeksi sitä arvostusta ja huomiota negatiivisilla tavoilla, mm. ennakoimalla kaikkea mitä toinen ehkä tarkoitti tai aikoo, jatkuvana sanomisten vatvomisena ja  ylipäätään ylireagointina kaikkiin toisten tekemisiin, (ei vain parisuhteissa vaan myös ystävyys- ja ehkä perhesuhteissa.).

Varmaankin jonkin sortin itsetutkiskelua ja -työstöä nyt tarvitaan, jos kerran draamaa on kokoajan jossain muodossaan päällä. Todella hienoa, että olet havahtunut tilanteeseen, se on jo askel! Aloita siitä, että määrittele selkeät rajat asioista, jotka ovat sinulle toisten kanssa toimiessa tärkeitä, ja pidä huoli, että sanot ne suhteissasi ääneen. Pohdi kuka olet, millaisiin asioihin uskot, mitä haluat elämältä, miten sen voisit saavuttaa ja mitä haluaisit antaa itsestäsi toisille. Kuulostele samalla, mitä toiset tarvitsevat, ja yritä vastata niihin tarpeisiin, jos ne eivät ole sinua satuttavia. Jos ovat, pyri sellaisista ihmisistä etäämmäs.

Ala pitää myös itsestäsi huolta, kuin olisit itsesi kanssa ihanimmassa parisuhteessa,  jossa olet koskaan ollut. Kerro itsellesi, että olet ihana. Hemmottele itseäsi, tee asioita joista tykkäät, rentoudu, opettele uusia asioita. Jos menneisyydessä on jotakin kurjaa, tutki sitä silmästä silmään ja opettele hyväksymään, että niin tapahtui, ja anna anteeksi tai ainakin sano hyvästi ja siirry eteenpäin. Jos olet itse aiheuttanut jollekulle pahaa, pyydä anteeksi. Pyri kaikin keinoin siihen, että et vatvo /kontrolloi/vahtaa toisten tekemisiä. Ja tosiaan, jos jonkun ihmisen kanssa toimiminen tuntuu pahalta, vähennä kontaktia. (Mutta jos alkaa näyttää siltä, että pitää hylätä kaikki elämässäsi ihmiset, niin silloin mitä todennäköisimmin olet todellakin yliregoinut ja liian vaativa).

Ennen kaikkea, opettele se, että maailma ja muut ihmiset eivät ole sinulle mitään "velkaa". Mitä syvällisemmin sen ymmärrät, sitä paremmin pystyt tekemään itse itsesi onnelliseksi ja jättämään mahdolliset katkeruudet ja vatvonnat ja tavoittamaan mielenrauhan. Koska vatvominen kuluttaa kamalasti energiaa ja saa kehon stressitilaan, tulet ihan 100% varmuudella onnellisemmaksi ihmiseksi, kun onnistut pääsemään siitä eroon. Kyllä se siitä!

Tuo 8:n äiti kuulostaa kyllä valitettavan paljon juuri itseltäni nyt kun mietin. Jotenkin mulle on kehittynyt sellainen tapa että tulkitsen ihan neutraalit ja jopa hyväntahtoiset viestit ilkeiksi tai piilovittuiluksi jne. Varsinkin jos kyseessä on ihminen jota en tunne kovin hyvin. Saatan myös "keksiä" sen vasta viikko koko tilanteen jälkeen, ihan niinkuin yhtäkkiä syttyisi lamppu että "hei sehän vittuili kun sanoi näin" ja sitten ärsyynnyn siitä ajatuksesta.