Mistä johtuu että muiden ihmisten seurassa

Jos kemiat ei kohtaa, niin kyllä siinä helposti tulee vaivautunut olo.

Mä tunsin vuosia siksi, että minuun oli jo lapsena iskostettu ajatus, etten ole minkään arvoinen.

Vuosien terapian jälkeen ihmettelen itsekin, miksi olen niin tuntenut.

Sisareni tosin haluaisi, että olisin pysynyt maanraossa, mutta aikuisena saa valita seuransa, onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos kemiat ei kohtaa, niin kyllä siinä helposti tulee vaivautunut olo.

Ainakin minulla tämä on kaikissa sosiaalisissa tilanteissa :-( Ainoa paikka jossa tätä ei tule on työpaikka ja koti. Mutta juhlat ym. sosiaaliset tilanteet on mulle tällaisia. Ap

Huono itsetunto. Sosiaalisten tilanteiden pelko. Estyneisyys. 

Pitää vain yrittää muistaa, että se on vain tunne, jonka sinun aivosi luovat; muut ihmiset eivät varmastikaan ajattele sinusta niin (toivottavasti...) 

Mikä silloin ihmisessä on vialla kun hänelle tunne = vankkumaton totuus? Mikä tällaiseen auttaisi?

Itse oon ainakin niin ehta introvertti että vain hyvin harvassa seurassa EN tunne itseäni ulkopuoliseksi. En jaksa ihmisiä ja niidenjatkuvaa tarvetta olla äänessä ja puhua itsestään. En siis kuvittele olevani heitä parempi (todellakaan; haluaisin itsekin olla sellainen sujuvapuheinen ekstrovertti), mutta välillä tekee mieli iskeä päätä seinään että pitikö tuokin juttu susta kertoa, ketä vittu kiinnostaaaaa?! Vaikka toisia ihmisiä tuntuu kiinnostavankin; minussahan se "vika" silloin on. En vaan jaksa.

Tuttu tunne ap. Tekee elämästä joskus aika helvettiä, kun olisi niin kiva osata olla ihmisten kanssa rennosti, mutta ei vaan pysty.. Kyllähän sitä aina saa kuulla olevansa liian hiljainen ja ujo.

No mulla on oikeasti vamma, mikä ei näy päälle päin ja vaikeuttaa sosiaalisia tilanteita. Välillä mainitsen asiasta, mutta yleensä toinen unohtaa sen saman tien. Oudommille en mainitse mitään ja he ehkä pitävätkin mua estoisena ja kummallisena, ylpeänäkin varmaan. Lapsena ja nuorena olin oikeasti todella ujo, enää en niinkään, mutta sosiaalinen kanssakäyminen vaatii multa todella paljon viitsimistä ja pinnistelyä.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunsin vuosia siksi, että minuun oli jo lapsena iskostettu ajatus, etten ole minkään arvoinen.

Vuosien terapian jälkeen ihmettelen itsekin, miksi olen niin tuntenut.

Sisareni tosin haluaisi, että olisin pysynyt maanraossa, mutta aikuisena saa valita seuransa, onneksi.

Offtopic: olen aloittanut terapian tästä samasta syystä. Takana on vasta kolme kuukautta, mutta tuntuu että asioista puhuminen tekee kaiken vain vaikeammaksi, eikä todellakaan helpota tilannetta. Haluaisitko kertoa miten näistä käsityksistä eroon pääseminen kohdallasi eteni.