Kokemuksia sielunkumppanuudesta

Tapasin pari vuotta sitten miehen, jonka uskon olevan sielunkumppanini. En ole aikaisemmin uskonut kyseiseen termiin, mutta tämä tapaus on jotain aivan uutta. Kun tapasimme olimme molemmat pitkässä parisuhteessa ja koimme olevamme täysin tasapainoisia ja onnellisia. Kun näin hänet ensi kertaa vilahdukselta, se herätti minussa tunteen jota on vaikea selittää, ihan kuin olisi nähnyt jonkun unistaan. Kun keskustelimme ensi kertaa, se oli jotain niin outoa. Kaikki maailmankatsomuksesta, huumoriin ja mieltymyksiin oli niin samanlaista. Hän sanoo asioita, joita minä voisin sanoa samaan aikaan. Siitä kohtaamisesta syntyi perhoset vatsaan, jotka parin vuoden jälkeen ovat vain kasvaneet.
Asumme eri maissa ja olemme yhä molemmat suhteissa. Mitään fyysistä välillämme ei ole tapahtunut, mutta henkisellä tasolla olemme kuin naimisissa. Kun katson häntä, niin tuntuu kuin katsoisin itseäni. Hän ei ole täydellinen, sillä hänellä on myös minun heikkouteni, mutta juurikin niihin heikkouksiin olen kenties rakastunut. Hän on kylläkin täydellinen minulle ja ystävät, jotka tuntee meidät molemmat ovat sanoneet, että hän on ehdottomasti juuri minun mies. Tunnen tätä miestä kohtaan suurta kiintymystä, mutta myös himoitsen häntä enemmän kuin ketään koskaan. Meillä on selkeästi jokin telepaattinen yhteys sillä vaikka asumme niin kaukana toisistamme, niin osaan tuntea miltä hänestä tuntuu ja monesti kun mietin häntä, hän miettii minua samaan aikaan ja laittaa viestiä. Me siis puhumme lähes päivittäin ja tiedän tunteen olevan molemminpuolinen. Tosin luulen, että kyseinen mies ei ole uskaltanut myöntää itselleen että voin olla hänen elämänsä rakkaus. Olen lukenut jostain että sielunkumppaneilla on monesti tarkoitus ilmestyä elämääsi, pistää pakka uusiksi ja kehittää sinua paremmaksi, mutta sielunkumppaneiden ei välttämättä ole tarkoitus viettää loppuelämäänsä yhdessä. Meillä molemmilla on kuitenkin hyvät elämänkumppanit joiden kanssa pystyy perustamaan perheen tulevaisuudessa. Silti tätä meidän välistä rakkautta ei vaan pysty juoksemaan karkuun, vaikka olen monesti yrittänyt irtautua hänestä. En vaan pysty siihen ja kuolen tähän ikävään.

Kaipaisin kipeästi neuvoja tai kokemuksia.. Voiko loppuelämänsä viettää parisuhteessa silti kaivaten sielunkumppaniaan? Kiitos!