Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Luottamus ihmisiin mennyttä

Vierailija

Olen liki 40-v perheellinen nainen. Olin koulukiusattu koko koulutaipaleeni, kiusaaminen oli nimittelyä ja ulos porukoista jättämistä. Olin lapsena ja nuorena isokokoinen (pitkä ja paksu), sekä kärsin aknesta. Ulkonäköongelmat + kiusaaminen musersivat itsetuntoni, ja ennen abivuotta olin ensimmäisen kerran kunnolla masentunut.

Sittemmin sain itseni jotenkin kasaan. Laihdutin, sain jonkin verran kavereita, löysin mieheni. Olen kouluttautunut akateemisesti, olen ollut työelämässä, nyt opiskelen taas. Matkan varrella kuvittelin karistaneeni kiusaamisen mörön, mutta näköjään se ei mennytkään ihan niin.

Viime vuosina olen tullut rankasti petetyksi ihmisten taholta, joiden luulin olleen oikeita ystäviäni. Ystävyyssuhde toisensa perään on kariutunut, kun olen hoksannut vaatia minunkin huomioon ottamista. Ilmeisesti siis annan ihmisten kävellä ylitseni, annan itsestäni heille ja kuvittelen kiintymyksen olevan molemminpuolista, mutta mitään en saakaan vastineeksi.

Huomaan meneväni koko ajan enemmän ja enemmän lukkoon. En edes halua tutustua ihmisiin, koska tiedän, että he loukkaavat minua kuitenkin. Tällä hetkellä minulla on jokunen kaveri, muttei yhtään ystävää. Ehkä jotenkin houkuttelen puoleeni mitätöivää käytöstä? Sitä joka tapauksessa saan osakseni ihan kaikkialla. Opinnotkaan eivät meinaa sujua, kun en pääse ryhmään kiinni. Teeskentelen, etten tarvitsekaan ketään, mutta eihän se ole totta.

Surkeaa, surullista. Haaveilen työttömäksi jäämisestä: ei tarvitsisi lähteä koskaan mihinkään. Saisin vain vähitellen käpertyä kotiin ja hiipua pois.

Kommentit (12)

Vierailija

Tutulta kuulostaa, mutta älä anna periksi. Sinussa ei ole sen enempää vikaa kuin muissakaan. Koet vaan niin voimakasta vihaa ja katkeruutta menneisyytesi takia. Suurin osa ihmisistä on välinpitämättömiä tahtomattaan. Entinen koulukiusattu vaan ottaa kaiken itseensä, koska on niin pahat traumat hylätyksi jäämisestä. Mulla on samankaltaisia fiiliksiä ja niistä ei varmaan koskaan pääse eroon. Mutta yritä rakastaa itseäsi. Olet arvokas ja muista, että meitä on muitakin :)

Vierailija

Terapia auttaisi.

Jos on rankka tausta, kerää väistämättä itselleen tunnelukkoja. Mm. ulkopuolisuus, miellyttämisen tarve, arvottomuudentunne, jne. Ikävä tosiasia on, että tässä elämässä jos ei itseään arvosta, antaa muille mahdollisuuden käyttää hyväksi tai muuten mitätöitä. Ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa...

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Terapia auttaisi.

Jos on rankka tausta, kerää väistämättä itselleen tunnelukkoja. Mm. ulkopuolisuus, miellyttämisen tarve, arvottomuudentunne, jne. Ikävä tosiasia on, että tässä elämässä jos ei itseään arvosta, antaa muille mahdollisuuden käyttää hyväksi tai muuten mitätöitä. Ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa...


Ihan totta. Kun menee terapiaan niin sen jälkeen kukaan ei enää koskaan kohtele mitenkään ikävästi koska ihminen arvostaa itseään.

JouluMeduusa

Tarkistin ap:n kirjoituksen ajankohdan, siltä varalta ettei aloitus ole minun kirjoittamani :-) . Eli olisin voinut kirjoittaa hyvin samanlaisen aloituksen ja olen myös nelissäkymmenissä. Minulta ovat monet pitkät ystävyys- tai kaverisuhteet katkenneet samantyyppisen prosessin seurauksena, jonka mainitsit. Kun olen alkanut ottaa omaa tilaani ja lopettanut jatkuvan (yksipuolisen!) joustamisen, niin hyväksi luulemani ystävä onkin siirtynyt lopettelemaan ystävyyttä ja etsinyt uuden seuraneidin. Minä  kun luulin että ystävät ovat lähtökohtaisesti tasavertaisia.

Erona tuohon kirjoitukseesi omalla kohdallani on ehkä se että tutustun edelleenkin mielelläni ihmisiin. Pidän heitä vain kauempana ja olen varovainen - en kuvittele enää ystävyyttä paremmaksi kuin se on, vaan vasta pitkän ajan kuluessa selviää suhteen todellinen laatu, ja ihmisen ominaisluonne, puolin ja toisin.

Luottamus on minullakin ollut kovalla koetuksella ja käynyt vuosien aikana läpi todellisen kriisin. 

Mistä päin olet ap? Minä pk-seudulta. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia auttaisi.

Jos on rankka tausta, kerää väistämättä itselleen tunnelukkoja. Mm. ulkopuolisuus, miellyttämisen tarve, arvottomuudentunne, jne. Ikävä tosiasia on, että tässä elämässä jos ei itseään arvosta, antaa muille mahdollisuuden käyttää hyväksi tai muuten mitätöitä. Ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa...


Ihan totta. Kun menee terapiaan niin sen jälkeen kukaan ei enää koskaan kohtele mitenkään ikävästi koska ihminen arvostaa itseään.

Hienosti hyökkäät relevanttia näkökulmaa kohtaan piilovittuilemalla. Mitähän vikaa sun pääkopassa on?

Katsos kun siellä terapiassa voidaan opettaa tuntemaan oma arvo, niitä tapoja joilla puolustaa itseään tai tunnistaa vääriä ihmissuhteita ja tätä kautta parantaa elämänlaatua. Mutta et sä ton tason ihmisenä sitä ymmärrä :)

Vierailija

Minullakin on elämässä hävinnyt 3 parasta ystävää elämäni aikana, joihin luotin täysin, koska he pettivät luottamukseni todella pahasti. Lisäksi monia kavereita. Nyt on pari ystävää, joihin luotan, mutten 100 %, mutta reilut 90%. Niinhän se elämä vain menee ja oikeasti luotettavista ihmisistä kannattaa pitää kiinni. Uskalla tutustua, mutta älä heti avaa sisintäsi jos se helpottaa pelkoa ja vähitellen se tutustuminen voi kehittyä kaveruudeksi ja syventyä hyväksi ystävyydeksi. ☺

Vierailija

Tavallaan lohduttavaa, että muitakin kohtalotovereita löytyy, vaikka en kyllä toivoisi kenellekään näitä tuntemuksia, joita itse käyn läpi.

Onneksi mieheni on ihana ja perheemme on muutenkin läheinen, heidän takia en aiokaan antaa periksi. En vain oikein näe enää mahdollisena sitä, että pystyisin päästämään ketään muita lähelleni. Olen vuosien mittaan ollut mukana vaikka minkälaisessa toiminnassa, ja tavannut paljon ihmisiä, mutta saamistani "ystävistä" on lopulta koitunut vain sydänsurua. En kestä sellaista enää, siksi en halua enää antaa ihmisille edes mahdollisuutta.

Jotenkin tuntuu, että kaikki ihmissuhteet ovat nykyään ongelmaisia itsekeskeisten ihmisten vuoksi. Ts. ystäviä ja kavereita haalitaan vain oman egon pönkittämiseen, empatia tai toisen tarpeiden ajatteleminen ei ole muotia.
Ap

Vierailija

Totta, että oikeita ystäviä on todella vaikeaa löytää. Olen oppinut, että epäluotettavien ihmisten kanssa ei kannata kaverustua, kaikki muiden asioista juoruavat ja pahansuovat ihmiset kuuluvat näihin. Se on turhaa energian haaskausta, ihmiset harvemmin muuttuu. Vaikka joku juoruaja olisi kuinka mukava, niin on hyvin mahdollista, että se juoruaa myös ne asiat eteenpäin mitä itse kertoo hänelle.
Ja jos huomaa, että vain itse joustaa niin silloin on hyvä jättää kaveruus siihen. Ystävyys kun on molemminpuolisia kompromisseja.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tarkistin ap:n kirjoituksen ajankohdan, siltä varalta ettei aloitus ole minun kirjoittamani :-) . Eli olisin voinut kirjoittaa hyvin samanlaisen aloituksen ja olen myös nelissäkymmenissä. Minulta ovat monet pitkät ystävyys- tai kaverisuhteet katkenneet samantyyppisen prosessin seurauksena, jonka mainitsit. Kun olen alkanut ottaa omaa tilaani ja lopettanut jatkuvan (yksipuolisen!) joustamisen, niin hyväksi luulemani ystävä onkin siirtynyt lopettelemaan ystävyyttä ja etsinyt uuden seuraneidin. Minä  kun luulin että ystävät ovat lähtökohtaisesti tasavertaisia.

Erona tuohon kirjoitukseesi omalla kohdallani on ehkä se että tutustun edelleenkin mielelläni ihmisiin. Pidän heitä vain kauempana ja olen varovainen - en kuvittele enää ystävyyttä paremmaksi kuin se on, vaan vasta pitkän ajan kuluessa selviää suhteen todellinen laatu, ja ihmisen ominaisluonne, puolin ja toisin.

Luottamus on minullakin ollut kovalla koetuksella ja käynyt vuosien aikana läpi todellisen kriisin. 

Mistä päin olet ap? Minä pk-seudulta. 

Kirjoituksesi jotenkin kolahti, erityisesti se, että ihmisiin voi edelleen tutustua, mutta pitää heitä henkisesti matkan päässä. Näin olen tainnut itsekin toimia, sillä en voi välttää uusien ihmisten kohtaamista. Päällisin puolin vaikutan varmasti sosiaaliselta ja vahvalta, vaikka oikeasti olen ihan rikki.

Jotenkin olen ajatellut, ettei etäinen kaverustuminen riitä, vaan että minun tulisi jotenkin päästä ja päästää lähemmäksi. Nyt tajusin kuitenkin, että ei tarvitse! En voi pakottaa ystävyyttä, enkä oikeastaan näillä eväillä sitä edes halua. Minulla ei itsellä ole voimavaroja tulla vastaan, mutta ei minun tarvitsekaan. Voin opetella olemaan tyytyväinen kevyempään kanssakäymiseen, ja samalla voin lakata odottamasta muilta ihmisiltä mitään.
Ap

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat