Pitäisikö mielestäsi 1,5 vuodessa olla yllättävän kuoleman aihetuttama suru surtu?

Vierailija

Itse olen vielä hyvin surullinen läheisen kuoleman takia. Töissä käyn, töistä nautin, lapsistani nautin, ostata ystävistä nautin ( siis niistä, jotka eivät hoe, että elämä jatkuu, ja että kuollut omainen ei haluaisi minun surevan . Aloittivat tuon hokemisen kuukauden kuoleman jälkeen.) Ostaan nauraa, huvitella, käydä teattereissa jne. mutta suru tietysti seuraa mukana.

Olen taas huomenna näkemässä ihmisiä, jotka tulevat taas snomaan sitä samaa: elämä jatkuu jne. En jaksaisi.

Kommentit (10)

Vierailija

Ei suremiselle ole mitään sopivaa aikaa eikä voikaan olla. Suru ilmenee eri tavalla eri ihmisillä ja surra voi vaikka kuinka pitkään. Suru ei välttämättä katoa koskaan, se vaan muuttuu osaksi elämää ja voi olla näkymätön vaikka kuinka pitkään ja sitten joskus pulpahtelee.

Vierailija

Ei tarvitse. Minulta kuoli lapsi, enkä ole vielä surrut loppuun. Ainahan sitä välillä tulee, melkein päivittäinkin jopa, mietittyä lasta ja oltua surullinen, viimeksi tuossa äskettäin kun tuli kuolinpäivästä kuluneeksi tasavuosia. Omat läheiseni eivät kyllä ole toitottaneet, että surun pitäisi olla surtu. Jos sanoisit, ettet halua nyt kuulla tuollaista ja ettei siitä ole mitään apua? Ovatko he ehkä huolissaan ja ajattelevat, että olet masentunut? Kuitenkin hyvältä kuulostaa tuo, että elämäsi sujuu hyvin surusta huolimatta etkä vello siinä koko ajan.

Vierailija

Itse ajattelen, ettei läheisen kuolemasta johtuvaa surua voi surra pois, sillä suru muuttaa vain ajankuluessa muotoaan. Ja kyllä, elämä jatkuu surusta huolimatta, eikä estä myös nauttimasta asioista, sitten kun sellaisen aika suruprosessissa on.

Vierailija

Ei surulle ole aikarajaa. Sitä kantaa mukanaan aikansa, joskus ikänsäkin. Ajan myötä suru helpottaa ja haalenee, mutta ei ole mitään sovittua päivää jolloin sinun tulisi "unohtaa" tai "jatkaa elämää". Sinä jatkat elämää, mutta suru on osa sitä. Ystäviesi tulisi ymmärtää tämä. Jaksamista Ap. :)

Vierailija

Jokainen suree niin kauan kun surettaa, vaikka elämä jatkuukin. Itsekin menetin läheisen sukulaisen 1,5 vuotta sitten. Välillä tulee tosi lohduton itku ja ikävä, mutta suurimman osan ajasta olen onnellinen että hän pääsi pois tuskista ja kivuista.

Vierailija

en muista sattuneesta syystä n. kahdesta vuodesta yhtään mitään. olin palkkakuittien puolesta ilmeisesti ollut töissä ja menestynyt ihan hyvin kun ei tullut potkuja. 

13v jälkeenkin ne unet eivät ole vieläkään lakanneet, mutta olen jo turtunut tilanteeseen. ei se helpota, mutta elämä jatkuu. aikanaan kaikki se jää taka-alalle kun taas uudet, positiivisemmat asiat vievät elämää eteenpäin. jos sä teet surustasi viitan josta pidät kiinni, et sä pääse ikinä täysin irti mutta jos koetat mahduttaa elämääsi muutakin, se ei ehkä tunnukkaan niin pahalta tietyn ajan päästä.

kokeile mahduttaa elämääsi uusia kokemuksia. ehkä se leffa, tai tapaaminen saattaa olla ihan hyvä idea. kysy miten HEILLÄ menee.
-m35

Vierailija

En mäkään usko, että surulle on mitään aikarajaa.
Monestihan ihmiset ovat ihan kauhuissaan ja järkyttyneitä, jos leski löytää HEIDÄN MIELESTÄÄN liian nopeasti uuden puolison. Me ollaan kaikki erilaisia ja surraan eri tavalla. Jokainen tekee asiat niin kuin katsoo itselleen sopivaksi.
Eikä surua pysty noin vain päättämällä lopettamaan. Ei mitenkään.
Sinuna mä sanoisin, että en halua puhua asiasta ja että se rasittaa sua, kun sun käsketään jo unohtamaan ja jatkamaan elämää.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Jokainen suree omalla tavallaan ja oman aikansa, toiset suree sen kkn, toiset voivat koko ikänsä oli

Hieman harhaanjohtavasti sanottu. Kyllä on todettu että ihmiset useimmiten noudattavat suruprosessissaan jollain tavoin samaa kaavaa. Ei ole esimerkiksi normaalia, että surusta pääsisi lopullisesti yli tunnissa, kuten ei sekään että surisi intensiivisesti ja elämää haittaavasti loppuikänsä normaalia, elämään kuuluvaa menetystä.

Ap:n suruprosessi kuulostaa normaalilta ja minusta surusta ei pääsee koskaan täysin yli, se vain haalenee ja saa lievemmän olomuodon.

aave mamma
Seuraa 
Liittynyt23.9.2015

No, minulla on sellainen neljä vuotta ollut että alkujärkytys lähti.
Kahta vuotta ihan miniminä pitäisin itse, kun on äkkikuolemasta kyse.
Neljän vuoden jälkeen alkoi löytyä todellista elämäniloa.
Suru ikäänkuin oheni vihdoin.

Ei ole olemassa normeja suremiseen.
Jokainen suru vaatii omansa.
Ei ole oikein lähteä määrittelemään toisen ihmisen surua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat