Olisiko minulla erilainen sosiaalinen elämä, jos olisin töissä/opiskelisin?

Surupusero

Kysymys on varmasti ihan idioottimainen, mutta pakko kysyä.

En osaa ystävystyä. Osaan tutustua ja saada tuttavia, mutta en ystäviä. Katselin tässä Facebookia ja mietin, ettei minua koskaan tägät kuviin että "parasta seuraa" ja "ihanaa viettää pikkujouluja" jne. Ja nämä ihmiset perheellisiä, kuten minäkin. Yksikin, kenelle olen todella kateellinen tästä, vaihtaa työpaikkaa ja hupsista, kun onkin kavereita tullut 30 lisää ja kaikki on niin ihanaa.

Olisipa minullakin.

Olen itse tk-eläkkeellä. Käyn terapiassa, käyn hiljalleen iltalukiota. Mutta en vaan tajua, miten ihmisten kanssa ollaan. Ja ne klassiset: en valita, en ripustaudu, en roiku. Ja yritän ystävystyä, teen itsekin aloitteita. Mutta ei tämä vain suju.

Kommentit (13)

Vierailija

Varasti sulla olisi enemmän tuttuja, ja ehkä kavereitakin, mutta olisiko sellaisia kavereita joita itse toivoisit, niin siitä ei ole mitään varmuutta.  Kaveruus joka perustuu sille että joka päivä on pakko tulla samaan tilaan viettämään aikaa ja tekemään asioita yhdessä, on kuitenkin melko haurasta. Tämän voi jokainen työtön ja opinnoistaan valmistunut ja muualle muuttanut kertoa. Kymmenestä työkaverista ehkä yhteen tulee pidettyä yhteyttä sen jälkeen kun se yhdistävä tekijä on elämästä kadonnut. Jos siihenkään. 

Min koen että vertaisryhmätoiminta on aina helpoin tapa saada kavereita, joita sekä ymmärtää että haluaa ymmärtää ja toisinpäin. Oli sitten kotiäiti tai kuntoutumassa sairaudesta tai elämässä joku muu elämäntilanne kuin se normi työssäkäyntitilanne, niin näihin ryhmiin kannattaa hakeutua. Saa olla sellainen kuin on.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Osaan tutustua ja saada tuttavia, mutta en ystäviä.

Olisi.

Jos kävisit koulussa tai töissä, sulla olisi realistisempi kuva maailmasta ja tajuaisit esimerkiksi sen, ettei KENELLÄKÄÄN ole oikeasti kuin yksi tai kaksi ystävää ja usein nekin ovat perheenjäseniä. Näihin voi luottaa vaikka aina ei silti olla joka asiassa samalla aaltopituudella, eikä näidenkään kanssa aina (tai edes usein) ole ihanaa. Loput ovat tuttavia. Ja se on normaalia ja ihan ok, sillä tuttavien kanssa voi olla ihan hauskaa, "facebook-parasta" vaikka nyt pikkujouluissa, tai kahvilla, tai jotain, vaikkei ne nyt mitään sydänystäviä ja luottohenkilöitä olekaan.

Ja kyllä, nämä suhteet ovat hauraita. Vain harvat suhteet eivät ole.

Ja tämän sä tajuaisit, jos liikkuisit enemmän ihmisten parissa: Ei sun sosiaalisissa taidoissa oikeasti ole mitään vikaa, ja saavutat ihmissuhteissa juuri sen minkä muutkin: olet ihan  niin kuin muutkin - paitsi että muut ovat siihen tyytyväisiä siihen, että heillä on tuttavia ja sinä ajattelet, että et kelpaa kun sulla ei ole ystäviä.

Ja sanon tämän ihmisenä, jonka täytyy pinnistellä pakottautuakseen hankkimaan edes tuttavia. Neljänkymmenen vuoden kokemuksella näen, että suurin osa ihmisistä on aivan samanlaisia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan tutustua ja saada tuttavia, mutta en ystäviä.

Olisi.

Jos kävisit koulussa tai töissä, sulla olisi realistisempi kuva maailmasta ja tajuaisit esimerkiksi sen, ettei KENELLÄKÄÄN ole oikeasti kuin yksi tai kaksi ystävää ja usein nekin ovat perheenjäseniä. Näihin voi luottaa vaikka aina ei silti olla joka asiassa samalla aaltopituudella, eikä näidenkään kanssa aina (tai edes usein) ole ihanaa. Loput ovat tuttavia. Ja se on normaalia ja ihan ok, sillä tuttavien kanssa voi olla ihan hauskaa, "facebook-parasta" vaikka nyt pikkujouluissa, tai kahvilla, tai jotain, vaikkei ne nyt mitään sydänystäviä ja luottohenkilöitä olekaan.

Ja kyllä, nämä suhteet ovat hauraita. Vain harvat suhteet eivät ole.

Ja tämän sä tajuaisit, jos liikkuisit enemmän ihmisten parissa: Ei sun sosiaalisissa taidoissa oikeasti ole mitään vikaa, ja saavutat ihmissuhteissa juuri sen minkä muutkin: olet ihan  niin kuin muutkin - paitsi että muut ovat siihen tyytyväisiä siihen, että heillä on tuttavia ja sinä ajattelet, että et kelpaa kun sulla ei ole ystäviä.

Ja sanon tämän ihmisenä, jonka täytyy pinnistellä pakottautuakseen hankkimaan edes tuttavia. Neljänkymmenen vuoden kokemuksella näen, että suurin osa ihmisistä on aivan samanlaisia.

Kokemusta 10 vuotta enemmän ja olen täsmälleen samaa mieltä :)

Vierailija

Voisi ollakin, mutta ei välttämättä. Mulla on Facebookissa hieman yli 100 kaveria. Kavereiden kanssa on vietettävä aikaa, jotta heistä voisi tulla ystäviäkin. Vuodessa on 52 viikkoa ja jos tapaisin näitä Facebook -kavereitani jokaista edes kerran vuodessa, mun pitäisi viettää vuoden joka ainoa lauantai ja sunnuntai tapaamalla kavereitani. Yksinkertaisella matematiikalla voi siis jo päätellä, että eivät nämä Facebook-kaverini ole kaikki ystäviäni. Itseasiassa mulla on vain kolme hyvää ystävää ja niistä vain yksi on Facebookissa. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan tutustua ja saada tuttavia, mutta en ystäviä.

Olisi.

Jos kävisit koulussa tai töissä, sulla olisi realistisempi kuva maailmasta ja tajuaisit esimerkiksi sen, ettei KENELLÄKÄÄN ole oikeasti kuin yksi tai kaksi ystävää ja usein nekin ovat perheenjäseniä. Näihin voi luottaa vaikka aina ei silti olla joka asiassa samalla aaltopituudella, eikä näidenkään kanssa aina (tai edes usein) ole ihanaa. Loput ovat tuttavia. Ja se on normaalia ja ihan ok, sillä tuttavien kanssa voi olla ihan hauskaa, "facebook-parasta" vaikka nyt pikkujouluissa, tai kahvilla, tai jotain, vaikkei ne nyt mitään sydänystäviä ja luottohenkilöitä olekaan.

Ja kyllä, nämä suhteet ovat hauraita. Vain harvat suhteet eivät ole.

Ja tämän sä tajuaisit, jos liikkuisit enemmän ihmisten parissa: Ei sun sosiaalisissa taidoissa oikeasti ole mitään vikaa, ja saavutat ihmissuhteissa juuri sen minkä muutkin: olet ihan  niin kuin muutkin - paitsi että muut ovat siihen tyytyväisiä siihen, että heillä on tuttavia ja sinä ajattelet, että et kelpaa kun sulla ei ole ystäviä.

Ja sanon tämän ihmisenä, jonka täytyy pinnistellä pakottautuakseen hankkimaan edes tuttavia. Neljänkymmenen vuoden kokemuksella näen, että suurin osa ihmisistä on aivan samanlaisia.

Juuri tämä. Ei ne työpaikan myötä saatavat fb-kaverit mitään ystäviä ole, vaan jonkinlaisia hyvänpäivän tuttuja tai korkeintaan kavereita. Useimmilla meistä ei ole juurikaan ystäviä, esim. itselläni ainoat ystävät on äitini ja mieheni. Ja olen tyytyväinen näin. Kavereita, esim. työkavereita, kyllä löytyy, mutta tämä on sellaista "velvollisuuskaveruutta", sitten jos lähden täältä töistä, ei enää yhteyttä pidetä. 

Eli olen samaa mieltä, että se ero jos olisit töissä olisi ettei sulla enää olisi aikaa / kiinnostusta vatvoa tuollaista asiaa että onko sulla tarpeeksi ystäviä tai kavereita vai ei, ja oletko normaali tai epänormaali ystävystymisasiassa. Joskus se on ihan terveellistäkin että työ imee mehut sen verran ettei jaksa enää tuommoisilla tekemällä tehdyillä murheilla päätään vaivata.

Vierailija

Edellisillä oli hyviä pointteja. Monen opiskelijan ja työssä käyvän päivittäinen sosiaalinen elämä tulee vähän kuin "annettuna" siinä työ - ja opiskeluporukassa. Sosiaalisuus on enemmän reagointia ympärillä oleviin ihmisiin kuin aktiivista ihmissuhteiden rakentamista ja ylläpitoa. Monet ovat päivän jälkeen niin kyllästettyjä sosiaalisilla kontakteilla että se riittää eikä siinä mietitä sitä ihmissuhteiden laatua. Siksihän esimerkiksi eläkkeelle jääminen voi monelle olla iso kriisi, jos vasta silloin ymmärtää, että pisti siihen työyhteisöön ja tuttuihin kaiken sen hyvän pöhinän minkä olisi voinut ehkä käyttää niihinkin ihmisiin, jotka vaivautuvat kyselemään kuulumisia vielä senkin jälkeen kun sen eteen pitäisi nähdä vähän vaivaa.

On paljon helpompaa elää elämäänsä niin että pitää itsensä sen verran kiireisenä ettei ehdi tai halua miettiä kovin paljoa sen oman arkiympyrän ulkopuolelta. Näin se vaan menee. 

Mies 29v
Seuraa 
Liittynyt6.3.2015

Vierailija kirjoitti:
Kysymys on varmasti ihan idioottimainen, mutta pakko kysyä.

En osaa ystävystyä. Osaan tutustua ja saada tuttavia, mutta en ystäviä. Katselin tässä Facebookia ja mietin, ettei minua koskaan tägät kuviin että "parasta seuraa" ja "ihanaa viettää pikkujouluja" jne. Ja nämä ihmiset perheellisiä, kuten minäkin. Yksikin, kenelle olen todella kateellinen tästä, vaihtaa työpaikkaa ja hupsista, kun onkin kavereita tullut 30 lisää ja kaikki on niin ihanaa.

Olisipa minullakin.

Olen itse tk-eläkkeellä. Käyn terapiassa, käyn hiljalleen iltalukiota. Mutta en vaan tajua, miten ihmisten kanssa ollaan. Ja ne klassiset: en valita, en ripustaudu, en roiku. Ja yritän ystävystyä, teen itsekin aloitteita. Mutta ei tämä vain suju.

Jos otsikko olisi miehen kirjoittama (plus eläke), mies olisi varmasti 20-50v neitsyt. Nainen taas on aina perheellinen.

-Mies 29v + 1v-

Vierailija

Samaa miettinyt. Facessa 10 kaveria tai alle. Olo on kuin pahemmalla luuserilla. On todella noloa näyttää kaikille, ettei kukaan halua edes olla teennäinen ystäväni. Onneksi nykyään facen kaverilistan saa piilotettua.
Tuo kaverittomuus syö mua todella paljon. Olen merkityksetön ihminen, kun jostain syystä kukaan ei tykkää musta. Siis muutamaa ihmistä lukuunottamatta. En tajua mikä mussa on sellaista ettei mua haluta kaveriksi. Kukaan ei ole 10 vuoteen soittanut ja kysynyt lähdenkö lenkille, syömään, kahville, leffaan jne. Ja kun mä pyydän muita, niin kukaan ei ikinä lähde.

Vierailija

Vaikutat syvälliseltä ja aidolta ihmiseltä. No yllätys yllätys - tällaisilla harvoin on laajaa sosiaalista piiriä, koska he eivät osaa olla tarpeeksi feikkejä ja pelata ihmissuhdepelejä. Valuutta on väärä.  Suositut ihmiset ovat yleensä todella pinnallisia. Heidän kanssaan kaikki viihtyvät, koska pysytään turvallisesti hyvin harmittomien puheenaiheiden ym. parissa. Paradoksaalisesti ystävyys ei heille ole koskaan mikään elämää suurempi asia. He saattavat tehdä ohareita, unohtaa synttärisi, puukottaa selkään. Mutta hyvin menee.

Lohdutuksen sana: kyllä niitä hyviä tyyppejä on olemassa, mutta kannattaa tässä suhteessa keskittyä määrään kuin laatuun. (Jälleen yksi myytti ammuttu alas). Kun sulla on paljon hyvänpäivän tuttuja lähtien naapurista, harrastuksista, töistä, vaikka jostain vertaistukiryhmistä ja ihan mistä vaan, sun ei tarvitse kuormittaa tai ladata hirveitä odotuksia kehenkään. Monilla on se ongelma, että ystäviin suhtaudutaan lähes samalla pieteettillä kuin parisuhteisiin. Odotukset toista osapuolta kohtaan ovat niin korkeat, ettei niitä pysty kukaan täyttämään. Itse panostetaan hirveästi suhteeseen ja sitten ollaan pettyneitä, kun toinen ei tee samoin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Samaa miettinyt. Facessa 10 kaveria tai alle. Olo on kuin pahemmalla luuserilla. On todella noloa näyttää kaikille, ettei kukaan halua edes olla teennäinen ystäväni. Onneksi nykyään facen kaverilistan saa piilotettua.
Tuo kaverittomuus syö mua todella paljon. Olen merkityksetön ihminen, kun jostain syystä kukaan ei tykkää musta. Siis muutamaa ihmistä lukuunottamatta. En tajua mikä mussa on sellaista ettei mua haluta kaveriksi. Kukaan ei ole 10 vuoteen soittanut ja kysynyt lähdenkö lenkille, syömään, kahville, leffaan jne. Ja kun mä pyydän muita, niin kukaan ei ikinä lähde.

Ei ihmisen merkitys siitä synny, tykkäkö toiset vai ei. Itse olen aina ollut ihmisten hyljeksimä, koulussa ja kiusattu, myöhemmin yksinäinen. Mutta en minä koe olevani merkityksetön enkä onneton. Onneton olin kyllä nuorempana, mutta totuin jossain vaiheessa yksinoloon ja nykyisin nautin siitä. 

Jos elämään nyt mitään merkitystä edes tarvii (minusta ei oikeastaan tarvi, eläminen itsessään on arvokasta vaikka vain olla möllöttäisi yksin), niin itse saan sen tunteen työstäni, jossa koen voivani auttaa ihmisiä ja helpottaa heidän elämäänsä. Missään sosiaalisessa mediassa en ole, koska ei mulla siellä olisi yhtään kaveria, enkä edes jaksaisi moisia kotkotuksia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa miettinyt. Facessa 10 kaveria tai alle. Olo on kuin pahemmalla luuserilla. On todella noloa näyttää kaikille, ettei kukaan halua edes olla teennäinen ystäväni. Onneksi nykyään facen kaverilistan saa piilotettua.
Tuo kaverittomuus syö mua todella paljon. Olen merkityksetön ihminen, kun jostain syystä kukaan ei tykkää musta. Siis muutamaa ihmistä lukuunottamatta. En tajua mikä mussa on sellaista ettei mua haluta kaveriksi. Kukaan ei ole 10 vuoteen soittanut ja kysynyt lähdenkö lenkille, syömään, kahville, leffaan jne. Ja kun mä pyydän muita, niin kukaan ei ikinä lähde.

Ei ihmisen merkitys siitä synny, tykkäkö toiset vai ei. Itse olen aina ollut ihmisten hyljeksimä, koulussa ja kiusattu, myöhemmin yksinäinen. Mutta en minä koe olevani merkityksetön enkä onneton. Onneton olin kyllä nuorempana, mutta totuin jossain vaiheessa yksinoloon ja nykyisin nautin siitä. 

Jos elämään nyt mitään merkitystä edes tarvii (minusta ei oikeastaan tarvi, eläminen itsessään on arvokasta vaikka vain olla möllöttäisi yksin), niin itse saan sen tunteen työstäni, jossa koen voivani auttaa ihmisiä ja helpottaa heidän elämäänsä. Missään sosiaalisessa mediassa en ole, koska ei mulla siellä olisi yhtään kaveria, enkä edes jaksaisi moisia kotkotuksia.

Juuri näin. Pitää ymmärtää että Facebook tai vastaavat eivät kerro välttämättä muuta kuin siitä, että ihminen haluaa kovasti viestiä itsestään ulkopuolelle tiettyä kuvaa. Jos on valtavasti "kavereita" siellä, ei se tarkoita, että ihmisellä olisi valtavasti kavereita. Jotkut saattavat kerätä sinne jatkuvasti uusia tyyppejä eri yhteyksistä - töistä, opiskeluista, lapsuuden kavereita, luokkakavereita, ihmisiä jonkun tapahtuman yhteydestä, konserteista, raflasta. Aina joka puolella missä aktiiviset ihmiset kohtaavat toisiaan, he saattavat jättää kaveripyynnön ja siihen se yleensä sitten jääkin. Eli määrä kertoo jotain siitä, että ihminen viettää aktiivista elämää, ei kuitenkaan mitään siitä, kuinka pysyviä / toimivia suhteet ovat. Päivitykset ovat sitten sitä leveilyä, kuinka hienosti menee, upeita matkoja, hyvää tunnelmaa sieltä ja täältä. Valtaosan elämä on kuitenkin usein puuduttavaa arkea, vastoinkäymisiä tai muuta vähemmän imartelevaa... Mutta sellaista ei tietenkään jaeta, koska halutaan vain vahvistaa oma imagoa kuorruttaen sitä kaikella kivalla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Voisi ollakin, mutta ei välttämättä. Mulla on Facebookissa hieman yli 100 kaveria. Kavereiden kanssa on vietettävä aikaa, jotta heistä voisi tulla ystäviäkin. Vuodessa on 52 viikkoa ja jos tapaisin näitä Facebook -kavereitani jokaista edes kerran vuodessa, mun pitäisi viettää vuoden joka ainoa lauantai ja sunnuntai tapaamalla kavereitani. Yksinkertaisella matematiikalla voi siis jo päätellä, että eivät nämä Facebook-kaverini ole kaikki ystäviäni. Itseasiassa mulla on vain kolme hyvää ystävää ja niistä vain yksi on Facebookissa. 

Kolme hyvää ystävää on aikuisiällä jo paljon. Mulla on vaan yks hyvä ystävä ja sekin on sukua. Joillain menee vielä huonommin. Itse olen kyllä yhdestäkin ystävästä todella onnellinen. En edes tiedä oisko aikaa useammalle. Yks hyvä riittää. Meillä sama elämäntilanne joten ymmärretään toisiamme täysin asioissa joita monen kohdalle ei tässä elämässä satu.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat