Perheen perustamisen järjettömyydestä

Kuule ap, mitenkäs sitten se, kun puhutaan että yksinäiset miehet on niitä pahimmassa syrjäytymisen vaarassa olevia ihmisiä joita elämä potkii päähän joka suunnalta? He ovat, yksinäisiä, köyhiä, ei ole tukea jos masentuu, alkoholi alkaa maistua liian hyvin, pelaaminen voi viedä rahat, irtosuhteet tuo vaan pahan mielen, asuntoa ei yksinäiset miehet tahdo saada millään... Sitähän täällä se yksi miesasiamies huutaa että miehet voi niin pahoin ja se on feministien vika.

Nuoret miehet syrjäytyy todella herkästi jos koulussa ei ole oikein pärjännyt, ei saa sitten töitäkään, ja aikaa vietetään tietokoneella pelaten yökaudet, ja sosiaalista elämää ei ole.

Sitten on näitä Bile-Daneja, jotka kuvittelee että niillä menee helvetin hyvin, vaikka nekin on menossa juuri sitä masennusta ja alkoholismia kohti, kun vanhenee eikä jaksa enää bilettää, jää se ryyppääminen vaan päälle.

Minä olen monet kerrat miettinyt että minkälaista mieheni elämä olisi jos me emme olisi tavanneet ja perhettä perustaneet. Ennen minua mies itse sanoo olleensa työn kanssa naimisissa, mutta siitä ei jäänyt mitään käteen, vuokralla asui, ja se oli sisustettu mitä oli äitemuorilta saatu, maljakossa tekokukkia, asunto oli kyllä siisti koska mies kävi siellä vaan nukkumassa. Mies oli hyvinkin kokematon naisten kanssa, pari jonkinlaista tyttöystävää oli ollut ennen minua. Mies sanoi että kun täytti 30 alkoi miettiä että oma perhe olisi kiva, se työ ei enää tuntunut niin jännittävältä kuin nuorena.

Mies on kolmesta veljeksestä nuorin, ja kun hänen kahta vanhempaa veljeään on elämä kohdellut vähän kaltoin, eli ovat eronneita kuusikymppisiä niin ovat kyllä aika säälittäviä. Minun mieheni on siitä huolimatta että on raskas työ ja pienet lapset, hoitanut vielä vanhaa äitiä, kävi katsomassa joka päivä, samassa kaupungissa asutaan, mutta toinen veli ei piitannut käydä äitinsä luona, ja toinen ei pystynyt kun otti henkisesti koville. Kun äitinsä kuoli, mieheni hoiti kaiken, hautajaisista perunkirjoitukseen. Nyt mieheni käy sitten pari-kolme kertaa viikossa katsomassa veljeään joka on pitkään ollut masentunut, se sama rumba mikä oli vanhan äidin kanssa jatkuu nyt veljen kanssa. Miehellä on itsellä terveysongelmia ja olisi omassa elämässä ihan tarpeeksi, mutta kantaa vastuuta läheisistään, hänelle meidän lapset ovat se elämän ilo ja henkireikä, ja minä vaimona olen ollut tukena ja auttanut käytännön asioissa.

Jos mieheni olisi elänyt nämä viimeiset 15 vuotta ilman minua ja lapsia, niin luulen että hänkin olisi murtunut ja masentunut jossain vaiheessa sen taakan alle, ei tosin olisi asuntolainaa ym. mutta eipä se lohduttaisi varmaan paljoa kun siellä vuokrayksiössä edelleen yksikseen elelisi fyysisten vaivojensa ja huolehdittavia sukulaisia murehtien. Eipä olisi sitä seksiäkään saatavilla aina kun haluaa kuten nyt, ja ruokakin olisi pelkkää einestä.

Luulen että aika moni haikailee aina sitä mitä ei ole. Moni nelikymppinen sinkku haaveilee siitä, miten lapset kömpii sunnuntaiaamuisin sänkyyn. Teillä ilmeisesti aika pienet lapset, joten jo parin vuoden sisään elämä varmasti helpottuu.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ehkä pitänyt tyytyä pelkkään parisuhteeseen. Mutta onko pelkkä parisuhde sitten yleisesti ottaen naisille riittävä? Löytyykö noin ajattelevia naisia tarpeeksi, että tuo olisi yleensä realistinen vaihtoehto? Vai rupeaako se vauvakuume puskemaan sieltä esiin jossain vaiheessa kuitenkin?

 

AP

Ei varmasti yleisesti ottaen olekaan, mutta kuinkas monta naista sitä yksi mies parisuhteeseen tarvitsee? Eli kyllähän se yksikin olisi riittänyt. Muistaakseni noin 5%:lle 40v naisista ideaali lapsiluku on/oli nolla, eli noin joka kahdeskymmenes ei halua koskaan lapsia. Miehistä en jostain syystä ole samanlaista tilastoa löytynyt (kertoo muutes paljon siitä, miten yhä lapset on aina sen naisen projekti!), mutta uskoisin että luku on aika lailla samaa luokkaa, ei ainakaan huomattavasti isompi. Näin siis omien kokemusten perusteella - ihan yhtä hankalaa se lapsia haluamattoman miehen löytäminen on vela-naiselle kuin toisinpäin.

Kyse onkin vain siitä, että mistä on valmis joustamaan ja paljonko on valmis näkemään vaivaa sen lapsettoman suhteen löytääkseen. Itse en ole ikinä nähnyt vaihtoehtona lapsikysymyksessä joustamista, joten pakko on ollut nähdä vaivaa (ja ottaa se riski, että jää sitten ilman suhdettakin) saavuttaakseen sen lapsettoman parisuhteen. 

Yllättävän moni mies muutes tuntuu ajattelevan, että "jos haluaa naisen, on pakko tehdä lapsiakin", eikä edes huomioi että on olemassa vela-naisia. Tämä kertonee enemmän miesten omista ennakkoluuloista ja seksismistä ("kaikki naiset on samanlaisia") kuin todellisuudesta. Mutta teidän omaan nilkkaanhan se sitten kolahtaa, kun huomaatte olevanne jo kaulaa myöten suossa kun hoksaatte, että ehkä niitä lapsia haluamattomiakin naisia olisi ollut olemassa...

Vierailija kirjoitti:

Olisi ehkä pitänyt tyytyä pelkkään parisuhteeseen. Mutta onko pelkkä parisuhde sitten yleisesti ottaen naisille riittävä? Löytyykö noin ajattelevia naisia tarpeeksi, että tuo olisi yleensä realistinen vaihtoehto? Vai rupeaako se vauvakuume puskemaan sieltä esiin jossain vaiheessa kuitenkin?

 

AP

Aika monella naisella se vauvakuume varmaan tulee jossain vaiheessa. Itselleni ei ole vielä 37-vuotiaana tullut, joten alan uskoa ettei tulekaan. En silti ole mitenkään ehdottoman velakaan. Jos tapaisin vielä ajoissa sopivan kumppanin, jonka kanssa arki olisi ihanaa ja tuntuisi helpolta (toisin kuin edellisessä suhteessa jossa se tuntui kuormittavalta kivireen vetämiseltä jo ilman lapsiakin), voisin ehkä haluta ottaa riskin ja tehdä yhden lapsenkin (tai yrittää sitä, takeita onnistumisestahan ei ole tämän ikäisenä). Toisaalta pyrin varmistamaan ja ohjaamaan henkistä kasvuani siten, että voin elää täysin onnellisen elämän myös ilman lasta.

Minun ongelmani on siinä, että jos kerron deittaillessani totuuden asiasta, miehet tulkitsevat että oikeasti minulla on hirvittävä vauvakuume ja yritän vain peitellä asiaa. Ne miehet, jotka siis itse eivät halua lapsia, kiertävät minut kaukaa. Kun taas ne miehet, jotka ehdottomasti haluavat lapsia, etsivät selvästi nuorempaa naista ihan biologisista syistä. Pitäisi varmaan vain alkaa valehdella olevansa sataprosenttisen vela.

t. 18

Olen hankkinut hänelle pääomatuloja korvaamaan menetettyä eläkettä.

40 v

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, joku epäili että olisin yksiössäni mieluiten ilman vaimoa ja lapsia ja välttelisin vielä töitäkin.

Tarkoitin sillä työjutulla sitä, että pystyisi olemaan henkisesti aika riippumaton siitä työpaikastaan ja palkastaan. Siis tarpeen vaatiessa sanomaan "haistakaa pitkät" ja lähtemään, jos siltä tuntuu, ilman että tarvitsee niellä kiukkuaan ja jäädä, koska tarvitsee palkkansa perheen elatukseen.

AP

Kuinka moni sinkkukaan nykypäivänä voi sanoa haistakaa pitkät työpaikalle? Jos tykkää vähän korkeammasta elintasosta kuin se viitisensataa mitä jää pitkäaikaistyöttömällä elämiseen, niin kyllä se vaan pakko työpaikasta pitää kiinni. 600 000 suomalaista tutkimuksen mukaan ovat vailla lisää töitä, ja nyt on tullut vielä maahanmuuttajia ties miten paljon kärkkymään myös töitä.

Ja nämä maailman huonot uutiset ei varmasti kuulosta yhtään paremmalta vaikka perhettä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

 Harmittaa sun ja niiden muiden puolesta, jotka ei osanneet ajatella omilla aivoillaan tätä asiaa ajoissa. Itselle kun lapsettomuus on (esim. juuri noista sun luettelemista syistä) ollut ainoa luonnollinen valinta.

Kaikki ei ole aina niin mustavalkosita. Tai ainakin itse aikanaan olin vahvasti sitä mieltä, että haluan perheen ja lapsia. Mutta varsinkin nuo vastuu asiat ovat alkaneet painaa mieltä tässä nykyisessä maailmantilanteessa. Muutosten tekeminen olisi paljon helpompaa, jos eläisi yksin.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

Tämä on hieno ja rehellinen kirjoitus, ja paljon kahden lapsen äitinä tunnistan omia ajatuksiani tuossa. Vanhemmat ja viisaammat - arvostamani sellaiset, ei mitkään paskanjauhaja itsensäkieltäjä perheasianaiset - ovat kuitenkin toistuvasti vakuuttaneet, että vanhemmuus on lopulta paras valittavissa olevista teistä. Esim. ikuista nuoruutta ja vapautta kun ei voi valita. Tämä arjen sirkkeli, rikkonaiset yöt, tasapaksu vääntäminen ovat ohimeneviä suvantovaiheita. Tovin päästä olet jälleen samalla viivalla lapsettomien ikätovereidesi kanssa, jälleen vapaa ja itsenäinen (voit jättää vaimosikin, jollei homma pelaa) sillä erotuksella, että sinun elämässäsi on aikuiseksi kasvaneita tyyppejä, jotka todennäköisesti rikastuttavat elämääsi monin tavoin (verrattuna siihen ettei heitä olisi olemassa).

Tsemppiä sulle, suvantovaihe on suvantovaihe, sen jälkeen tulee joku muu vaihe.

Juuri näin. Siksi en lapsia ole tehnyt ja aina vaan paremmalta tuntuu, parisuhde ei haittaa niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Luulen että aika moni haikailee aina sitä mitä ei ole. Moni nelikymppinen sinkku haaveilee siitä, miten lapset kömpii sunnuntaiaamuisin sänkyyn. Teillä ilmeisesti aika pienet lapset, joten jo parin vuoden sisään elämä varmasti helpottuu.

Joo, se aika menee kuin siivillä kun huomaa että ei sieltä lastenhuoneista ketään nouse ylös kuin vasta iltapäivällä, jos johonkin pitää viikonloppuna yhdessä ehtiä mennä, joutuu kyllä ovella käydä koputtelemassa ja nalkuttamassa moneen kertaan. Sitten kun nuoriso nousee ylös, niin mitään eivät puhu, ja lähtevät jonnekin kavereitten kanssa.

Minä olen tehnyt tuon ap:n haikaileman valinnan ja olen onnellinen. Olen 41-vuotias nainen, ja olen tietoisesti valinnut parisuhteettomuuden ja lapsettomuuden. Nyt lopulta ihmiset alkaa jo uskoa että olen tosissani, kun vielä 10 vuotta sitten kaikki olivat sitä mieltä että kunhan "se oikea" tulee kohdalle, mieli muuttuu ja kohta sitä ollaan maha pystyssäkin vaikka niin on vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuttu.

Nautin tosiaan valtavasti vapaudestani. Viikonloppuisin nukun pitkälle yli puolenpäivän. Jos minun tekee mieli joskus juoda kännit, juon. Kukaan ei ole asiasta naputtamassa eikä tarvi miettiä että lapset näkee. Saan pelata tietokonepelejä, joita rakastan, vaikka tuntikausia. Voin uppoutua kirjan maailmaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Voin syödä mitä haluan, ei tarvi miettiä toisten makuja eikä terveellisyyksiä. Elän mukavaa, hedonistista, ylellistäkin elämää. Hyvätuloisena sinkkuna se on erittäin helppoa. Mitään erityistä en harrasta enkä tee, minä olen luonteeltani erakko ja arjen nautiskelija, en kaipaa kodin ulkopuolista tekemistä.

Totta on myös tuo henkinen vapaus stressistä. Minulla on hyväpalkkainen työ it-alalla, mutta en pelkää yhtään sen menettämistäkään, vaikka YT:t on meidänkin firmassa pyörineet viime vuosina ahkeraan. Minä vastaan vain itsestäni, terveestä aikuisesta ihmisestä, ja tiedän että aina jotenkin pärjään, silti vaikka joutuisin työttömäksi. Stressi olisi paljon pahempi, jos täytyisi miettiä lastenkin pärjäämistä ja mahdollisen vähävaraisuuden sosiaalisia haittoja lapsille tai muuta sellaista. 

Minä olen myös niin erakko luonne, että en tosiaan kaipaa ketään arkeeni seuraksi. Viihdyn parhaiten yksin, omien touhujeni kanssa. Koskaan en koe oloani yksinäiseksi enkä tylsäksi. Seksiä kaipasin joskus nuorempana, mutta nykyisin riittää mainiosti oma apu siinäkin. Nuorempana kävin hakemassa yhden illan panoja baarista kun siltä tuntui, nyt en 10 vuoteen ole viitsinyt. En jaksaisi nähdä vaivaa, kun sen orgasmin saa minuutissa omassa suihkussa paljon helpommalla.

Et sano ikääsi, mutta kaisest a päätellen olet siinä iässä, että fiiliksesi tukevat tilastotietoja: alle nelikymppisenä lapsettomat ovat onnellisempia (of course) mutta tilanne muuttuu päinvastaiseksi sen jälkeen. Malttia!

Sinulle 37-vuotias

Kerroin tahtovani lapsia ja miehet alkoivat suorastaan tyrkyttämään itseään minulle aviopuolisoksi. Esim esittelivät kuvia veljensä lapsista ja mitä itse ovat tehneet heidän kanssaan. Varsinaisia mainospuheita! Tuli selväksi, että miehilläkin on vauvakuumetta. Kertoivat, että olen vetävän näköinen ja että yleensä eivät ole päässeet treffeille yhtä vetävän naisen kanssa, joten jospa nyt?   (vain ripsaria, pitkät vaaleat hiukseni auki ja hoikka vartalo). Tiesin, että oli aika hoitaa homma kotiin ja poimin parhaan.

T. 30 v ja vastikään avioitunut

Vierailija kirjoitti:

Aivan.

T. lapseton 44-vuotias nainen, joka on vastuussa vain itsestään. Elämä on mahtavaa.

Jokaisen oma valinta, hankkiiko lapsia. Sinun elämäsi on mahtavaa. Olet kuitenkin jonkun lapsi, joku hankki sinut maailmaan (turhaanko?), kärsi ja pelkäsi vuoksesi. Kuitenkin, taidat olla tyytyväinen, että olet elossa.

Ketjun aloittaja: onko sinusta kaikesta huolimatta mukavaa olla syntynyt tähän ongelmaiseen maailmaan ja saada kokea elämän ihme? Olet antanut saman lahjan lapsillesikin. Heistä on varmaan myös mukavaa olla elossa. Jälkeenpäin spekulointi oudoksuttaa. Ymmärrän, jos joku ei hanki lapsia. Asian katuminen kuitenkin ihmetyttää. Itse rakastan lastani niin paljon, että kyllä pelkään, jos hänelle jotain tapahtuu. En silti ole päivääkään katunut, että saatoin hänet tähän maailmaan. Olen saanut kokea elämäni suurimman rakkauden - sen, jota tunnen lastani kohtaan. Olen myös oppinut elämästä näinä vuosina enemmän kuin koskaan.

Miettikää ihmiset toki omalla kohdallanne lisääntymistä! Ihmiset, joilla on korkea moraali, kaunis luonne eikä pahoja perinnöllisiä sairauksia, saisivat mielestäni lisääntyä. Kun taas ne, joita vaivannäkö mietityttää, eikä ole erityistä viettiä vanhemmaksi - tai jos on perinnöllisiä sairauksia, alkoholismia, hankala luonne tms. muuta, joka saattaisi vaikeuttaa lapsen elämää, siinä tapauksessa kannattaa miettiä tarkkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

Tämä on hieno ja rehellinen kirjoitus, ja paljon kahden lapsen äitinä tunnistan omia ajatuksiani tuossa. Vanhemmat ja viisaammat - arvostamani sellaiset, ei mitkään paskanjauhaja itsensäkieltäjä perheasianaiset - ovat kuitenkin toistuvasti vakuuttaneet, että vanhemmuus on lopulta paras valittavissa olevista teistä. Esim. ikuista nuoruutta ja vapautta kun ei voi valita. Tämä arjen sirkkeli, rikkonaiset yöt, tasapaksu vääntäminen ovat ohimeneviä suvantovaiheita. Tovin päästä olet jälleen samalla viivalla lapsettomien ikätovereidesi kanssa, jälleen vapaa ja itsenäinen (voit jättää vaimosikin, jollei homma pelaa) sillä erotuksella, että sinun elämässäsi on aikuiseksi kasvaneita tyyppejä, jotka todennäköisesti rikastuttavat elämääsi monin tavoin (verrattuna siihen ettei heitä olisi olemassa).

Tsemppiä sulle, suvantovaihe on suvantovaihe, sen jälkeen tulee joku muu vaihe.

Mitä nyt on siihen "suvantovaiheeseen" kuluttanut todennäköisesti parhaat aikuisvuotensa, noin 100 000e/lapsi ja mahdollisesti myös uhrannut terveytensä. On itsepetosta luulla että sen jälkeen olisi samalla viivalla kuin lapseton, joka on nuo vuodet tehnyt uraa, matkustellut, harrastanut, sijoittanut rahansa, ylläpitänyt ystävyyssuhteita sekä nukkunut hyvin yönsä ja stressannut luokkaa tuhat kertaa vähemmän. Lisäksi monen "aikuiset tyypit" muuttavat satojen, jopa tuhansien kilometrien päähän ja niitä näkee kaksi kertaa vuodessa - tai niistä voi kehittyä ongelmaisia nuoria aikuisia, joiden vuoksi joutuu murehtimaan loppuikänsä. Ei se noin 15-20 vuoden uhraus monillekaan ole sen arvoinen, ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö sulle tule mitään myönteisiä asioita mieleen, kun mietit perhettäsi?

Totta kai perheen perustaminen tuo vastuuta ja velvollisuuksia, mutta kyllä se antaa myös iloa ja onnellisuutta, parisuhde läheisyyttä ja kumppanuutta.

Yksin yksiössä asuessa kukaan ei odottaisi minua kotiin, kukaan ei ikävöisi minua, kukaan ei tuntisi halua ilahduttaa minua koskaan. Enkä minä tuntisi näitä ketään kohtaan.

Lapsettomuus ei tarkoita yksin yksiössä asumista eikä parisuhteettomuutta.

T. Vapaaehtoisesti lapseton ja parisuhteessa

 

Nuo ovat kyllä kaikki ihan oikeita pointteja. Muistan toki sen ajan, kun asuin yksin yksiössä poikamiehenä ja mietin joskus sunnuntai-aamuisin, että parisuhteessa olevat ystäväni saivat herätä jonkun vierestä ja että joku heitä odotti kotiin mennessä.

Kai se oikeasti oli suurempi syy perustaa perhe kuin jotkut epämääräiset sukulaisten odotukset.

Lopputulos on vain kuitenkin se, että lapsiperheen arki vie niin paljon voimia, että sunnuntai-aamuna on ihan sama onko siinä joku vieressä vai ei, kun herätessä telkkarista huutaa lastenohjelmat ja joku juniori kiljuu aamupalaa tai muuta asiaansa pomppien päälläsi. Eikä siellä kotonakaan kukaan odota, kun töistä palaa - sinä itse haet räntäsateessa sen kuraisen pikkukaverin päiväkodin pihasta työmatkallasi potien huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi on joutunut olemaan niin pitkän päivän muiden hoidossa.

 

Olisi ehkä pitänyt tyytyä pelkkään parisuhteeseen. Mutta onko pelkkä parisuhde sitten yleisesti ottaen naisille riittävä? Löytyykö noin ajattelevia naisia tarpeeksi, että tuo olisi yleensä realistinen vaihtoehto? Vai rupeaako se vauvakuume puskemaan sieltä esiin jossain vaiheessa kuitenkin?

 

AP

Olen sua 10 vuotta vanhempi, lapset aikuisia ja omillaan. Voin tehdä mitä haluan ja milloin haluan. Toki työt pitää hoitaa, mutta töistäkin voi ottaa vaikka sapattivapaata tai muuten palkatonta, jos haluaa ylimääräistä lomaa. On taas sekä rahaa että aikaa matkustella, harrastaa jne. Elämä on oikein leppoisaa ja mukavaa. Lapsianikin tapaan säännöllisesti.

Muistan silti vielä ihan hyvin ne vuodet, kun mitään ei ehtinyt, mitään ei oikein jaksanut ja jos jotain olisikin voinut tehdä, rahareikiä oli 10 tärkeämpääkin kuin oma huvittelu. Vaan aikansa kutakin ja nyt elämä on jälleen seesteistä. Jos en olisi perustanut perhettä, arkeni olisi varmasti tänään melko samanlaista kuin nytkin. Tosin asuisin luultavasti pienemmässä asunnossa ja olisin kiertänyt maailmaa niin, että nyt olisi vaikeampaa löytää matkakohteita, joissa ei olisi vielä käynyt. Eikä mulla olisi lapsia ja lapsenlapsia, jotka kävisivät moikkaamassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Harmittaa sun ja niiden muiden puolesta, jotka ei osanneet ajatella omilla aivoillaan tätä asiaa ajoissa. Itselle kun lapsettomuus on (esim. juuri noista sun luettelemista syistä) ollut ainoa luonnollinen valinta.

Kaikki ei ole aina niin mustavalkosita. Tai ainakin itse aikanaan olin vahvasti sitä mieltä, että haluan perheen ja lapsia. Mutta varsinkin nuo vastuu asiat ovat alkaneet painaa mieltä tässä nykyisessä maailmantilanteessa. Muutosten tekeminen olisi paljon helpompaa, jos eläisi yksin.

Kyllä itse ainakin olen lastenhankintaa pohtiessa miettinyt todella paljon myös niitä vastuu asioita ja ikuista huolehtimista. Samoin sitä, kuinka paljon lapset "lukitsisivat" asioita joko mahdottomiksi tai hyvin vaikeiksi muuttaa. Nämä painavat vaa'assa huomattavasti enemmän kuin jotkut kakkavaipat tai synnytyspelko. Ovat ehkä jopa isoimpia syitä jättää lisääntyminen väliin (sen lisäksi, että lapsiperhe-elämä yleensä kuulostaa aivan kauhealta).

Ilmeisesti useat pohtivat lapsen hankintaa vain vauva-ajan tähtäimellä, jos em. asiat tulevat mieleen vasta kun lapset on jo isoja/olemassa.

Lapsi antaa enemmän kui  kaksi 50 000 €:lla hankittua autoa. Autojen arvo alenee yhtä nopeasti kuin lapsettomien yli 30 v naisten mahdollisuudet löytää aviomies, joka myös tahtoo lapsia ikäisensä naisen kanssa. 

Itse tein lapseni kolmekymppisenä ja sitä ennen olin mieheni kanssa parisuhteessa 10 vuotta. Ensin 8 vuotta erikseen asuen. En kyllä kaipaa sitä aikaa. Elämä oli tylsää ja tarkoituksetonta. Kun kaikkea pystyi tekemään niin mikään ei tuntunut miltään. Etelänmatkoja on tullut tehtyä niin monta ettei enää kiinnosta. Reppureissailu on aina sitä samaa. Ryyppääminen aina sitä samaa. Kai sitä alkoi olemaan liian vanha ja liikaa nähnyt kaikkea.

Nyt kun on lapsia niin on alkanut nauttimaan elämän pienistä asioista. Sunnuntaiaamun pitkään nukkuminen lasten katsellessa piirrettyjä tuntuu taivaalliselta. Ja sitten täytyy jo vähän pitää meteliä että lapset tajuavat tulla pomppimaan päälle ja antamaan aamuhalit.

Itsellani on niin että jos kaiken saa niin se menettää merkityksensä. Työttömänä viikonloput on päivä muiden joukossa. Uudet vaatteet jäävät kasseihin kun ei kiinnosta. Asunto on kerran sisustettuniin ei jaksa paneutua enempää joka vuotisiin uusiin tuikkukippoihin jne.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

No jaa. Kaksi peräkkäistä vauvavuotta viikon päästä paketissa ja täytyy sanoa että olleet elämäni parhaat kaksi vuotta. Raskasta on ollut toisinaan, mutta en vaihtaisi päivääkään. Tyypit aloitti juuri päiväkodissa ja arki on siten taas kokenut mullistuksen, mutta sekin maailma on jotenkin kiehtova.

Mistä sitten olen jäänyt paitsi? No, esim. 2012 kesälomalla pyhitin kokonaisen viikon Mount&Blade-tietokonepelin hakkaamiseen, siis kahdeksisen tuntia ehtoossa ainakin, toisinaan yötä myöten. Moiseen ei tietenkään aivan nyt pysty, mutta jostain syystä koen jääneeni plussalle tässä vaihtokaupassa.

Kannattaa sitä perhettä perustaessa tiedostaa toki että kaikesta täytyy pystyä tinkimään. Ihmettelen ettei edunvalvojasi ole kertonut asiasta. Tai jos ei edunvalvojaa ole niin ihmettelen vielä enemmän.