Mitä ongelmia vanhempien ero voi aiheuttaa lapselle myöhemmin aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Eroavat harvoin tajuavat, miten paljon heidän suhtautumisensa, jaksamisensa ja asian käsittely tai käsittelemättömyys asiaan vaikuttavat. Joissakin perheissä asiasta ei puhuta vaan kaiken pitää olla samantien hyvin ja eron pitää olla se paras ratkaisu kaikille. Jos asiasta puhutaan, se puhutaan niin, että "eikös meillä nyt olekin niin paljon mukavampaa kuin ennen"-jankutukset toistuvat ja lapset oppivat, että surua ei saa näyttää. Toisissa perheissä taas ne vanhemmat romahtavat, katkeroituvat, riitelevät ja taantuvat asian käsittelyssä lasten tasolle.

Ihan hyvin sujuvan eron osapuoltenkin pitää tajuta, että ero on aina lapsille iso juttu, ja heidän pitäisi saada surra sitä, vaikka vanhemmat eivät surisikaan. Usein ne vanhemmat, joiden omat vanhemmat ovat eronneet ja jotka itse ovat selvinneet siitä vähin kolhuin, eivät kykene ymmärtämään, että omat lapset voisivat tarvita enemmän apua ja tukea. 

Juuri näin! Vanhemmat saattavat kokea hyvin vahvasti, että ero on oikeasti hyvä juttu ja helpottavaa, mutta näin ei välttämättä ole lapsen kohdalla. Lapsen suru pitää nähdä ja antaa sille tilaa!

Toisaalta hyviä eroja ei ole olemassa: eihän sitä edes erottaisi, mikäli vanhempienkin suhde olisi täysin ristiriidaton ja hyvä. Nykyään on vaan niin hemmetin tärkeää, että kaikki NÄYTTÄÄ hyvältä, eikä uskalleta myöntää, että kaikki on ihan kaaosta. Silloin ne ongelmat jää käsittelemättä, kun niitä ei haluta edes myöntää. Tämä "pää pensaasta aina kun tulee vaikeaa" -käytös jatkuu sitten aikuisena, kuten muutamilla eroperheistä tulevilla kavereilla näyttää käyneen.

Olen linkannut tämän AV:lle aiemminkin, mutta linkkaan taas. Suosittelen jokaista erolasta ja -vanhempaa lukemaan tämän, teksti on todella hyvä ja ainakin itseeni osui ja upposi:

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/parisuhdetutkimusta_…

Minulla on myös järjetön muutoksen pelko, tunsin olevani jo lapsena ulkopuolinen perheessäni. Mietin jo teininä, miksi minun ei ole hyvä olla, vaikka ulkoisilta oloiltani elämä oli täydellistä,

En ole siis eroperheestä, vanhempani ovat itse asiassa avioliittoterapeutteja, ja naimisissa jo yli 50 v.

Kaverini on ollut masentunut elämästään 30 vuotta. Nyt keski-iässä selviämässä kierteestään. Kaverinikaan ei ole eroperheestä.

Tämä vain hieman off topic. Kenellä meistä olisi täydellinen elämä?

Mieheni kävi avioeronsa jälkeen terapiassa pitkään. Terapeuttinsa mielestä hänen vanhempiensa olisi pitänyt erota aikanaan - se olisi voinut kuulemma ehkäistä lasten avioerot myöhemmin (myös mieheni veli on eronnut 1. avioliitostaan).