Mitä ongelmia vanhempien ero voi aiheuttaa lapselle myöhemmin aikuisena?

Kyllä se voi parisuhteessa näkyä. Jos lapsi on ollut sen ikäinen, että on ymmärtänyt jotain vanhempien välisestä suhteesta, niin tuskin haluaa toistaa vanhempiensa virheitä.

Jos vanhemmat eroavat sovussa ja kunnioittavat toisiaan eron jälkeen, ei tapahdu pahoja traumoja.

Paljon pahempi lapselle on yhdessä elävät toisistaan piittaamattomat ja kunioittamattomasti käyttäytyvät vahemmat. Lapsi saa väärän kuvan parisuhteesta eikä koskaan ehkä pysty muodostamaan tervettä suhdetta aikuisena.

Sitoutumiskammoa, kun ei osaa luottaa siihen, että kyllä suhde voi toimiakin.

Tilastollisesti avioerolapsilla on enemmän-

-mt-ongelmia (mukaan lukien sh-häiriöt)

-itsemurhia

-rikollisuutta

-päihdeongelmia

-köyhyyttä (tää on erittäin merkittävä, avioerolapset on yleensä huomattavasti köyhempiä kuin ydinperheissä kasvaneet)

jne.

Joten on sillä paljon vaikutusta.

Ja huom. teille, joita totuus satuttaa ja alatte jankkaamaan yksittäistapauksista ja muusta , niin kyseessä on tilastolliset faktat, teidän mutuilu ei merkkaa mitään.

Omakohtaisesti koettuna masennuksen. Vanhempani erosivat kriittisellä kehitykseni hetkellä, jolloin muun muassa itsetunto muovautuu. Olin aloittamassa koulua. Nuoreempaan siskooni ero ei vaikuttanut mitenkään. Meillä ei tosin käsitelty eroa mitenkään. Todettiin vaan että muutetaan äidin kanssa pois. Kehitys sai siis jarrut pohjaan. En suostunut menemään yksin kouluun ekaan puoleen vuoteen enkä leikkinyt toisten lasten kanssa vaan olin vaan yksin. Masennus hallinnassa mutta välillä tulee hetkiä kun sattuu.. itse en omille lapsille tule samaa tekemään. Erota voi mutta asia tulee käsitellä lasten kanssa

Mistä ihmeestä tuo suurempi köyhien määrä johtuu? En keksi selittävää yhteyttä. Pienemmät perinnöt, kun rahat on menneet erillisiin asuntoihin?

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmeestä tuo suurempi köyhien määrä johtuu? En keksi selittävää yhteyttä. Pienemmät perinnöt, kun rahat on menneet erillisiin asuntoihin?

Se on sellainen iso sosioekonominen vyyhti.

Eli köyhät alunperinkin eroaa enemmän, köyhyteen liittyy yleensäkin impulsiivisuus ja muut huonot tavat, enemmän sairauksia myös, jotka selittää kans sitä impulsiivisuutta.

Yleensä varallisuus kertyy sukuihin ja perheisiin, joissa on pitkäjänteisyyttä, ja joissa lapset kasvatetaan kans siihen, kun taas toisella puolella on tälläkin palstalla parjatut wt-perheet, joissa arvostetaan ihan erilaisia asioita, ja lapsilla on enemmän ongelmia johtuen raskauden ajan päihteistä, huonosta ruoasta, eroista jne.

Jo pelkästään tuo ruokavalio vaikuttaa muuten paljon äo-eroihin köyhillä ja vähemmän köyhillä (usassa tutkittu, varmaan pätee suomessakin).

Impulsiivisuus ja muut huonot tavat....

Eronneiden lapset eroaa enemmän. Tää ei oo mutua vaan tutkittu asia.

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmeestä tuo suurempi köyhien määrä johtuu? En keksi selittävää yhteyttä. Pienemmät perinnöt, kun rahat on menneet erillisiin asuntoihin?

Suurin selittävä tekijä on yh-äitien korkea työttömyys. Siihen on syynä mm. se että työelämä vaatii enemmän joustoa kuin päivähoito-, ip-hoito yms tarjoaa hoitoaikaa lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmeestä tuo suurempi köyhien määrä johtuu? En keksi selittävää yhteyttä. Pienemmät perinnöt, kun rahat on menneet erillisiin asuntoihin?

Se on sellainen iso sosioekonominen vyyhti.

Eli köyhät alunperinkin eroaa enemmän, köyhyteen liittyy yleensäkin impulsiivisuus ja muut huonot tavat, enemmän sairauksia myös, jotka selittää kans sitä impulsiivisuutta.

Yleensä varallisuus kertyy sukuihin ja perheisiin, joissa on pitkäjänteisyyttä, ja joissa lapset kasvatetaan kans siihen, kun taas toisella puolella on tälläkin palstalla parjatut wt-perheet, joissa arvostetaan ihan erilaisia asioita, ja lapsilla on enemmän ongelmia johtuen raskauden ajan päihteistä, huonosta ruoasta, eroista jne.

Jo pelkästään tuo ruokavalio vaikuttaa muuten paljon äo-eroihin köyhillä ja vähemmän köyhillä (usassa tutkittu, varmaan pätee suomessakin).

Jaha. Vai niin.

Yksinkertaistettuna ja ilman kenenkään aivopieruja:

yksinhuoltajat ovat suurin köyhien ryhmä Suomessa. Kahden työssäkäyvän vanhemman perheessä on enemmän rahaa käytettävissä kuin yhden työssäkäyvän. Elatusmaksuilla ei juhlita, eikä edes vietetä leveää elämää.

Varmasti vanhempien avioero voi vaikuttaa tosi ikävästi aikuistenkin lasten parisuhteisiin, mutta niin voi kyllä vaikuttaa myös vanhempien eroamattomuus. Omat vanhempani eivät koskaan eronneet (ovat jo molemmat kuolleet, n. 20 vuotta meni kuolemien välillä eli ei liittyneet toisiinsa), mutta toivoin kyllä että olisivat eronneet. Se riitely oli lapsuuteni aikana ihan ainaista - vaikka kukaan ei hakannut ketään eikä sammunut lattialle, ja jos joku petti jotakuta niin ainakaan me lapset emme siitä saaneet tietää .

Sellainen yleinen negatiivisuus väritti koko yhteistä elämää silloinkin kun ei huutoriidelty vaan oltiin ikään kuin sovussa. Vanhemmat olivat meitä lapsia kohtaan periaatteessa kyllä mukavia (tai etenkin äiti oli) mutta heistä usein näki miten vastenmielistä arki paljolti heidän mielestään oli, eikä se todellakaan ole ollut omiaan lisäämään omaa uskoani rakkauteen. Isääni usein suorastaan vihasin, koska hän oli mielestäni pääasiallinen syyllinen riitoihin. Vaikka he eivät koskaan eronneet, ja kuolivatkin minun ollessani jo aikuinen, heidän asetelmastaan jäi minulle varsin ikävä ja pessimistinen kuva parisuhteesta.

Avioeron normaali vaihtoehto ei ole hyvä parisuhde. Ei voi sanoa että pitäisi valita hyvä parisuhde eikä eroa, yleensä valinta on huonon parisuhteen ja eron välillä.

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti koettuna masennuksen. Vanhempani erosivat kriittisellä kehitykseni hetkellä, jolloin muun muassa itsetunto muovautuu. Olin aloittamassa koulua. Nuoreempaan siskooni ero ei vaikuttanut mitenkään. Meillä ei tosin käsitelty eroa mitenkään. Todettiin vaan että muutetaan äidin kanssa pois. Kehitys sai siis jarrut pohjaan. En suostunut menemään yksin kouluun ekaan puoleen vuoteen enkä leikkinyt toisten lasten kanssa vaan olin vaan yksin. Masennus hallinnassa mutta välillä tulee hetkiä kun sattuu.. itse en omille lapsille tule samaa tekemään. Erota voi mutta asia tulee käsitellä lasten kanssa

Hyvä kirjoitus. Tämän tilanteen, että ero jätetty kokonaan käsittelemättä, olen nähnyt läheltä. Tai en siis eroa mutta sen vaikutuksen aikuisen ihmisen elämään. Ystäväni vanhemmat ovat eronneet, kun ystäväni oli 12v. Vanhemmat ovat aina ylpeilleet sillä, että heillä ei riidelty. Ei niin, isä vain jätti perheen ja äiti katkeroitui.

Kaikki tämä puhumattomuus ja paska pulpahti pintaan 20v myöhemmin. Ystäväni on kärsinyt lapsuudestaan ihan helvetisti ja käynyt syvällä. Ero voi tuhota lapsesta jotakin todella pahasti.

Eroperheet, hakekaa lapsillenne apua ja ottakaa apua vastaan. Ainakin koulukuraattorit voivat neuvoa ja auttaa eteenpäin. Mutta älkää jättäkö asioita selvittämättä lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaisesti koettuna masennuksen. Vanhempani erosivat kriittisellä kehitykseni hetkellä, jolloin muun muassa itsetunto muovautuu. Olin aloittamassa koulua. Nuoreempaan siskooni ero ei vaikuttanut mitenkään. Meillä ei tosin käsitelty eroa mitenkään. Todettiin vaan että muutetaan äidin kanssa pois. Kehitys sai siis jarrut pohjaan. En suostunut menemään yksin kouluun ekaan puoleen vuoteen enkä leikkinyt toisten lasten kanssa vaan olin vaan yksin. Masennus hallinnassa mutta välillä tulee hetkiä kun sattuu.. itse en omille lapsille tule samaa tekemään. Erota voi mutta asia tulee käsitellä lasten kanssa

Hyvä kirjoitus. Tämän tilanteen, että ero jätetty kokonaan käsittelemättä, olen nähnyt läheltä. Tai en siis eroa mutta sen vaikutuksen aikuisen ihmisen elämään. Ystäväni vanhemmat ovat eronneet, kun ystäväni oli 12v. Vanhemmat ovat aina ylpeilleet sillä, että heillä ei riidelty. Ei niin, isä vain jätti perheen ja äiti katkeroitui.

Kaikki tämä puhumattomuus ja paska pulpahti pintaan 20v myöhemmin. Ystäväni on kärsinyt lapsuudestaan ihan helvetisti ja käynyt syvällä. Ero voi tuhota lapsesta jotakin todella pahasti.

Eroperheet, hakekaa lapsillenne apua ja ottakaa apua vastaan. Ainakin koulukuraattorit voivat neuvoa ja auttaa eteenpäin. Mutta älkää jättäkö asioita selvittämättä lasten kanssa.

Miten se ystävä on kärsinyt? Miten se näkyi?

voi olla 4 mummolaa joissa täytyy ravata..

Vierailija kirjoitti:

Varmasti vanhempien avioero voi vaikuttaa tosi ikävästi aikuistenkin lasten parisuhteisiin, mutta niin voi kyllä vaikuttaa myös vanhempien eroamattomuus. Omat vanhempani eivät koskaan eronneet (ovat jo molemmat kuolleet, n. 20 vuotta meni kuolemien välillä eli ei liittyneet toisiinsa), mutta toivoin kyllä että olisivat eronneet. Se riitely oli lapsuuteni aikana ihan ainaista - vaikka kukaan ei hakannut ketään eikä sammunut lattialle, ja jos joku petti jotakuta niin ainakaan me lapset emme siitä saaneet tietää .

Sellainen yleinen negatiivisuus väritti koko yhteistä elämää silloinkin kun ei huutoriidelty vaan oltiin ikään kuin sovussa. Vanhemmat olivat meitä lapsia kohtaan periaatteessa kyllä mukavia (tai etenkin äiti oli) mutta heistä usein näki miten vastenmielistä arki paljolti heidän mielestään oli, eikä se todellakaan ole ollut omiaan lisäämään omaa uskoani rakkauteen. Isääni usein suorastaan vihasin, koska hän oli mielestäni pääasiallinen syyllinen riitoihin. Vaikka he eivät koskaan eronneet, ja kuolivatkin minun ollessani jo aikuinen, heidän asetelmastaan jäi minulle varsin ikävä ja pessimistinen kuva parisuhteesta.

Avioeron normaali vaihtoehto ei ole hyvä parisuhde. Ei voi sanoa että pitäisi valita hyvä parisuhde eikä eroa, yleensä valinta on huonon parisuhteen ja eron välillä.

Kokemuksesta kerron, että ei se negatiivisuus, katkeruus ja riitaisuus eron myötä aina häviä. Itse toivon että vanhempani olisivat pysyneet yhdessä niin olispa viime kädessä ollut heidän keskinäinen ongelmansa eikä koko suvun. 20 vuotta myöhemminkin vaatimuksia ympäristölle kenen puolella ollaan ja kuka saa tulla lapsen häihin tai lapsenlapsen ristiäisii kun saman katon alle ei mahduta. Kun edelleen ne vanhempien Tunteet ovat kaikkein tärkeimpiä. Avioero ei muuttanut asiaa tippaakaan. Meillä lapsilla ja muilla sukulaisilla vaan olisi helpompaa jos tämä pari olisi edelleen naimisissa.

Tuttavaperheen lapsi sairastui masennukseen avioeron myötä. Siskolleen ei tapahtunut mitään. Eroon liittyi dramatiikkaa, vaikka vanhemmat sittemmin olivatkin puheväleissä. Lapsille haettiin apua, kun vanhemman oireet alkoivat, mutta edelleen aikuisena on mielenterveyspotilas.

Ihmisillä on erilaiset voimavarat. Minkä yksi lapsi kestää leikiten, voi se musertaa toisen kokonaan. Tässäkään tapauksessa se eroamattomuus ei varmasti olisi ollut parempi ratkaisu mutta ehkä eron käsittely puolin ja toisin ja vanhempien reagointi tilanteisiin olisi voinut olla huomattavasti parempi.

Eroavat harvoin tajuavat, miten paljon heidän suhtautumisensa, jaksamisensa ja asian käsittely tai käsittelemättömyys asiaan vaikuttavat. Joissakin perheissä asiasta ei puhuta vaan kaiken pitää olla samantien hyvin ja eron pitää olla se paras ratkaisu kaikille. Jos asiasta puhutaan, se puhutaan niin, että "eikös meillä nyt olekin niin paljon mukavampaa kuin ennen"-jankutukset toistuvat ja lapset oppivat, että surua ei saa näyttää. Toisissa perheissä taas ne vanhemmat romahtavat, katkeroituvat, riitelevät ja taantuvat asian käsittelyssä lasten tasolle.

Ihan hyvin sujuvan eron osapuoltenkin pitää tajuta, että ero on aina lapsille iso juttu, ja heidän pitäisi saada surra sitä, vaikka vanhemmat eivät surisikaan. Usein ne vanhemmat, joiden omat vanhemmat ovat eronneet ja jotka itse ovat selvinneet siitä vähin kolhuin, eivät kykene ymmärtämään, että omat lapset voisivat tarvita enemmän apua ja tukea. 

Oma subjektiivinen kokemukseni:

Menetin kodin - kun lapsuudenkoti meni myyntiin alkoi reissuelämä vanhempien välillä. Kumpaakaan en tuntenut kodikseni ja aikuisiälläkin olen päätynyt muuttamaan jatkuvasti. Olo on ikäänkuin "juureton" enkä osaa muodostaa tunnesidettä paikkoihin. Tämä harmittaa, sillä minussa on kuitenkin tietynlainen kodin kaipuu. Toisaalta taas muuttaminen on helppoa, koska minulle on käytännössä ihan sama missä asun kun tiedän etten kuitenkaan asu kauaa.

En näe vanhempiani enää vanhempina - eron myötä jouduin kuuntelemaan paljon kuinka vanhemmat puhuivat toisistaan ristiin pahaa. En osaa mieltää enää äitiä äidiksi ja isää isäksi, vaan molemmat ovat nyt aikuisiällä tunnetasolla "pelkkiä" aikuisia joiden kanssa nyt on vaan tapana viettää aikaa. Siirtymävaihe tähän oli tuskallinen, sillä vielä nuorena aikuisena ikäänkuin odotin että vanhempani olisivat taustalla tukemassa ja petyin alitajuisesti todella paljon kun näin ei ollut. Vanhempani ovat rakkaita, mutta eron jälkeen ehkä jotenkin pinnallisella tavalla. En tosin tietenkään ole varma, että olisiko itsenäistyminen joka tapauksessa ollut yhtä vaikeaa henkisesti mutta ainakin kavereillani ja miehelläni on vanhempiinsa aivan erilainen suhde kuin minulla. Perheentuntua ei eron jälkeen enää ollut vaikka kumpikin vanhempi sitä yritti keinotekoisesti luoda.

Muutoksen pelko - pelkään yllättäviä muutoksia paljon. Jännitän kaikkea uutta ja nuorempana moni parisuhteeni kariutui siihen, että kiiruhdin itse päättämään sen ennenkuin suhde ehtisi vakavoitua. Alitajunnassa on jatkuva menetyksen ja katastrofin pelko joka aiemmin aiheutti pakonomaista tarvetta aiheuttaa itse niitä katastrofeja koska "niin käy kuitenkin" ja minulla oli tarve saada jollain tavalla hallinnan tunne itselleni vaikka se sitten tarkoitti asioiden sössimistä. Nyttemmin olen pyrkinyt tietoisesti opettelemaan tästä pois.

Itsellä aiheuttanut ahdistus- ja paniikkihäiriötä. Tunnekylmyyttä. Avioeron jälkeen (olin silloin 6-vuotias) ei ollut enää perheen yhteisia ruokailuja, vaan söin yksin, joten siitä on aiheutunut kammo kaikkia yhteisruokailuja kohtaan. Alkaa kädet tärisemään , motoriikka menee puuroksi ja sydän muljahtelee.

Itse olen avioerolapsi ja väitän, ettei ero ole vaikuttanut minuun kovinkaan paljoa. Olin tosi pieni, enkä muista ollenkaan aikaa, kun vanhempani olivat yhdessä. Asuin veljeni kanssa äitini luona ja tapasin isää aika paljon ja säännöllisesti. Veljeni oli minua paljon vanhempi, kun ero tuli ja hänellä on paljon ongelmia, mm. alkoholin kanssa. En tietenkään tiedä, mikä on syytä ja seurausta mistäkin, mutta hänellä oli aina tosi vaikeat välit isään. En usko, että olisi ollut hänenkään kannalta parempi, että vanhempamme olisivat pysyneet yhdessä. Isäni oli täysi kusipää.

Olen  itse myös eronnut. Meillä ei ero ollut kovin riitaisa, mutta paljon on ollut erilaisia ongelmia lasten isän kanssa eron jälkeen. Tällä hetkellä kumpikaan lapsista ei näe isäänsä, mikä on lasten oma valinta. Ovat jo isoja teinejä, vanhin kohta täysi-ikäinen. Vanhin lapisistani on masentunut ja lääkityksessä. Hän on käynyt vuosia erilaisilla psykologeilla ja nyt saamassa Kela-korvattua psykoterapiaa. Tästäkään en tiedä mikä on syytä mistäkin, mutta häntä myös kiusattiin vuosia ala-asteella. Nuorempi teini oireili eron aikaan ja oli jonkin asteinen koulukiusaaja.  Pienempänä oli paljon käyttäytymishäiriöitä mm. koulussa. Kotona ei ole ollut ongelmia enää vuosiin, eikä teini-ikäkään ole ollut erityisen ongelmallinen. Hän on toipunut mielestäni paremmin.

Ero on kokemusteni mukaan lapsille aivan kamala trauma. Traumaa voi kuitenkin minimoida sillä, että välit molempiin vanhempiin säilyy hyvänä, ja asiat hoituu sekä riidat minimoidaan. Tästäkin on lähipiirissä näyttöä useammassa perheessä. Lapset selviytyy mistä vain, mutta herkimmille voi kuorma olla vaan liian suuri. Sitä ei ikinä tiedä, kuka asiat kokee milläkin tavalla.