Te, joilla oli uskonnollinen koti: Miten koitte uskonnon?

Kotini oli turvallinen ja hellyyttä ja rakkautta täynnä. Vanhempani olivat suvaitsevia, avuliaita ja ymmärtäviä aikuisia. Ei meillä tarvinnu ketään pakkosyöttää. Miellä kunnioitettiin toisiamme. Se että vanhempani oli uskovaisia oli suuri voimavara. Heillä oli hieno suhtautuminen elämään.

Ei koskaan tarvinnut pelätä että vanhemmat juopottelisivat ym.

Uskonnollisuus toi yhä jatkuvan ulkopuolisuuden tunteen, pelkoja, ahdistusta, yliherkän omantunnon, jatkuvan syyllisyyden tunteen, häpeän uskonnollisuudesta esim. koulussa jne..

Uskonnon Uhrien Tuki ry on jättänyt lapsiasiavaltuutetulle muistion, miten lapset ovat uskonnollisuuden ja sen tuomat lieveilmiöt kokeneet. Paljon tuttuja juttuja.

Voimaa antavaksi koin. Minulle opetettiin, että on hyvä Jumala ja Jeesus rakastaa jokaista, ja aina jos siltä tuntuu, voi rukoilla. Iltarukous toi rauhan tunnetta, samoin yleensä luottamus siihen että joku minua voimakkaampi korkeampi olento seurailee mitä tapahtuu eikä salli tulla asioita joita en kestäisi. 

Mitenkään uskonnollisuus ei rajoittanut. Vanhempani ovat ihan luterilaisia uskovaisia, eivät mitään tiukkiksia. Alkoholia tuli kokeiltua teinixinä kuten muutkin, ihan vapaasti eleltyä kaikin tavoin kuin ei-uskovien kotienkin lapset. 

Koin uskonnon lähinnä hämmentävänä. Jo alakouluikäisenä ihmettelin, uskovatko aikuiset oikeasti tuohon hölynpölyyn vai teeskentelevätkö he vain.

Vierailija kirjoitti:

Kotini oli turvallinen ja hellyyttä ja rakkautta täynnä. Vanhempani olivat suvaitsevia, avuliaita ja ymmärtäviä aikuisia. Ei meillä tarvinnu ketään pakkosyöttää. Miellä kunnioitettiin toisiamme. Se että vanhempani oli uskovaisia oli suuri voimavara. Heillä oli hieno suhtautuminen elämään.

Ei koskaan tarvinnut pelätä että vanhemmat juopottelisivat ym.

Näin myös meillä :)

Lapsena ihmettelin suunnattomasti miksi kaikki eivät osanneet rukouksia ja kirkkokaavoja ulkoa. Rippikoulussa vielä koin jonkunlaisen herätyksen uskonnon suhteen, mutta lukiossa aloin jo hieman epäillä asioiden järkevyyttä. Yliopiston käytyäni erosin lopulta kirkosta.

Lapsuudessani oli liian herkkä, kärsin ihan liikaa kaikesta "väärin" tekemisestä, rukoilin iltaisin kaikkien puolesta ja pelkäsin unohtavani jonkun. Enemmän minulle uskonto ahdistusta toi ja kaikessa tekemisessä ja olemisessa oli kuitenkin uskonnollinen taustavire vaikka sitä ei silloin tajunnut.  Jossakin vaiheessa vanhemmatkin vähän rauhoittuivat ja alkoivat juoda viiniä ruoan kanssa yms. sinällään elokuvia tai harrastuksia yms. ei rajoitettu  kuin ihan lapsena joten sellaisesta en joutunut kärsimään, mutta kyllähän siinä monta vuotta meni että omat ratkaisut sai tehty ja edelleenkään en ole kertonyt kirkosta eronneeni vaikka ehkä arvaavatkin.

Nostan, jos vielä tulisi kokemuksia :)

Lapsena se oli tapa, kuten syöminen. 

Meilläkään ei juopoteltu, mutta isäni oli ja on yhä todella vaikea ihminen. Meillä oltiin ahdasmielisiä ja tiukkoja. Vanhempani tutkivat Yves Rocherin paketit, etten vain meikkaa. Koulussa en olisi saanut osallistua tanssiin, osallistuin silti salaa. Minä en elänyt nuoruutta ollenkaan, vaan olin kiltisti kotona. Ei ollut edes samanhenkisiä kavereita. En kaivannut juopottelemaan, mutta joskus olisin halunnut tavata ihmisiä viikonloppusin teini-iässä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsena se oli tapa, kuten syöminen. 

Meilläkään ei juopoteltu, mutta isäni oli ja on yhä todella vaikea ihminen. Meillä oltiin ahdasmielisiä ja tiukkoja. Vanhempani tutkivat Yves Rocherin paketit, etten vain meikkaa. Koulussa en olisi saanut osallistua tanssiin, osallistuin silti salaa. Minä en elänyt nuoruutta ollenkaan, vaan olin kiltisti kotona. Ei ollut edes samanhenkisiä kavereita. En kaivannut juopottelemaan, mutta joskus olisin halunnut tavata ihmisiä viikonloppusin teini-iässä. 

Miten olet selviytynyt tällaisesta kokemuksesta aikuisena?

ap

Minä koin positiivisena asiana. Sitä ei koskaan tuputettu, eikä pidetty ainoana totuutena, vaikka äitini oli seurakunnassa töissä. Lapsena luettiin iltarukoukset ja puhuttiin taivaanisästä/jumalasta joka rakastaa kaikkia. Joskus myöhemmin ala-asteella, kun olin jo hieman vanhempi, kysyin äidiltäni jumalan olemassaolosta, että onko sitä oikeasti olemassa, mutta hän totesi vain ettei voi antaa varmaa vastausta, hän itse uskoo niin, mutta se on jokaisen itsensä päätettävissä uskooko vai ei, faktoja ei ole antaa. Minulle se on tuonut voimaa vaikeina aikoina, vaikken tiedä onko se totta vai ei. Haluaisin että se on, mutta ymmärrän ettei se välttämättä ole. En stressaa asialla.

-m31

Koti oli ihan peruskoti. Kylmä ja kolkko omalla tavallaan ja äiti vaikutti onnettomalta Raamatun suomaan rooliin, jossa nainen on miehen alamainen. On lihonut ja katkeroitunut - kaikki kielii siitä ettei ole oikein tyytyväinen roolinsa perheessä ja koko elämässä.

Minulle ulkopuolisuus ja kielto olla maailman ihmisten kanssa tekemisissä toi ulkopuolisuuden ja häpeän tunteen. Mikä pahinta, ihan jatkuva Saatanasta puhuminen sai näkemään piruja joka paikassa. Jos kysyisit minulta, mitä muistan lapsuudesta ja Jehova-uskonnosta, sanoisin että Saatanan pelon. 

Niin surullista kuin se on niin tämä uskonto pelaa ainoastaan sillä ajatuksella, että koko ihmisen perhe on sitoutettu uskontoon eikä vois voi lähteä tai kaikki tutut ihmiset menevät mukana. Oman arvioni mukaan lähes joka toinen Jehova on salaa sitä mieltä, että uskonto on silkkaa huuhaata, mutta he jäävät koska heidän elämänsä on siellä. Minulla oli hyvä keskustelu erään todistajan kanssa Paratiisin ammateista. Naureskelimme, että kaveri olisi leipuri ja minä mylläri, tekisimme yhteistyötä. On selvää, että harva uskonnon sisällä todella uskoo johonkin niin naurettavaan kuin Paratiisi jossa tiikeri lyö leikkiä pikku jänisten kanssa.

Tällä uskonnolla ei siis ole muuta vahvuutta kuin ihmisen täydellinen sitominen (tiukasti) yhteisöön ja sosiaalisella eristämisellä pelottelu. Sen pelko saa jäämään, ei uskonto.

Minulla on löyhä suhde äitiini ja muuhun perheeseen vaikka erosin. Ystävät menivät suureksi osaksi, mutta enpä eroni jälkeen kokenut että edes haluaisin olla heidän kanssaan tekemisissä.  Jehovan todistajat ovat kouluttamatonta ja yksinkertaista porukkaa. Uskonto ei kehota sivistymään kun tyhmää pässilaumaa on helpompi viilata linssiin.

herranen aika se oli ja on vieläkin

http://suolasuinen.blogspot.com/2017/11/ecce-homo-sapiens.html

Vierailija kirjoitti:

Uskonnollisuus toi yhä jatkuvan ulkopuolisuuden tunteen, pelkoja, ahdistusta, yliherkän omantunnon, jatkuvan syyllisyyden tunteen, häpeän uskonnollisuudesta esim. koulussa jne..

 

Uskonnon Uhrien Tuki ry on jättänyt lapsiasiavaltuutetulle muistion, miten lapset ovat uskonnollisuuden ja sen tuomat lieveilmiöt kokeneet. Paljon tuttuja juttuja.

Itseä kiusattiin koulussa uskonnon takia. Mutta oliko se perheeni syy? Eikö kiusaaminen ole aina väärin ja kiusaaja se syyllinen. Sekö olisi tehnyt oloni paremmaksi, kun olisi ollut hyväksytty noiden ääliöiden taholta? Miksi niitä olisi pitänyt mielistellä? Kotini oli aidosti uskovainen siinä mielessä, että se ei ollut mitään kulissielämää. Yritettiin elää ns. hyvää elämää, mitä se keltään on pois. Ulkopuolisuuttakaan ei koulun lisäksi muuten tarvinnut kokea, koska harrastuksissa en kokenut sitä ja vapaa-ajalle löytyi suvaitsevaisia kavereita, jotka ajatteli monista asioista samoin. Esim. alkoholi ei kuulunut vapaa-aikaamme. Lapsuudesta jäi mieleen perusturvallisuus.

Olen fundamentalistiuskovaisesta kodista. Mitä sitä kokemaan eri tavalla, kun ei muusta tiennyt ja kaikki perhetutut oli samoja.

Syyllistämistä koin jonkin verran, mutta Onneksi ei peloteltu. Se olisi ollut pahinta.

Voimaa antava.

Vierailija kirjoitti:

Kotini oli turvallinen ja hellyyttä ja rakkautta täynnä. Vanhempani olivat suvaitsevia, avuliaita ja ymmärtäviä aikuisia. Ei meillä tarvinnu ketään pakkosyöttää. Miellä kunnioitettiin toisiamme. Se että vanhempani oli uskovaisia oli suuri voimavara. Heillä oli hieno suhtautuminen elämään.

Ei koskaan tarvinnut pelätä että vanhemmat juopottelisivat ym.

Samoin. Meille kerrottiiin, että Jumala rakastaa kaikkia ja varsinkin lapsia. Opetettiin rehellisyyttä ja muitakin oikeita elämäntapoja. Se oli hyvä pohja.

Äitini oli uskovainen mutta kotini oli ns.tapaluterilainen. Sain koulussa tiedon uskonnosta mitä sain. Vasta kun 18-vuotiaana yritin erota kirkosta, alkoi ongelmat. Kyse ei ollut varsinaisesti uskonnosta vaan siitä yksisilmäisyydestä että kaikkien olisi pitänyt kuulua kirkkoon, palvoa Kekkosta jumalan sijaisena ja uskoa Neuvostoliiton ikuisuuteen ym p**aa.

Sain kasvatuksen että vapaus on tärkeä arvo, mutta tosipaikan tullen vanhempani toimivat juuri päinvastoin kuin olivat opettaneet.

Joku täällä kirjoitti: ”Koti oli ihan peruskoti. Kylmä ja kolkko omalla tavallaan ja äiti vaikutti onnettomalta Raamatun suomaan rooliin, jossa nainen on miehen alamainen.”

Peruskoti? Kylmä ja kolkko? Onnettomalta vaikuttava äiti? Nyt ovat kyllä asiat niin pielessä kuin voivat mitenkään olla!

Minulla oli ihana koti, uskovaiset vanhemmat joiden välillä tasa-arvo. Lämpöä, rakkautta, ymmärtämistä, kiinnostusta, yhdessä oloa, tukea. Se taas on minun mielestäni peruskoti!

Sairasta, ahdasmielistä ja pelottavaakin hurskastelua. Kaksinaismoralismia ja jatkuvaa muiden kyttäämistä ja selän takana panettelua. Sitten ne hurmoshenkiset psykoottiset episodit, kun pyhä henki aina välillä tunkeutui ruumiiseen. Ylimieliset hymyt, kuin voitiin tuomita jonkun olevan matkalla suoraan tuliseen järveen ja ehdoton varmuus omasta pelastuksesta.

Lähdin moisesta hulluudesta kuin leppäkeppi heti kun ikä antoi myöden.

Äiti oli uskovainen. Uskonto näkyi meidän kodissa ahdistavana, kylmänä, syyllistävänä ja tuomitsevana. Suunnilleen jouduin helvettiin, kun sunnuntaina salaa luin muuta kuin läksyjä tai edes katsoin käsitöiden suuntaan. En ihan ymmärtänyt, miten syntiä voi olla, kun neuloin tai virkkasin jotain.