En ole kenellekään yhtään mikään...

Anteeksi vuodatus, mutta tästä se lähtee. Olen aina jäänyt pikkusiskoni varjoon ihan joka asiassa. Vanhemmat ja sukulaiset ovat aina pitäneet siskostani paljon enemmän kuin minusta. Siskollani on perhe, mulla ei (en pysty saamaan lapsia).

Kukaan ei koskaan kysy kuulumisiani, mutta siskon asiat kyllä kiinnostavat kaikkia. Mulla ei ole ketään, kenelle puhua ylipäätään yhtään mistään. Yksin kannan kaikki murheet. Mulla ei ole miestä, eikä ystäviä.

Ajattelin vaan "kadota" ja tuskin kukaan edes kaipaa. Onneksi mulla on työpaikka, se on mulle sellainen "henkireikä." Ilman tuota työpaikkaa olisin aivan hukassa, se auttaa mua jaksamaan eteenpäin. Eli en aio tehdä itselleni mitään pahaa todellakaan.

Tuntuu vaan niin pahalta, kun en ole kenellekään se tärkein ja rakkain ihminen. Helpotti edes vähän tämä purkautuminen, kiitos.