Miten vanhempasi suhtautuivat sairasteluihisi ollessasi lapsi?

Olen vm. 65. Meillä ei juuri koskaan viety lapsia lääkäriin.  Jos oli kurkku niin kipeä, ettei pystynyt nielemään, niin sylki valutettiin vain pois suusta johonkin talouspaperiin. Korvatulehduksesta vieteiin lääkäriin vain silloin, jos tärykalvo puhkesi. Sisko vietiin lääkäriin kerran, kun hän veistellessään sai kunnon haavan sormeensa.  Pikkuveljellä mitattiin kuume pepusta vielä ekaluokkalaisena, kunnes hän kuuli opettajaltaan oppitunnilla naureskelevan kommentin "Mistäs oikein pieniltä vauvoilta mitataan kuume?" Itse olin 20-v, asuin jo muualla, mutta minulle oli tehty gynekologinen leikkaus ja menin sairastamaan lapsuudenkotiini. Vatsa kipeytyi, niin ettei pystynyt missään asennossa olemaan. Kärvistelin 2 vrk, eikä kukaan suostunut viemään minua lääkäriin. Vasta kun olin taksia tilaamassa, isä suostui viemään minut terveyskeskukseen. Oli sisäsynnytintulehdus, joka kyllä parani antibiootein, mutta tuo kuvaa perheeni ideologiaa. Äiti sai aivohalvauksen 7-kymppisenä, jolloin kyllä soitettiin ambulanssi, mutta nyt pari vuotta myöhemmin uusi lievä halvaus, ei hakeuduttu edes lääkäriin. 

Hemmetin harvoin oltiin kipeänä. Ala-asteella ei ollut juurikaan poissaoloja. Oltiin kaikki tosi terveitä. Varmaan se faijan sisätupakointi kyllästi meidät pöpöjä vastaan...

Korvatulehduksesta pääsin lääkäriin heti(sisarukset ei vissiin saanut sitä ikinä), samoin mahakivusta, jonka virtsis aiheutti. Flunssia en muista meillä olleen juurikaan.  Yrjötauteja oli joskus, ja silloin saatiin keltaista Jaffaa. Jota en ole voinut lapsuuden jälkeen juoda.

Faija ei huomioinut terveenä eikä kipeänä, äiti hoiti meidät.

Wm. -72

Ihan pienenä lapsena minulla oli paha korvatulehduskierre. En itse muista miten asia hoidettiin, mutta minulla on hieman ongelmia kuulon kanssa. Teininä joskus valitin korvakipua monta päivää mutta äiti vaan totesi että haluan lintsata. Menin sitten itse bussilla terveyskeskukseen ja toin antibioottireseptin mukanani. Onneksi ei tarvinut tapella niiden ostamisesta.

Jokainen kipeänä koulusta pois jääminen onnistui vain mikäli pyhästi lupasi imuroida ja siivota päivän aikana kotona.

Äiti oli hyvin hoivaava, isä ei huomioinut terveenä eikä sairaana ollessamme, kuten tuossa ylempänä yksi kertoi samaa. Minä olen ilmeisesti hyvin äitiini tullut tässä asiassa. Lääkäriä vaativia sairauksia ei juurikaan ollut, teini-iässä jokunen angiina. 

Meillä isä hoivasi minua ja sisaruksiani kun olimme sairaana. Itse sairastin lapsena ja nuorena aika paljon. Isä vei myös lääkäriin herkästi. Äitiä piti hoivata kun hän sairasti, mutta muistan hänet hyvin välinpitämättömänä muiden perheenjäsenten sairastellessa.

Olen vuosimallia -86.

lapsena virtatietulehdus: ei hoitoa, kävelin itse terveyskeskukseen, kun alkoi munuaisia pakottamaan.Antibiooteista allerginen reaktio ei muuta kuin uudestaan terveyskeskukseen. Molemmilla kerroilla hain lääkkeet itse apteekista.

Puukolla vahingossa käteen: kävelin itse terveyskeskukseen, jossa tikattiin.

Pyörtyilyä yms huimausta: ei selvitetty, koulun terkalta joskus vuosien päästä rautakuuri.

Aivotärähdys (olisi voinut olla pahempikin): Lepäämään ja nukkumaan (just joo).

Korvatulehdus: lämpötyyny korvalle, kipu oli kova.

Kuumeita ei juurikaan ollut. Ei varmaan olisi viety mihinkään vaikka olisi minkälainen influenssa.

vm 69

Meillä äiti pisti kipeänä siivoamaan ihan urakalla. Ajatteli, että kerrankin kun olet kotona niin voit siivota.

Ajatteli monesti, että lintsaan mutta silloin, kun olin oikeasti kipeä oli hirveä siivota.

Nyt aikuisena omassa kodissa olessakin, kun olen kipeä on kauhea syylisyyden tunne jos en siivoa. Siksi monesti siivoan enkä keskity paranemiseen. :/

Olen 92 syntynyt nainen

Meidän perheen lapset -81 ja -85.

Monenlaista vähättelyä äidin puolelta. Aika harvoin kyllä oltiin kipeinä mutta silloin kun oltiin niin oli oksat pois! Kyllä meitä hoivattiin ja huollettiin mutta esim. oksennustaudin jälkeen riitti yksi päivä, ettei oksentanut ja sitten piti mennä kouluun (just joo, ensin on 4-5 päivää syömättä ja sitten kun saa ehkä ruokalusikallisen perunamuusia alas niin KOULUUN OOT TERVE!)

Joskus Lapissa hiihtolomamatkalla olin sairastunut johonkin kurkkupöpöön pari päivää ennen reissuunlähtöä ja voitte kuvitella miltä tuntui ajomatka autolla kurkkukivussa ja kuumeessa 10-13 h. (en muista tarkalleen kuinka monta tuntia ajo oli, mutta kellon ympäri kevyesti). Olin suurimman osan siitä lomaviikosta mökissä peittojen ja vällyjen alla. Paikan päällä sitten terveyskeskukseen kun olo vaan meni huonommaksi ja sain kyllä sellaiset tropit, kun lääkäri sanoi että "kyllä sä vielä tällä reissulla laskettelemaan pääset".

Kyllähän se olo siitä parani ja äitikin patisteli vähän ulos (pakkasta joku 25 astetta). Joo, tekihän se hyvää käydä vähän ulkona, mutta se 10 km hiihtolenkki ei varmaan ollu se fiksuin veto. Äiti oli vetäjänä ja raivosi kun mulla kesti niin kauan. Tokikaan henki ei kulkenut pakkasessa ja tajunnan rajamailla mentiin. Mökille palatessa henki ei tosiaankaan kulkenut ja kuume pomppasi takaisin sinne 40 asteeseen.

Ihme, etten saanut mitään sydänlihastulehdusta. Tai oon voinu saadakin jotain vaurioita sydämeen, mutta senhän näkee sitten vasta kymmenien vuosien päästä kun vanhenee.

Ei me kyllä mitään hellää huolenpitoa saatu.

Mut jos joku ihmettelee, niin lisävalaistusta asiaan löytyy huippuketjusta

http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…

Olen syntynyt 70-luvun lopulla ja kasvoin maatilalla. Meillä lapset saivat erityishuomiota sairastaessaan. Mummoni keitti mustikkasoppaa ja paistoi lettuja. Äiti sijasi petipaikan sohvalle, niin ei tarvinut yksin potea makuuhuoneessa. Isä saattoi yllättää kauppareissulla Omenapore-pullolla. Hellyyttä ja silityksiä riitti kaikilta. Emme kyllä olleet usein sairaana. Tuosta on jäänyt kyllä mukava ja turvallinen muistikuva. Letut ja mustikkasoppa ovat vieläkin minulle lohturuokaa (ja löysä maitoon keitetty kauravelli myös).

Äitini oli sairaanhoitaja joten nämä sairastamiset olivat hänen asiansa, isäni ei niihin puuttunut mitenkään. Suhtautuminen oli lähinnä järkevä. Lapset saatiin toimia ihan oman olomme mukaan eikä esim. mekaanisesti kuumemittarin. Minulla oli toisinaan räkätauti, joka tulehdutti silmät niin että turposivat ja vuotivat. Silloin sain olla ulkona, koska se helpotti oloa, mutta kouluun ei tarvinnut mennä. Sairastajaa ei kuitenkaan mitenkään erityisesti paapottu. Lääkäriin mentiin jos näytti että tässä tarvitaan jotain lisätutkimusta tai reseptilääkettä.

Ai niin, syntymävuosi 1963 vastauksessa #10.

Minä elin varhaislapsuuteni 70-luvulla (syntynyt -73) ja meillä mutsi kyllä vei lääkäriin aina kun tarvis. Nykyäänkin, jos valitan jostain kolotuksesta, niin hän kehoittaa menemään lääkäriin mahd. pian. Ja itse olen omien lasten kanssa vähän samanlainen.

En muista kyllä, että olisin kouluikäisenä enää sairastellut juurikaan. Ihan taaperona olin kyllä paljon sairaana, keuhkokuumeessakin useamman kerran ja silloin se oli aika vakava paikka.

Meillä ei äidin osalta juuri hellyyttä tai huomiota saatu lapsena. Kipeänä ollessa käskettiin vaan maata sängyssä ja oli niin ihanaa kun äiti saattoi sen 5-10min. istua vieressä kun mitattiin kuumetta. Muistan lapsena ajatelleeni, että sairastuisinpa vakavasti vaikka syöpään, että äiti hoitaisi minua enemmän :O Kamalaa :O Itse olen -80 lopulla syntynyt ja äiti -60 alussa.

Rehellisesti täytyy sanoa, että en muista! En muista sairasteluja, en muista miten hoivattiin ja huomioitiin, vai hoivattiinko ollenkaan. 70 luvun lapsi olen.

Minun äiti hoivasi kun olin kipeä.
Peti tehtiin sohvalle ja voivoteltiin ja siliteltiin :)
Lääkäriin vietiin jos oli tarve, joskus vietiin vaikkei olisi tarvinnutkaan.
Hyvät muistot sairasteluajoilta.
Olen syntynyt vuonna -82. Ennakoiva tekstinsyöttö tarjosi 82 vuoden tilalle nakkia ja seuraava sana olis varmaan ollu muusi :D

Äiti oli perushoitaja, ja suhtautui myös aina todella järkevästi. Lääkäriin vei, jos oli tarvetta. Yleensä äiti oli kanssani kotona, kun olin kipeä, ja vaikka ei sellainen emo ollutkaan niin hoivasi kyllä (kuin potilasta, hehe). 

Ei syyllistäneet kumpikaan ja tarkastivat vointini kyllä jos sanoin, että johonkin sattuu tai kolottaa. 

Vm. -82

Onpa teillä ollut karua. Itselläni on ihan lämpimät muistot lapsuuden sairasteluista, vaikka olin korvakierrelapsi, joka sai ihan kyllikseen ravata lääkärissä. Vanhemmat ottivat sairastelut vakavasti ja esim. kipeän korvan takia lähdettiin aina lääkäriin. Oksutaudit oli lapsena suorastaan kivoja, kun sai juoda jaffaa ja katsella videolta lastenohjelmia, kun vanhemmat olivat töissä. Muistan, että isä kävi lounastunnilla aina tarkistamassa voinnin, kun oli suht lähellä töissä. Kaiken kaikkiaan sain osakseni aina kovasti empatiaa ollessani kipeä. Koulusta sai jäädä pois, jos olo omasta mielestäni oli liian kipeä kouluun. Minuun siis luotettiin. Ja ehkä juuri tämän luottamuksen takia olen aina ottanut sairaspäivät hyvin vakavasti. Ei tulisi mieleenkään teeskennellä sairasta, jotta voisin jäädä nyt töistä kotiin. Olen syntynyt -76.

Synnyin 89. Vanhemmat hoitivat kotona, jos olo ei kohentunut niin menimme yksityiselle lääkäriasemalle. 

Lapsena oli ihana sairastaa, kun ei mitään ihan kamalaa tautia ollut. Äiti kysyi aina kauppaan lähtiessään, että tekiskö mun jotain erityistä mieli. Aina toi jotain hedelmiä ja myös karkkia. Äiti oli myös tosi iloinen silloin, kun muutamien päivien ruokahaluttomuuden jälkeen sanoin, että mulla on nälkä. Toi aina aterian siihen sairasvuoteelle.

Voi olla, että oli hemmottelua, mutta samoin olen sitten toiminut omien lasteni kanssa. Kellään meistä ei esiintynyt sairaaksi tekeytymistä, että olis saanut jotain erityisetuja. 

Olen syntynyt -79 ja meillä alle kouluikäisenä saimme mennä ison tyynyn päälle keittiön "koloon" leivinlaudan alle makailemaan. Siihen aikaan oli monissa omakotitalojen keittiöissä sellainen tyhjä tila työpinnan alla parin laatikoston välissä. Siitä on jäänyt hyvät muistot - harmi, ettei ole tullut luotua omille lapsille samanlaista.