aspergerin piirteitä vai tunne-elämän vaikeutta

Hei!



Lapsesi on vielä melko pieni, jotta hänelle voitaisiin diagnosoida AS. Yleisin ikä on varmaankin tuossa 6-7 vuoden paikkeilla. Kirjoittamasi perusteella olen "lähes varma", että kyseessä on AS. Meillä oli aivan samanlainen alku lapsella päiväkodissa. Hoitajat väittivät kiven kovaa tunne-elämän häiriöistä. Onneksi samassa hoitopaikassa yhtä aikaa kaksi muuta perheemme lasta ja heillä ei minkäänlaisia oireita/ongelmia. Vihdoinkin 7 vuoden iässä kesken ensimmäisen kouluvuoden saimme diagnoosin: SI-häiriö ja lievä AS.



Todennäköisesti ongelmat tulevat vielä lisääntymään parin seuraavan vuoden kuluessa, mutta sinuna en antaisi periksi. Ole yhteydessä perheneuvolaan. Siellä osataan auttaa tosi asiantuntevasti ja ovat aina joka asiassa "perheen puolella", eli kuuntelevat lapsen parasta asiantuntijaa eli äitiä ja isää.



Lue vielä netistä, mitä kaikkea AS-lapsen käyttäytymiseen liittyy. Toki jokainen lapsi on erilainen luonteeltaan, mutta jotkin tietyt käyttäytymismallit ovat selvästi suuntaa antavia.



Usko itseesi! Voimia teille koko perheelle.

Riina

Olen myös sitä mieltä että jos neuron puolella arvellaan aspergeria se yleensä ajan mittaan saadaan diagnosoitua. Toisaalta saattaa löytyä as-piirteitä jotka eivät riitä diagnoosiin mutta ne on otettava huomioon silti. Jumittuminen ja vaikeudet siirtymätilanteissa on melko klassinen as-piirre. Erityislastentarhanopettajilla on paljon tietoa mutta heillä ei ole pätevyyttä tehdä lapsesta diagnoosi tai oikeastaan edes arvioita. Pienikin neurologinen poikkeavuus lapsessa saa aikaan erilaista käytöstä sosiaalisissa tilanteissa ja kontaktissa. Millä päiväkodin henkilökunta perustelee arvelemansa tunne-elämän ongelmat? Miten he sulkevat aspergerin pois? Miten he ovat ottaneet lapsesi vaikeudet muuten huomioon? Miten he tukisivat lastasi eri tavalla jos hänellä olisikin tunne-elämän häiriö eikä as? Mielestäni tukitoimet ovat molempien kohdalla melko samat: pienempi ryhmä, selkeä päiväjärjestys, siirtymätilanteiden tukeminen, yhteis- ja yksinleikin tukeminen jne...



Mitä mieltä itse olet? Sinun mielipiteesi painaa enemmän kuin luuletkaan.



Perheneuvolassa keskustellaan perheen toimintatavoista, kuunnellaan vanhempien näkemyksiä mistä vaikeudet johtuvat ja miten niistä selviydytään. Perheneuvolan tehtävänä ei ole osoittaa että olisitte tehneet jotain väärin lapsenne kanssa. Perhedynamiikka vaan pitää selvittää jotta voidaan selvittää mitkä tukitoimet auttavat juuri teidän tapauksessanne parhaiten..tai sitten osaat itse ratkaista asiat oman perheesi kannalta parhaiten:



Itse muistan perheneuvolassa käynnistä sen miten tavattoman huolestuneita työntekijät olivat siitä ettei perheemme syö saman pöydän ääressä, olin todella hämmästynyt miten valtava juttu se oli heille. Haimme apua pojan vaikeisiin syömisongelmiin. Keskustelut johtivat pojan as-tutkimuksiin ja diagnoosiin.

Nyt on kulunut 5 vuotta ja perheemme jäsenet hakevat ruuan keittiöstä ja syövät kuka missäkin kunhan syövät. Jos istuisimme pöydän ääressä mies ei puhuisi mitään, lapioisi ruuan suuhunsa ja istuisi loppuajan kädet sylissä, poika huutaisi ja ronkkisi ruokaansa ja kieltäytyisi syömästä ilman mitä kummallisimpia reunaehtoja, tyttö karkailisi matkoihinsa vähän väliä ja minulta jäähtyisi ruoka ja palaisi hermot.



Tällä järjestelyllä jokaisella on oma ruokarauha. Syömisongelma ja haju- ja makuyliherkkyys eivät ole kadonneet minnekään, mutta itse valittu ruoka ja rauhallinen ruokailupaikka vie pois ahdistuksen joka liittyy syömisen aloittamiseen.

Tämän päivän ilopilkku oli tämä piipiliisin vastaus. Meillä syödään pöydän ääressä lautasruoka, yleensä lapset ensin, joskus minä mukana, mutta mies mieluummin muualla tai myöhemmin, koska jos kaikki ollaan paikalla, tulee riita helposti. Leipää ja hedelmiä lapset syövät usein sohvalla. Se miksi näin kävi, on peräisin juuri esikoispojan syömisongelmista, jotka sentään ovat väheneet, vaikka äidin tekemistä ruoista vain osa kelpaa. On niitä vaikeuksia sentään muillakin.



Alkuperäiselle, ei todellakaan ole päivähoitohenkilökunnan tehtävä arvioida lapsen diagnoosia. Se kuuluu asiantuntijoille. Meidän pojalla todettiin 3 vuotiaana autistiset piirteet ja 5 vuotiaana aspergerin piirteet, mikä 6 vuotiaana muuttui aspergerin oireyhtymä diagnoosiksi. Tunne-elämän ongelmia, tavaton herkkyys, jumittumisia ollut, ym.



Voimia taipaleelle omien lapsienne kanssa

Me hakeuduimme alunperin päiväkodin antaman negatiivisen palautteen perusteella tutkimuksiin, koska kolmen lapsen äitinä ja kasvatusalan ammattilaisena, havaitsin tiettyjä erityispiirteitä pojallamme, jollaisia ei meidän muilla lapsilla ole. Hänellä menee pasmat aivan sekaisin, kun teemme lähtöä jonnekin tai tulen hakemaan häntä päiväkodista. Hän karkailee, ei suostu pukemaan, riisuu vaatteensa päiväkodin pihalle vaikka keli olisi mikä tahansa. Hän myös jumittuu asioihin, kuten käsien pesuun, joulun alla hän kirjoitti joulupukille lahjatoivelistoja kolmen kuukauden ajan, useita tunteja päivässä (silloin päiväkodissakin kaikki oli mennyt hienosti), unirätti on messissä vielä kohta viisivuotiaalla. Hän ei katso silmiin useinkaan, nykyään olemme harjoitelleet tätä taitoa ja olen saanut hänet katsomaan minua melko useinkin silmiin! Joidenkin vaatteiden pitämisessä hänellä ilmenee yliherkkyyttä ja koko talven, pakkasellakin, hän lampsi kumisaappaissa, jonne ei saanut laittaa väliin villasukkia. Hän viihtyy hyvin yksinään, eikä vieraisilla ollessamme koskaan leiki muiden kanssa, eikä ryhmässä ollessaan pysty huomioimaan muiden tarpeita Joitakin piirteitä mainitakseni...Omat epäilykseni ovat vahvoja, tosin välillä mietityttää, onko tämä sittenkään niin vakavaa, kuunes taas toisin todistetaan. Lomamatkallamme välillä teki mieli palata äkkiä kotiin, takaisin mukavaan arjen rutiiniin. Se tuolla päiväkodissa harmittaa, että meidän kontaktimme ei-julkisen sektorin puolelle koetaan haittana. Ehkä siksi, että kunnan puolella tietoja lörpötellään vaitiolovelvollisuudesta huolimatta... Tiedän sen kun olen kunnalla kasvatusalalla töissä. Siksikö pitäisi siirtyä tutulta neuropsykologilta ja lastenpsykiatrilta kasvatusneuvolaan? Mikäli päiväkodissa on vaikeutta käsitellä lasta, ei mielestäni vanhempien pitäisi hakea tukea, jos kotona ongelmia ei juurikaan esiinny. Silloin tukea pitäisi hankkia päiväkotiin, jotta henkilökunta saisi välineitä toimintansa tueksi. Olenkin päättänyt syksyllä pyytää neuropsykologimme puhumaan asiasta päiväkotiin! Onneksi kesä tulee ja lomailemme rutiininomaisesti kotiväen voimin kaksi kuukautta, huh!

ei kuulosta kovin ammattimaiselta jos päiväkodin henkilökunta ei pysty tukemaan vanhempia tai löytämään positiivista yhteyttä lapseen. En usko että tulevat lääkärin vierailusta sen fiksummiksi jos eivät jo ole oppineet tuon kummoisemmin käsittelemään erityispiirteistä lasta. Kun omat lapseni menivät erityisryhmään oltuaan kumpikin ensin tavallisessa päiväkotiryhmässä tuntui kuin heidät olisi otettu lämpimään syliin. Lapsi hyväksyttiin sellaisena kuin hän on, haasteineen päivineen. Yhtäkkiä lapsi ei ollutkaan täynnä vikoja ja rasite ryhmän toiminnalle vaan hänestä nähtiin kaikki se mikä oli hyvää. Jokaisella on omat haasteensa ja niitä harjoiteltiin sitten päivittäin kaikessa rauhassa turvallisessa ympäristössä. Lapsille annettiin aikaa ja henkilökuntaa oli riittävästi. Kaiken perusta oli kuitenkin se, että lapsi on hyvä sellaisena kuin hän on ja lasta muistettiin kiittää aina kaikesta mitä hän teki oikein. Tekeekö ap:n lapsen päiväkodin henkilökunta niin?