Tiedätkö masennuksesta ilman syytä? Mitä?

Kyllä se syy aina jostain löytyy. Ehkä vain niin varhaisesta lapsuudesta, ettei sitä itse muista. Ehkä liian kovasta itsekritiikistä. Ehkä jostain muusta tiedostomattomasta asiasta.



Mm eräs terapeutti uskoo nk suomalaisen häpeäntunnon aiheuttavan kulkevan sukupolvelta toiselle vuosisatojen ajan. Harva sitä tahalleen siirtää lapsilleen, mutta se on niin syvällä meissä suomalaisissa, että kierrettä ei voi katkaista, ellei häpeää itse tunnista itsessään.

Onko asiat näennäisesti (eli ulkopuolelta katsottuna) hyvin, mutta todellisuudessa ei kuitenkaan. On opiskelupaikka ja asunto, mutta jostain syystä ei saa aikaiseksi. Tai on vakipaikka ja hyvä palkka, mutta jotenkin työpaikassa tökkii.



Siinä voi olla asioita joista ei saa otetta ennenn kuin vuosia jälkikäteen. suorituspaineet, vaatii itseltään kaikilla osa-alueilla liikaa, yksinäisyys, ehkä piilotettua syrjintää tms.

voi olla masentunut vain syyllä? Jollakin tietyllä tapahtumalla?

Okei, minä uskon, että joku voi olla masentunut koko ikänsä lievästi, ja kyseessä on joko lapsuudesta alkanut heikko itsetunto tms, ilman mitään yksittäistä tapahtumaa. TAI puhdas aivokemia, kuten serotoniinin puute. Mutta en usko siihen freudilaiseen oppiin siitä, että jostakin menneisyydestä on pakko löytyä jokin tapahtuma, jonka takia tänä päivänä masentaa.



Ehkä useampi näistä masentumisista on kemiaa, jokin kohta aivoissa ei toimi kuten pitää.

Se tiedetään, että masennus on " periytyvää" . Jos äidillä on masennusta, niin tytärkin on taipuvaisempi masentumaan.

Mutta voiko sitä tietää, miksi se on perityvää - sen takia, että aivoissa on jokin sama koostumus vai sen takia, että on elänyt masentuneen äidin ympärillä ja saanut tästä moniulotteisia vaikutteita.



Olen Tommy Hellsten -fani. Hän puhuu tuosta häpeästä. Minusta hänen perustelunsa ovat järkeenkäypiä. Entä mitäpä jo Freud olikin oikeassa?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina ollut sitä mieltä, että jos ihmisen nupissa alkaa heittää, masentuu tai vastaavaa, se johtuu jostakin ulkoisesta syystä (sika mies, ero, irtisanominen, jonkun kuolema yms.), mutta nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ahdistus iski ilman mitään syytä.

En aluksi edes tajunnut mistä on kyse: En tunne itseäni masentuneeksi, mutta saatoin alkaa itkeä telkkaria katsoessa, ihan yli liikkuttuneessa tilassa koko ajan. Stressinsietokyky aleni, hermostuin ihan kaikesta, lopulta joka kaverin kanssa puhuminen ylitti ärsykekynnyksen, tai tutun näkeminen kadulla. Menin paniikkiin ja olin huolissani kaikesta.

2kk jälkeen menin lääkäriin, sain lääkkeet, vaikka lekuri vaikutti ehkä hieman siltä, että ei usko, kuinka karsea olo on koko ajan. Minuakin hämmästyttää, etten keksi MITÄÄN SYYTÄ tälle.

Onko sulla vastaavia kokemuksia, voiko ihmisen päässä alkaa viirata ilman mitään ulkoista tapahtumaa? Miten hoidettiin, jäikö tilanne pysyväksi?

Masentunut mä kaikkien kriteereiden mukaan olen, vaikka ei tunnu siltä muuten kuin paniikkihäiriön ja huolissaan olon takia.

olet luulosairas vajo kki

Vierailija kirjoitti:

Se tiedetään, että masennus on " periytyvää" . Jos äidillä on masennusta, niin tytärkin on taipuvaisempi masentumaan.

Mutta voiko sitä tietää, miksi se on perityvää - sen takia, että aivoissa on jokin sama koostumus vai sen takia, että on elänyt masentuneen äidin ympärillä ja saanut tästä moniulotteisia vaikutteita.

Olen Tommy Hellsten -fani. Hän puhuu tuosta häpeästä. Minusta hänen perustelunsa ovat järkeenkäypiä. Entä mitäpä jo Freud olikin oikeassa?

Mielisairaus on periytyvää

kaikki v.ajokit pysyvästi laitokseen

Vierailija kirjoitti:

voi olla masentunut vain syyllä? Jollakin tietyllä tapahtumalla?

Okei, minä uskon, että joku voi olla masentunut koko ikänsä lievästi, ja kyseessä on joko lapsuudesta alkanut heikko itsetunto tms, ilman mitään yksittäistä tapahtumaa. TAI puhdas aivokemia, kuten serotoniinin puute. Mutta en usko siihen freudilaiseen oppiin siitä, että jostakin menneisyydestä on pakko löytyä jokin tapahtuma, jonka takia tänä päivänä masentaa.

Ehkä useampi näistä masentumisista on kemiaa, jokin kohta aivoissa ei toimi kuten pitää.

Sen kyllä huomaa näistä lapsenhankinta ketjuista,että jokin kohta aivoissa ei toimi kuten pitää

Mulla tuli 25-vuotiaana tuollainen jakso. Kaikki oli elämässä niin hyvin kuin voi olla kaikin puolin. Olin aina ollut sellainen perustasapainoinen ihminen, ei mitään ihmeempää lapsuudessa, ei edes koulukiusaamista saati kotioloissa ongelmia.

Ja sitten minulle iski ihan järjetön ahdistusvoittoinen masennus ja paniikkihäiriö! Minulla oli jotenkin vaisto, että en halua mennä lääkäriin. Niinpä minä vaan kestin ja kestin. Olin pahimmillani ihan sekoamisen partaalla. En esim. muistanut syödä koska en muistanut miksi sellaista pitäisi tehdä. Välillä en pystynyt poistumaan kotoa paniikin takia. Pelkäsin myös hyppääväni sillalta tai meneväni auton alle vaikka en oikeasti haluaisi, mutta hulluuden puuskassa. Laihduin 48-kiloisesta 42-kiloiseksi. 

Lopulta odotin vain kuolemaa. Toivoin että se tulee nopeasti. Mutta siitä täydellisestä luovuttamisesta alkoi hidas toipuminen. Tuli ensin sekunti ilman jatkuvaa helvetillistä ahdistusta. Joskus toinen. Sitten vähän pitempi aika. Sitten niitä alkoi tulla säännöllisesti. Mutta ekasta hetkestä ilman ahdistusta tiesin, että tulen toipumaan. Noin vuodessa olin ei vain entiselläni vaan paljon vahvempi ja parempi ihminen.

Olin ennen masennusta ollut varsin kova-arvoinen, kylmä ihminen. Olin menestyjä ja pärjääjä, ja odotin että muidenkin pitää olla. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä heikkoudelle ja "luuseriudelle", ei omalle eikä muiden. Masennus näytti että vahvaltakin voidaan viedä jalat alta, eikä sille voi yhtään mitään kun se iskee suoraan psyyken perustaan. Ulkoisia vastoinkäymisiä olisin kestänyt vaikka kuinka, niin vahva olin. Mutta elämäpä sitten iski suoraan perustaan. Itse koen tuon vaiheen erittäin tarpeellisena psyykkisenä kasvuprosessina elämässäni. Melkein kuin uudestisynnyin siinä, niin eri ihminen olin jälkeen kuin ennen.

Raudanpuute. Olen kärsinyt melankoliasta siitä asti, kun menkat alkoivat, eli noin 25 vuotta. Olisihan tätä elämää toisinkin voinut elää.

En voi tietää, koska olen ollut melkein aina masentunut. Vähintää alavireinen. Jo lapsena olin huolestunut kaikesta, huolissani esim. siitä eroavatko vanhempani, riittävätkö rahat, jne. En tiedä millaista on elää ilman jatkuvaa pelkoa, ahdistusta ja huolta jostakin. Ja mitä tästä elämänmittaisesta, lapsena ilmaantuneesta sisäisestä tunteesta on seurannut: olen työtön viisikymmentävuotias nainen, eristäytynyt muista. Viime aikoinan olen etääntynyt myös lapsistani ja miehestäni. (Jossain elämäni vaiheessa minulle iski vauvakuume. Sain miehen ja perheen. Opiskelin sitä ennen opettajaksi. Teeskentelin sosiaalista tyyppiä, mitä en ole tippaakaan.) Sisäinen paha oloni on vain pahentunut tämän syksyn kuluessa.

Niin. Masennus voi olla ihmisen omainaisuus, jo syntymässä saatu. Yksivuotiskuvassani olen kulmat kurtussa, huolestuneen näköinen vauva. Ja sitä olen hyvä. Tämä ei ole vitsi.

Elämäni on ollut aina onnetonta. En tiedä, kuten sanon, millaista on ei-onneton, iloinen elämä. Sisäisesti olen tyhjä, ontto. Minuuteni on rikki, se on ollut aina rikki. Ihmistä minussa on vain kuoret - ja fyysinen kehon toiminta.

Viime aikoina suurta huolta ja masennusta on aiheuttanut aikuistuva lapseni, johon minä olen ottanut etäisyyttä. En jaksa pitää minkäänlaista yhteyttä häneen. Käytökselläni olen loukannut paitsi lastani, myös miestäni ja vanhaa äitiäni. Kukaan ei ymmärrä, että masenunut äiti ei jaksa pitää enää yhteyttä.

Tuleeko masennus, jos vihaa itseään?

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko masennus, jos vihaa itseään?

Ei kaikille tule. Itse olen vihannut itseäni ja kokenut itseni häpelliseksi ja noloksi suuren osan elämääni, mutten koskaan ole ollut masentunut. Ei nuo negatiiviset ajatukset itsestä ole niin hallitsevia ikinä olleet ja olen muuten pystynyt hyvin toimimaan elämässäni.