Is tänään: JOka viides sairastuu raskauden jälkeiseen masennukseen

kärsii ihan vain luonnollisesta unenpuutteesta ja väsymyksestä.

Vierailija:

kärsii ihan vain luonnollisesta unenpuutteesta ja väsymyksestä.

Ei kai se mikään ihme ole, että moni sairastuu, kun äidit ovat nykyään ihan yksin ilman apua vauvojensa kanssa kotona. Vaatimukset ovat kovia: pitäisi imettää, pitäisi hoitaa lasta kotona ainakin kolmivuotiaaksi, pitäisi käyttää kestovaippoja, pitäisi tehdä itse soseita, pitäisi jaksaa ilman riittävää unta ja apua, pitäisi löytää parisuhdeaikaa kun lapsi nukkuu, pitäisi hoitaa kotia jne. jne. Syyllistäminen on valtavaa jo siitä, jos lapsen vie yökylään, jotta itse saa joskus nukkua.

Kun on tottunut saamaan unta 7-8 tuntia vuorokaudessa ja yht' äkkiä pitäisi pärjätä 3-4 tunnilla viikko-ja kuukausitolkulla, menee kroppa sekaisin.



Minulla vaikuttivat toki muutkin tekijät masennuksen puhkeamiseen. Kun sain juteltua neuvolapsykologin kanssa, huomasin miten paljon painolastia minulle oli raskautta edeltäviltä vuosilta kerääntynyt. Aikaisemmat käsittelemättömät asiat puskivat päälle juuri lapsen syntymän jälkeen.



Masennus ei mene ohi nukkumalla. Minä olin jatkuvasti väsynyt, vaikka olisin saanut nukuttua koko yön (mies antoi vauvalle pullosta). Kun ajatukset rupesivat pyörimään jatkuvasti kuolemassa, tajusin miten ahdistunut olin. En pystynyt tekemään oikein mitään järkevää, paha olo oli aivan jatkuvaa. Nukahtaminen ei onnistunut ilman lääkkeitä, kävin niin ylikierroksilla. Syytin itseäni jatkuvasti siitä, miten huono äiti olin. Kaikki nämä kuuluvat tuon synnytyksen jälkeisen masennuksen oireisiin. Vasta kun luin niistä netistä, tajusin, että on varattava aika lääkärille.

Minulle tuli valtavat paineet tuosta imetyshössötyksestä. Olin päättänyt täysimettää ja koin valtavana epäonnistumisena sen, ettei maito tahtonut riittää. Lapsellamme oli myös koliikki, minkä tulkitsimme aluksi näläksi (= maito ei riitä), ja taas koin epäonnistuneeni äitinä.



Hyviä puoliakin masennuksesta löytyi. Parisuhteemme joutui koville, mutta vahvistui niin paljon, että jaksan uskoa sen kestävyyteen. Mieheni jaksoi tukea minua valtavasti. Myöhemmin hänen elämässään tapahtui kriisi, jolloin oli taas minun vuoroni tukea häntä. Tajusimme, kuinka vahvoja voimme olla yhdessä ja perheenä. Jouduin turvautumaan ulkopuoliseen apuun ja muuttamaan oman käsitykseni siitä, että aina on pärjättävä itse tilanteessa kuin tilanteessa eikä apua saa pyytää. Oikeastaan tuo vauvavuosi oli elämässäni niin suuri käännekohta, että sen jälkeen moni asia tuntuu aivan toiselta.



Lapsen kehityksestä olin huolissani pitkään. Pelkäsin, että masennukseni on vaikuttanut häneen jotenkin. Onneksi kuitenkin hain apua ajoissa (lapsi oli alle 2kk:n ikäinen) ja parantuminen tapahtui puolessa vuodessa. Nykyään lapsi on aivan normaalisti kehittynyt ja tasapainoinen lapsi.



Emme ole kertoneet masennuksestani kovinkaan monille tuttaville, vain muutama tietää omien vanhempiemme lisäksi. Mutta ymmärrän nyt, mitä masennus on enkä koskaan vähättele sen vakavuutta.

kunnes itse 7kk sitten, aika pian ihanan ja terveen vauvamme syntymän jälkeen huomasin ajattelevani usein kuolemaa, sitä miten paljon parempi kaikilla olisi ilman minua, mietin miten sen uskaltaisin tehdä, mutta koska olen hemmetinmoinen arkajalka, en ole saanut aikaiseksi mitään.

Joka ikinin päivä itken ja oksennan konkreettisesti pois henkistä pahaa oloani, en syö, en jaksa mitään.

Eilen tänne jo asiasta kirjoitin ja myönsin olevani masentunut, niin kovaa kun sen myöntäminen onkin.

En halua mennä vauva kainalossa nauvolapsykologille juttelemaan, koska en halua leimautua ja se nainen sitäpaitsi on liian tuttu ihminen muuta kautta,

en ylipäänsä halua vauvan kanssa mennä, koska vauvan on parempi olla kotona leikkimässä.

Kukaan ei kuuntele, ketään ei kiinnosta, mies ei ota tosissaan, kuten en minäkään ennen.

Mistään trendistä ei tosiaan ole kyse. Kun vaan saisin oman itseni taas takaisin, sen joka nauroi ja hymyili paljon, nautti elämästä.

Synnytyksenjälkeinen masennus on niin tavallista nykyään ettet sinä mihinkään leimaudu. Ei sun pakko ole neuvolapsykologille mennä, mene vaikka mielentervaystoimistoon tms! Nimestään huolimatta siellä hoidetaan ihan tavallisia ihmisiä joilla sattuu olemaan jokin kriisi (josta tuli mieleen että on olemassa myös kriisikeskuksia joista voi saada apua). Ei siis tarvi olla " mielisairas" .

Jos et itsesi vuoksi niin tee se lapsesi vuoksi! Hän tarvitsee sinua, hän tarvitsee äidin!

Vierailija:

kunnes itse 7kk sitten, aika pian ihanan ja terveen vauvamme syntymän jälkeen huomasin ajattelevani usein kuolemaa, sitä miten paljon parempi kaikilla olisi ilman minua, mietin miten sen uskaltaisin tehdä, mutta koska olen hemmetinmoinen arkajalka, en ole saanut aikaiseksi mitään.

Joka ikinin päivä itken ja oksennan konkreettisesti pois henkistä pahaa oloani, en syö, en jaksa mitään.

Eilen tänne jo asiasta kirjoitin ja myönsin olevani masentunut, niin kovaa kun sen myöntäminen onkin.

En halua mennä vauva kainalossa nauvolapsykologille juttelemaan, koska en halua leimautua ja se nainen sitäpaitsi on liian tuttu ihminen muuta kautta,

en ylipäänsä halua vauvan kanssa mennä, koska vauvan on parempi olla kotona leikkimässä.

Kukaan ei kuuntele, ketään ei kiinnosta, mies ei ota tosissaan, kuten en minäkään ennen.

Mistään trendistä ei tosiaan ole kyse. Kun vaan saisin oman itseni taas takaisin, sen joka nauroi ja hymyili paljon, nautti elämästä.

Olen itse ollut muutaman päivän psykiatrisella ja se oli oikein hyvä paikka, sieltä sai APUA. Pääsin kotiin, kun lääkäri totesi, etten ole hoidon tarpeessa. Mutta kokemus jäi mieleen. Siellä oli fiksuja ihmisiä, joille vain elämä oli tuonut jotain liikaa. Minä en ainakaan ketään leimaa.

todesta, eikä vähättelisi ja huutaisi, tukisi minua. En muista koska viimeksi olisin kuullut olevani hyvä, tarpeeksi hyvä, nätti yms. tekeväni jonkun asian hyvin.

Pystyisitkö ajattelemaan niin, että auttamalla itseäsi autat myös lastasi. Masentunut äiti ei ole hyvästä lapselle.

Vierailija:

todesta, eikä vähättelisi ja huutaisi, tukisi minua. En muista koska viimeksi olisin kuullut olevani hyvä, tarpeeksi hyvä, nätti yms. tekeväni jonkun asian hyvin.

Miksi haluat kieltäytyä avusta? Etkö ajattele edes lastasi? Ansaitseeko hän masentuneen äidin?

olemassa. Mutta en vaan halua mennä vauva mukanani mihinkään mielenterveystoimistoon.

Verrataanpa: jos jää kotiin nököttämään, antaa ensinnäkin periksi masennukselle. Se ei ole lapsen edun mukaista, ei myöskään muun perheen. Lisäksi leimautumisesta huolehtiminen merkitsee sitä, että pitää tärkeämpänä tuttavien mielipiteitä itsestään kuin omaa ja perheensä hyvinvointia. Sitä paitsi leimautumisesta on turha huolehtia, sillä alan ammattilaiset ovat nähneet kaiken, ja masennus on tosiaan nykyisin kansantauti.



Jos menet juttelemaan pahasta olostasi, osoitat että tiedostat tilanteesi. Olet silloin myös rohkea ja uskallat ottaa ensi askeleen. Ajattelet myös lapsesi hyvinvointia. Ja usko pois: terapia on oikeasti vain juttelemista omista asioista. Ihan samaa voit harrastaa kaverin kanssa, mutta hän ei välttämättä osaa auttaa solmujen aukaisemisessa yhtä hyvin kuin ammattilainen. Lisäksi nykyajan lääkehoito eli mielialalääkkeet auttavat siinä sivussa, ja ne ovat turvallisia.

Eikä mielenterveystoimistoon tosiaan kannata mennä vauvan kanssa. Hanki vauvalle hoitaja esim. Mannerheimin Lastensuojeluliitosta, tai auttaisiko mummu tai joku ystävä. Ehkä mielialalääkkeistäkin olisi ensi alkuun apua, ja niitä saa ihan yleislääkäriltäkin. Minua ainakin auttoivat. Voi muuten olla, että parikin käyntiä esim. psykologilla riittää, ei niitä tarvitse olla kymmeniä.

ehkä siitä puhua.

Lapsesihan siitä eniten kärsii.



Ei miehesi yhtäkkiä ala sinua tukemaan, ei kannata jäädä sitä odottelemaan. Päinvastoin voi käydä niin että lopulta koko avioliitto hajoaa. Masentuneen kanssa eläminen on ÄÄRETTÖMÄN raskasta.



t. entisen masentuneen vaimo.



P.S. jos mies ei olisi hakenut apua, mun olisi ollut pakko muuttaa pois lasten kanssa koska mies olisi sairastuttanut minutkin

ja kyllä voisin apua huolia, siitä ei ole kyse, mutta omilla ehdoillani. äimänkin kurssit tai mitkä ovatkaan ovat iltaisin malmilla, sinnekö menen useiila kulkuneuvoilla vauvan kanssa. ei.

tarvitsisin nimenomaan mieheltä tukea ja arvostusta.

Päinvastaisessa tapauksessa masennus voi hellittää nopeastikin. Itselläni mielialalääkkeet auttoivat aika lailla. Nämä uudet lääkkeet (serotoniinin takaisinoton estäjät, kuten Seronil) ovat vaarattomia, eivätkä vaikuta käytökseen millään lailla kuten vanhat masennuslääkkeet. Ne vaikuttavat välittäjäaineisiin, ja masennus hellittää tätä kautta. Masentuneella serotoniini-välittäjäaineen määrä vähenee, ja lääke vain palauttaa normaalin tasapainon. Eivät ne kaikille sovi, mutta useimmille kuitenkin.



Synnyttäneillä myös hormonitasapaino voi keikahtaa, mikä aiheuttaa masentumista. Silloin annetaan kai hormonilääkettä, mutta tästä en tiedä enempää. Sinulla taustalla tuntuu olevan myös jokin tietty tapahtuma tai asia. Sen tiedostaminenhan on tavallaan onni: olet jo aika lailla selvillä asiasta, ja voit lähteä purkamaan nimenomaan sitä. Tosin ammattilaisen vastaanotolla ei heti tarvitse puhua kaikkein pahimmista kipupisteistä. Tavallista on, että niihin käydään käsiksi pikkuhiljaa.

Nro 20 vetää takaisin kirjoituksiaan. Mutta selvää on, että myös parisuhdekriisi voi aiheuttaa vakavaa masentumista.

ottaa yhteyttä perhetukikeskukseen tai muuhun parisuhdeterapiaan? Kyllä ongelmista voi päästä yli, mutta se saattaa vaatia työtä. Vauvan kanssa tuollaisessa tilanteessa on jaksamista. Monet kohtaavat vastaavaa: eroja tapahtuu paljon ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, kun elämäntilanne muuttuu niin radikaalisti. Voimia!

20 minuuttia terveyskeskus- tai yksityislääkärin vastaanotolla ei ole hirveä uhraus ja ulos kävelee resepti kourassa.



Ystävien (hyvien ystävien) seura tekee myös hyvää pääkopalle.