Oma vai miehen sukunimi naimisiin mentäessä???
Onko kuinka moni teistä pitänyt oman nimensä naimisiinmenon jälkeen? Vieläpä niin, että lapsilla on kuitenkin miehen sukunimi? Onko aiheuttanut hankaluuksia ja pitääkö sitä jatkuvasti selitellä?
Kohta ollaan vihille menossa ja vielä pähkäilen pitäisinkö omani vai vaihtaisinko. Miehen sukunimessä ei sinänsä vikaa, eikä omassanikaan. Miehen siskolla sama etunimi kun minulla, joten siinä yksi pieni seikka, jonka vuoksi tuntuu vähän nihkeältä. Lisäksi miehen sukunimi on harvinaisempi kuin omani, joten voi olla ettei siskokaan koskaan siitä muuksi halua vaihtaa (jos menee naimisiin). Lisäksi en jotenkin välttämättä halua " kuulua" sen nimen kautta miehen perheeseen, vaikka heissä ei sinänsä ole mitään vikaakaan. Tuntuu kummalta vaan luopua aika isosta osasta omaa identiteettiään.
Kommentit (23)
että kaksoisnimi. Hankalaa, kun etunimikin on kaksoisnimi.
Viestistäsi tulee mun mielestä jotenkin " läpi" , että sulle se oikea on pitää oma nimesi.
Mutta tuo identiteettijuttu ei välttämättä pidä paikkaansa. Olin aina ajatellut, että pidän oman sukunimeni tai otan kaksoisnimen, tai en oikeastaan edes ajatellut sitä vaan se oli jonkunlainen itsestäänselvyys teini-iästä lähtien. Joka tapauksessa naimisiin mennässä päädyin ottamaan mieheni sukunimen, koska en asu Suomessa ja oma vokaalinen sukunimeni aiheutti pelkkiä vaikeuksia ja ongelmia joka paikassa. Uusi sukunimi helpotti tilannetta valtavasti, joten ehkä senkään takia ei tullut " identiteettiongelmia."
Olen nuorena vaihtanut nimeni miehen nimeksi ja lapset ovat tällä exän nimellä. Minä vaihdoin tyttönimeni takaisin eron tultua. Nyt kun menen toisen kerran naimisiin 25.2.2006, en enää vaihda. Riittää vaihtelut mun kohdalla.
Tosin meidän perheessä on sitten kolme eri sukunimeä, vaan olkoon. Seka sotkuahan siitä tulee, mutta muut saa tottua meidän nimiin.
Mulle se on ollut aina (okei, sukunimilain voimaantulosta asti) ihan selviö, että en nimeäni vaihda, ihan riippumatta siitä, mikä miehen nimi on. Se johtuu juuri tuosta mainitsemastasi identiteettiasiasta: kun olen vuosikymmenet ollut tämän niminen, tuntuisi hyvin oudolta vaihtaa se.
Lapsia meillä ei ole. Jos tulee, se voikin olla ongelma, sillä luulen, että me molemmat olemme aina ajatelleet, että lapsemme ovat samannimisiä kuin me itse. Aika näyttää, jos näyttää.
Pohdimme asiaa ja mies päätyi ottamaan minun sukunimeni.
Mitä sitä tarttee kellekkään selitellä. Joskus joku on ollu ihmeissään että ollaanko me naimisissa. Ovat luulleet avopariksi. mutta sekin on helposti hoidettu sanomalla " Ollaan me naimisissa" .
Minä olisin voinut ottaa hyvinkin sellaisen " lapatossun" , jopa ilolla tervehtinyt moista avarakatseisuutta. Sen sijaan mulle on ollut ihan selvää se, etten ottaisi sellaista tyrannia, joka yrittäisi estää mua pitämästä omaani.
6
koska se on erikoisempi kuin omani ja jotenkin tyylikkäämpi.
Mieheni olisi ollut valmis ottamaan minun nimeni, jos se olisi ollut esim. erikoisempi jne. Mutta nyt siis näin päin ja hyvä näin!
mrs ' miehen nimi' , en ole siita nokkiini ottanut. en usko etta miehen vanhemmat edes tietavat etta kaytan omaa nimeani.
Aiemmin ajattelin, että pidän omani, mutta asia on tuolle ukkokullalle tärkeämpi kuin mulle.
Sisko piti oman nimensä, koska hänet tunnetaan työssään sillä. Tuumasi, että välillä vähän harmittaa olla eri niminen kuin muu perhe. Ei kyllä koskaan ole kertonut, että siitä mitään varsinaisia hankaluuksia olis ollut.
Kummallakin hyvin harvinaiset nimet, mutta en halua kuulua miehen sukuun. Omani on sitäpaitsi kauniiksi kehuttu.
Itselläni sukunimi joita on vaan 11 henkilöllä, joten siinä syyt minkä takia mies vaihtaa omansa pois.
että mulla on vieläkin todella paha mieli kaverini puolesta. Hänen tyttönimensä oli todella erikoinen sukunimi (muistaakseni heitä Suomessa 20-30) ja hän olisi halunnut kovasti pitää nimen naimisiin mentyään, että heillä olisi ollut miehen kanssa eri nimet tai että mies olisi ottanut hänen nimensä. Mies ei oman sukunsa painostuksessa suostunut ja nyt kaverini on nimeltään tyyliin Tiina Virtanen (siis sekä etu- ja sukunimet todella yleisiä) ja haikailee edelleen tyttönimensä perään... varmaan lopun ikää.
että älkää naiset missään nimessä suostuko nimen vaihtoon ainakaan miehen tai sukujen painostuksesta.
Loppujen lopuksi mies sai taivuteltua minut ottamaan oman nimensä. Painotan, otin MIEHENI nimen, en mieheni suvun nimeä. Anopin kanssa en ole väleissä.
Kysyin mieheltä, mitä sanoisi, jos pitäisin oman nimen. Miehelle oli aivan sama. Miehen suku oli mielissään, kun otin mieheni nimen. Miehen veljen vaimo piti omansa ja sitä pidettiin outona ratkaisuna. Mua ärsytti miehen veljen vaimon puolesta. Oman ratkaisuni tein tosiaan siksi, etten pitänyt entisestä sukunimestäni.
Sehän on se lähtökohta nykyisessä sukunimilaissa.
Mielestäni myös vanhat historialliset perintet velvoittivat:
" nainen pysyköön isänsä suvussa" . (tämä yhteisen sukunimen ottaminen on erittäin nuori " perinne" - vain 1900-l. alusta....)'
Lapset ovat meillä mieheni sukunimen mukaisia.'
Kukaan ei ole ihmetellyt mitään! Tuttavapiiristäni noin 40 % on ottanut miehensä sukunimen ja 60 % pitänyt omansa.
Olimme 25- ja 26-vuotiaita kun menimme naimisiin 10 vuotta sitten.
Menimme naimisiin 1991, jolloin oli juuri tullut mahdollisuus kaksoisnimeen. Itse otin sen juuri siksi, että oma sukunimi on tärkeä osa omaa identiteettiä, mutta halusin myös osoittaa olevani naimisissa ottamalla miehen nimen perhenimeksemme. Lapsemme ovat siis miehen sukunimellä ja itselläni tuo nimi on omani perässä. Ihan toimiva ratkaisu näin 15 vuoden kokemuksella.
ja erikoisluvalla myös oman sukunimen pito....
olisivat olleet hieman kauhuissaan,koska ovat niin " kaikki on tehtävä kuin ennenkin" -ihmisiä. Loppujen lopuksi mies kuitenkin otti yhdistelmänimen ja lapsenkin nimi vaihdettiin. Tämä ratkaisu ei ihme kyllä järkyttänyt juuri ketään.