Miten teidän suhteenne toimii lähes 10 vuoden yhdessä olon jälkeen?
Miten teillä toimii parisuhde, jotka olette olleet yhdessä miehenne/vaimonne kanssa lähemmäs kymmenen vuotta? Olen tässä lähi aikoina miettinyt meidän omaa suhdettamme, ja todennut, että se on muuttunut todella paljon. Alkuun kiehnattiin koko ajan toistemme kimpussa, ja nykyään noita hellyyden osoituksia ei pahemmin näy. Ennen mieheni näytti ja kertoi tunteensa päivittäin, mutta nyt kun olen asiasta joskus huomauttanutkin, niin mies ilmoittaa vaan, ettei hän osaa näyttää tunteitaan. Miten se sitten onnistui ennen niin helposti! Kyllä mies sanoo rakastavansa minua, ja minä rakastan häntä todella paljon, mutta silti välillä tuntuu kuin olisimme enemmän kavereita kuin rakastava aviopari.
Kommentit (10)
En ole kovasti ajatellut asiaa; siinäkö se salaisuus on? Olemme asuneet yhdessä 12 vuotta; meillä on yksi lapsi, 2v 4kk tyttö. Hellyydenosoitukset ovat ehkä vähentyneet, mutta intensiteettiä on tullut lisää :) Pienetkin jutut merkitsevät nykyään tosi paljon, vaikka hetki miehen kainalossa sohvalla, kävely ulkona käsi kädessä tai iltasauna lapsen nukkuessa.
Lapsi on tietysti väsyttänyt ja raivostuttanutkin välillä, mutta hän on aina tärkein asia elämässämme. Enemmän lapsi on yhdistänyt kuin erottanut. Pienistä asioista ei enää jaksa/ehdi kehittää riitaa, toisen vioille on tullut suvaitsevammaksi (myös omille vioille!). Ja toisaalta vuosien varrella on oppinut, ettei riitely ole vaarallista.
Mieheni on paras ystäväni. Rakkaus on muuttunut syvemmäksi, sellaiseksi asiaksi, jota ei tarvitse joka päivä ajatella ja vakuutella, vaikka sitä ei itsestäänselvyytenä pidäkään. Yhdessä vain on hyvä olla. Meillä on myös täysi luottamus toisiimme.
Siis kohta kymmen vuotta mittarissa. Meillä yksi lapsi myöskin.
Ainoa ero siihen alkuvuosiin, näin äkkiseltään ajatellen on, että en saa yhtä usein yllätyslahjoja ja kukkia kuin silloin, mutta muuten on ihanaa. Tuo on pientä, joten pyydän yllättämään, jos tuntuu että ihan unohtuu... :)
No, vakavissaan, tietysti sitä, ei ole jatkuvasti " tunteen paloa" , mutta kumppanuutta ja ystävyyttä ja luottamusta on huimasti enemmän kuin silloin aluksi. Silloin oltiin tosi paljon yhdessä, haluttiin kaikki jakaa, nyt annetaan enemmän tilaa toinen toisellemme. Tietysti jos tästä kehittää ongelman, tai toinen/itse väärinkäyttäis luottamusta, rohkaisua ja vapautta, niin huonohan se olis tilanne. Mutta mun mielestä tää kumppanuus, jaetttu vanhemmuus ja syvä ystävyys on paljon ihanampaa kuin se alun huuma ja tunteellinen rakkaus. Siis on tässäkin tunteita, mutta jotenkin kypsempiä ja syvempiä kuin silloin, koska nyt ei ole enää sellasta jännitystä tuntemattoman kohtaamisesta mukana. Tuntuu siis, että tunnetaan toisemme paremmin ja hyväksytään ja rakastetaan sellasena kuin ollaan eikä eletä utopiassa mitä toivottais toistemme olevan.
Siis mun mielestä tää on parantunut huimasti, vaikka aluksikin oltiin niin onnellisia toisistamme. Mun mielestä olis oikeasti omituista ja sairasta, jos suhde ei kehittyis. Tää on mun mielestä ihan " oppikirjojenkin" mukaista tervettä kasvua, sen verran mitä olen lukenut alan kirjoja. Olis musta surkeeta, jos ei tämä ystävyys ja kumppanuus olis kasvanut, vaan oltais jääty sille rakastuneelle tasolle, missä kuvitellaan symbioosissa elävänsä lopun ikää... ihanaa sekin, mutta me on asennoiduttu niin, että avioliitto kasvaa meidän henkilökohtaisen kasvun ja yhteisen kasvun ja elämäntilanteiden mukana, joten ollaan kiitollisia kun saadaan yhdessä arki ja juhla jakaa. Tietysti se on vaatinut sitäkin, että romantiikka on välillä ollut taka-alalla, mutta se aina uudelleen tulee esiin kuitenkin ja uusissa muodoissa ja uudenlaisena syvyytenä...
Mun mielestä mun elämä on siis nyt ihanampaa kuin aiemmin ja luulenpas, että mies sanois ihan samaa. Ei ole kauan kun tästä asiasta juteltiin ja oltiin yhtä mieltä... :)
Me alettiin seurustella kun mä olin vielä peruskoulussa, ja tänne asti ollaan yhdessä pysytty, huhtikuussa tulee 22 vuotta täyteen.
Yllätykseksemme saimme aikaan ihanan pojan, joka tulee ensi viikolla 6kk, siis oltiin kahdestaan todella pitkään. Mutta siis parisuhde, miten sen saisi toimimaan? No joo. Meillä on muutama juttu, mitä tehdään, että suhde pysyis hengissä:
Ekaksi: Kehutaan toisiamme. Kiitosta pitää antaa kumppanille aina silloin, kun hän sen ansaitsee. itse yritän muistaa kiittää palveluksista ja kehua, kun joku tylsä kotihomma tuleekin tehtyä. Mies on yhä vieläkin mun silmissäni syötävän hyvännäköinen, ja sanon sen kuiskaten korvaan aika usein.
Tokaksi: Hellitään toisiamme. Tää ei valitettavasti tarkoita kiihkeitä ranskalaisia suudelmia (mie kyl niistä tykkäisin...) vaan sellaista arkihellyyttä. Joka ilta pitää antaa iltapusu, jos toinen lähtee jonneki niin annetaan lähtöpusu ja -hali. Ollaan " viekussa" eli toisen kainalossa soffalla tai sängyssä. Silitetään tukkaa tai taputetaan peppua ohikulkiessa. Miehen kotona ei oo pahemmin puolisoa hellitty, eli alussa piti häntä kouluttaa moiseen lääppimiseen, mutta nykyisin on jo hyvin sujuvaa hellimistä. Seksiä ei pihistellä eikä sitä käytetä kiristyksen välineenä tai kauppatavarana. Mulle on ollut tosi vaikeaa puhua siitä, mutta nykyisin onnistuu. Pitää vain miettiä, miten sanot asiat niin, ettet vähättele tai mitätöi toista. Arkihellyys pitää kipinää yllä!
Kolmanneksi: Puhutaan muustakin kuin lapsesta. Ja kuunnellaan, mitä toisella on asiaa. Miehelle on turha puhua, jos se katsoo urheilua TV:stä. Eli aloitan puhumisen kysymällä: Voitko nyt kuunnella vai katotko tuota ohjelmaa... Lisäkysymykset ja kiinnostus toisen kuulumisista on tosi tärkeää, muuten varmaan kasvettais eri suuntiin.
Kaikista tärkein juttu on kai se, että molemmilla on halua hoitaa juuri tätä parisuhdetta, eikä haudota kuvitelmia siitä, että ongelmat ratkeaa vaihtamalla puolisoa. Pitäis aina muistaa, että vaikka toisessa on omat vikansa, niin on myös minussa. Mie ainakin joka päivä ihmettelen, miten onnistunut valinta tuli jo niin huimana (16vee) tehtyä. Ja ihmettelen, miten tuo ukko minua kestää.
En todellakaan sano, ettei meillä olis ollut kriisejä: alkoholismi-, uskottomuus- ja lapsettomuuskriisit on kaikki käyty läpi, noin vakavimmat mainitakseni. Ja kaikista on selvitty juuri tahdon voimalla. Ja huumorin, meillä on samanlainen sairaankuivakka huumorintaju.
Omaa tilaa ja omaa aikaa on hyvä olla, kunhan se ei tarkoita perheen laiminlyömistä. Tasapuolisesti molemmilla. Ilman nalkutusta. Siinä meillä on nyt kasvun paikka, kun tuo pieni tuli perheeseen... Mutta toivon ja luulen, että suhde jatkuu...
Toivottavasti tästä oli apua...
Muuttunut on tietenkin. Molemmilla on omat mielenkiinnon kohteet ja erilaiset alat, ja kun työelämä on tullut tärkeämmäksi uran edetessä niin myös mielenkiinnon erot tässä asiassa korostuvat. Toisaalta ollaan vapaannuttu siitä että pitäisi olla aina samaa mieltä asioista. Tunnen enää harvoin olevani " rakastunut" , onnellisuutta ja himoa tunnen usein. Seksi on muuttunut enemmän seksiksi ja vähemmän rakkaudeksi, mikä on kyllä parantanut seksielämän laatua huomattavasti. Eli seksielämämme voi paremmin kuin koskaan, silloin kun ehtii ja jaksaa rakastella. Myös vaikeuksia on ollut: rakastuin ja rakastan vieläkin myös toista miestä, olemme ystäviä. Mieheni tietää että olen ollut rakastunut toiseen, mutta ei tiedä kehen ja että en ole kokonaan päässyt siitä vielä yli. Helposti ajattelen vaikeina aikoina eroa ratkaisuna, mutta tiedän että en todella halua erota. Yleensä tämmöiset ajatukset unohtuvat muutamassa päivässä. Tietenkin tämä on laskenut arvostustani mieheni silmissä ja molemminpuolista kunnioitusta ja luottamusta. Siitä huolimatta olemme todella onnellisia, sopuisia, nautimme 3 lapsestamme. Ehkä juuri lasten takia olemme riippuvaisia toisistamme ja arvostan perhettämme.
ja joka lapsen jälkeen ollut totista kriisiä väsymyksineen, koliikkeineen, allergioineen ym. Pikkuriitaa koko ajan ja pinnat kireänä molemmilla. Meillä kolme lasta.
Ero kävi todella mielessä, mutta nyt kun vauva-ajat ovat ohi ja asiaa katsoo vähän kauempaa, niin rakastan miestäni enemmän kuin ikinä ja suhde on parantunut ihan hurjasti. Työtä se vaati ja puhumista, puhumista, puhumista....
Jos sitä on joskus rakastanut sitä omaa miestään, niin kyllä se tunne sieltä vielä löytyy ajan kanssa. Syvempänä ja parempana....
Meilläkin kymppi lasissa ja on kyllä todella tyhjä olo välillä. En ole itse mikään tunteiden näyttäjä ollutkaan, mies enemmänkin. Nyt kun lapset vie mun ajan ja energian, eikä mies tee kotona mitään, niin iltaisin mielessä on enemmän katkeruus ja väsymys kuin toisen hellittely. En tunne olevani tasa-arvoinen tässä suhteessa isojen kysymysten suhteen, eikä se ole puhumalla muuttunut. JOka tapauksessa arvostan miestäni, ymmärrän hänen työlle omistautumisensa ja olen perusonnellinen. Seksikin sujuu paremmin näin synnyttäneenä naisena, tunnen itseni enemmän naiseksi kuin " tyttösenä" . Mutta en mä tiedä, jotenkin kaipaan sitä yhteistä aikaa enemmän, vaikkei mitään kummempaa osattais tehdäkään. En vain omalta väsynykseltäni saa aikaiseksi hommata lastenhoitajaa (sukulaiset kaukana). Tänäänkin olen itkenyt, että miten mä tätä jaksan, kun kolmas lapsi tulossa ja mies asuu yhä enemmän työpaikalla. Pitää vaan toivoa, että pahin raskausväsynys helpottaa, niin oma mieliala kohoaa ja sitä kautta koko perheen.
Lapsia meillä on kaksi. Parisuhde on muuttunut alun kiihkeän tiiviistä ajasta ihanaksi yhteiseloksi. Lapset ovat hitsanneet meitä entisestään yhteen. Ns. arkihellyyttä osoitetaan kotona suukoin, sanoin, halauksin ja sohvalla istutaan kylki kyljessä. Lisäksi " karataan" välillä kahdestaan hoitamaan parisuhdetta hotelliviikonlopuille tai risteilylle. Silloin omistaudutaan vain toisillemme, hemmotellaan ja nautitaan. Isovanhemmat haluavat hoitaa lapsia ja sitä kyllä hyödynnetään, koska me tarvitsemme aikaa olla kahdestaan ja lapset saavat nauttia isovanhempien seurasta.
Meillä on myös muutamat harrastukset, joista ei tingitä. Uinti on koko perheen harrastus, miehellä lätkä ja minulla järjestöjutut. Meidän ainoat kriisit ovat olleet lähinnä miehen menot silloin, kun esikoinen syntyi, mutta siitäkin selvittiin, kun laitettiin jääkaapin oveen lista, johon laitettiin kaikki menot allekkain. Sitten niistä raakattiin ne vähemmän tärkeät pois.
nyt kohta 13 vuoden jälkeen. Itse tuota tasaisuutta arvostan. Eli kumppaninsa tuntee hyvin, mustasukkaisuudet ja suhteen alkuvaiheen räiskähtelyt ovat laantuneet ja pahoistakin suhteen kriiseistä on selvitty.
Nyt pieniä lapsia on kaksi ja työtä arjen pyörittämisessä tietenkin on ja yhteistä aikaa on vasta lasten mentyä nukkumaan. Meillä ei ole olemassa sellaisia tukijoukkoja, jotka pystyisivät kovin helpolla nyt ottamaan pieniä lapsia hoitoon.
Tärkeänä pidän juuri tuota arkihellyyttä eli halailua ja välillä pussailua tai toisen hartioiden hieromista. Siis jotain pientä jolla osoittaa ajattelevansa toista ja välittävänsä. Kerran viikossa tehdään iltapalaa ja avataan viinipullo ja katsotaan yhdessä jotain elokuvaa. Meillä myös kerrotaan päivittäin lasten kuulleen, että tykätään kaikki toisistamme. Itse olen kasvanut aika pidättäytyväisessä perheessä, joten tuo halailu ja välittämisestä kertominen on minulle tärkeää. Arkena usein huomaan olevani vain sen verran väsynyt ettei seksiä jaksa ajatella, mutta työ vie mehuja myös mieheltä:)
Pahin kompastuskivi suhteessamme on aina ollut asioiden patoaminen eli vielä suorempaan pitäisi osata puhua omista toiveista ja pettymyksistä, sillä ajatustenlukija ei kukaan ole. Toisaalta kaipaan matkustelua myös enemmän kuin mies, joten tästä on usein ollut sanomista.
Välillä tietenkin arki kyllästyttää ja kotitöistä tulee sanomista, mutta silti päällimmäisenä on tunne siitä, että elämä on nyt hyvässä vaiheessa. Naimisiin menemme kesällä eli kyllä tässä vielä tahtoa löytyy olla yhdessä.
Meistä on tullut perhe, siis ollaan se perusta johon muksut purkavat angstejaan. Parisuhde on itsestäänselvyys, ei sitä mietitä. On ihanaa kun on jotain mikä pysyy, eikä tartte koko ajan kelata ollaanko vai ei, voi vaan luottaa siihen että haluaa olla vielä seuraavatkin kymmenet vuodet ja puhua siitä että kun ollaan eläkkeellä kutsutaan kaikki lapset perheineen sunnuntailounaalle. Meillä on yhteisiä harrastuksia ja sit on kummallakin omia juttujaan.
Lasten hankkiminen on tehnyt suhteelle todella hyvää, yhten hiileen puhaltaminen lisääntynyt. Lapset ovat tuoneet myös keskinäiseen suhteeseen uutta syvyyttä.
Hellyyttäkin on vielä ja sitä päivittäin näytetään: pusuja, haleja yms. Seksi tosin harventunut, mutta siitä ei paineita olla otettu koska haluja kuitenkin riittää.
Turhat riidat ja kouhotukset ovat jääneet pois, ja tilalle on tullut " aikuinen" suhde.