Eskarilaisen kanssa takkuaa?
Tai no, en tiedä takkuaako se tässä äitissä vai pojassa:)
Osaankohan muotoilla sanoiksi... Jotenkin olen kokenut raskaita tuntemuksia tämän eskarilaisen kanssa. Oli osaksi helpottavaa kuulla, että eskari-ikä on esimurkkuikä. Meillä on siis energinen, mutta perusluonteeltaan rauhallinen ja hymyilevä poika. Hänellä on myös 8v isosisko, jolla energiaa riittää vaikka muille jakaa:)
Viimeisen vajaan vuoden aikana on ollut monia muutoksia - pienen päiväkodin yrittäjä vaihtui, isosisko lähti kouluun samasta päiväkodista, pari kaveria myös, ja lisäksi tuli muutto eri taloon. Pojalla oli hiukan vaikeaa päästä sisään kaveriporukoihin, kun uusia tuli ja ne tutut kaverit poistuivat. Päiväkodista on joitakin kertoja tullut palautetta, että pojan kanssa saa vääntää joka kerta uloslähtemisen kanssa (ei anna auttaa vaatteita kunnolla, kun housut tursottaa miten sattuu jne.) Lisäksi meinannut lyödä lekkeriksi kaiken vakavan mitä hänen kanssaan puhuttu. On tuntunut, että poika ei ole aivan oma itsensä. Nyt loppukevättä kohti alkoi olla täällä kotona kans takkuista. Ei mikään sanominen tunnu menevän perille, pitää hemmetin monta kertaa sanoa samasta asiasta ja lopulta mennä kädestä pitäen teetättää. Lisäksi ovat tapelleet siskon kanssa jumalattomasti (mikä on lienee ihan normaalia sisarusten välisiä juttuja). Mutta nyt kesäloman aikana on tullut toisten härnääminen, haukkuminen, kiroileminen, ja lyöminen. Lyöminen ei ole silmitöntä hakkaamista vaan lyönti ku hermo menee tms, mutta kuitenkin.
Kavereita pojallamme on vähän ja nekään eivät ole kiinnostaneet yhtään. Toisaalta näyttää että tarvitsee kaveria. Tytär oli sitten reissussa nelisen päivää, poika oli kuin eri ihminen ja silloin juttelimme hänen kanssaan myös yksinäisyydestä ja kavereiden vähyydestä. Kertoi että harmittaa kun ei ole kavereita. Sen jälkeen mennyt erinomaisesti, kunnes taas tänään tuntunut takkuiselta, itkettänyt naapuria jne. Tosin nukkui huonosti yön joten silläkin lienee vaikutusta ja huonoja päiviä on, huomenna kaikki onkin varmaan hyvin.
Eli siis mikä on ongelmani...:) Ehkä minua nyt eniten vaivaa oma äitiys ja sen mukana tuleva syyllisyys. Pelkään niin että en saa rajoja tarpeeksi asetettua, tai en voi antaa niin paljon kuin pitäisi antaa. Että lapseni ei saa kaikkea sitä mitä pitäisi ja varsinkaan huomiota. Pelkään että kaikki "huonot kaudet" johtuvat minusta ja huonosta äitiydestä. Ja ehkä minä mietin liikaa sitäkin mitä muut ajattelevat...
Kuvittelen että kaikki tämä on minun päässäni ja minä liiottelen ja otan liian vakavasti asiat ja niin takuulla ainakin osaksi teenkin. Osaksi epäilen omia sanomisia koska mieheni ei ole juurikaan näkemässä "outoa" käytöstä, kun tekee pitkää päivää töissä ja on muutenkin höllempi katsomaan sääntöjen noudattamisen yms perään. Koen olevani toisinaa aika yksin papatuksieni kanssa. Saimmekin eräältä alan ihmiseltä vinkin, että vetäisimme enemmän yhtä linjaa ja miehenikin osallistuisi keskusteluihin väärän ja oikean teeman merkeissä.
Ehkä tästä ei saa mitään tolkkua, mutta onko se vain niin, että eskari ikää lähestyessä tulee takkuinen vaihe:) Tosin tytön kanssa en ole erityisemmin moista huomannut, kun on luonteelta muutenkin tulta ja tappuraa:) Mutta ehkä haluaisin kuulla teiltä, että miten toimitte, kun sanomiset eivät tunnu menevän perille? Lisäksi mietin, että kuinka olisi hyvä toimia, jos juhlissa tms lapsen käytös alkaa olla häiritsevää (hilluu niin että häiritseee itse ohjelmaa tms)? Tosin viime juhlat - häät meni hyvin, mutta monesti tuntuu ettei saa sinne jakeluun että saa puhua jne, muttei niin että häiritsee muita. Muuten olen sitä mieltä että saa olla sitä eloa ja iloa, mutta rajansa kaikella.
Noh tulipas asiaa. Jos joku saa jotain selvää niin kommentia vain:)
Kommentit (10)
Heippa
Kiitos vastauksesta. Sillä oli helpottava vaikutus, ainakin tähän hetkeen:) Kun joku kirjoittaa/sanoo asioita, vaikka vain ihan perusasioita, sitä osaa nähdä asiat erilailla. Hoksaa paljon paremmin. Loppupelissä ei meilläkään mitään suurta ongelmaa ole, vaan ne tosiaan taitaa olla suurimmaksi osaksi minun tuntemuksia, reakointeja ja näkökantoja. Ja pelkoja. Sit kaikki alkaa vaan sumenemaan, eikä näe realistisesti asioita. Pikku risauskin saa pintaan ajatuksen, että no entä jos tämä karkaa nyt käsistä jne.
Ehkä minä olen persoonana jo sellainen että kontrollin menettäminen kammottaa - siinä olisi harjoituksen paikka. Estot hiiteen ja antaa tuulen tuntua:):)
Nyt pitää alkaa nukkumaan, kiitos vielä sinulle:O
Niin se vaan on, että meidän pikkumussukat kasvaa ja "vahvistuu" kohti hurjaa koulumaailmaa. Meidän eskaripoika on tänä kesänä osottanut ihan samoja piirteitä. on erityisen herkkä kiusaamaan pikkusiskoaan ja kun käämit palaa ni ottaa herkästi fyysiset avut käyttäöön. Kuitenkin olen huomannut, että kun kohdistan enemmän huomiota pojan tekemisiin ja hellittelen ja silittelen ni pojankin kuohut tasoittuu ja keskustelukanavat avautuvat. Tuntuu siltä, niinkuin meidän 6vpoika olis samalla kasvanut isoksi, mutta on kuitenkin vielä pieni.
Meilläkin 6,5v eskaripojan ja äidin suhde sekä pojan käyttäytyminen on joka päivä mulla mielessä. Just eilen poika karjui päin naamaa että sä oot kauhea äiti, haluan uuden äidin!!! Ja omasta mielestäni ei edes ollut tapahtunut mitään kovin tavallisuudesta poikkeavaa. Jotenkin tuntuu, että pojan mieltä ahdistaa, mutta hän ei osaa pukea ahdistustaan sanoiksi vaan se näkyy tekoina. 4v pikkuveli ja äiti ovat sitten kohteina. Olen ihan neuvoton, en yhtään tiedä miten pitäisi suhtautua raivoavaan isoon/pieneen poikaan. Meilläkin keskusteluyritykset tyssäävät yleensä siihen, että poika lyö asian läskiksi. Ja samasta asiasta pitää sanoa sata miljoonaa kertaa, vaikka se olisi miten pieni asia, vaikka joku housujen pukeminen. Jos muilla on vielä lisää vinkkejä, miten tähän pitäisi suhtautua, niin kiitollisena otan vastaan kaikki neuvot.
ja kaikki on väärinpäin. Äidillä menossa hermot seuraavalla sekunnilla...
Ja lapsellani onkin vain vakava sairaus nimeltä HALIPULA. Näin se on vain ollut. Kiukkumato kaivelee ja känkkäränkkä kylässä, kun kaipaa halia ja syliä....
Lohdullista lukea, että muillakin on haastetta eskaripojissa. Omasta pojastanikin huomaa päivittäin, miten hänen sisällään kuohuu, kun tavallaan on vielä pieni ja oikeastaan jo aika iso. Poika vaatii itseltään hirveästi (on tosin luonteeltaan ollut aina melko itsekriittinen) ja raivoaa sitten kun kaikki ei sujukaan. Entinen aina hymyilevä pikkumies on yhä useammin kuin myrskyn merkki, nyrkki heilahtaa helposti kavereiden kanssa kinastellessa ja äitiä ja isiäkin koettaisi mukiloida. Suusta sinkoaa kirosanoja ja äidinvaihtotoivomuksia. Toisaalta ensi viikolla alkava eskari jännittää hirveästi ja tuleva kouluunlähtökin jo mietityttää. Kun pojalta kysyy kiukun syytä aivokohtauksen laannuttua, vastaus on yleensä: "Mä vaan halusin halata sua äiti". Eli halipula täälläkin, vaikka todellinen kiukun syy onkin aina joku ihan muu.
En mäkään ole keksinyt ongelmaan muuta ratkaisua kuin ajan antamisen pojalle. Nykyään poika esimerkiksi haluaa nukahtaa äiti vieressään, vaikka on jo useamman vuoden nukahtanut ihan itse. Eikä se minua haittaa, pikemminkin on ihanaa, että vaikka päivä olisi ollut miten myrskyisä, ainakin se päättyy suloisesti supatellen. Sen kyllä voin lapselleni antaa ja eiköhän tämäkin ole aika ohimenevä vaihe...
Voimia kaikille eskari-ikäisten kiukunpesien äideille! Vika ei varmaankaan ole meissä! ;)
Eskaripoika meilläkin ja olen aivan rikki ja jumissa hänen kanssaan. Kesän aikana taas asiat kärjistyneet, kun ei ole ollut samanlaista aktiviteettia kun on lomaillut koko kesän. Kiusaa siskoaan ja myös muita, kiukkuaa, uhmaa vanhempiaan, tiuskii, mölisee omaa mitään tarkoittamatonta mölinäänsä (mikä on todella ärsyttävää meistä!) ym. Tällä viikolla alkoi eskari ja olen ollut varpaillani koko ajan, koska pankki räjähtää. No, eilenhän se jo räjähti. Poika oli kiusannut toista tyttöä eskarissa. Tänä aamuna repesin kokonaan, kun eskariope pyysi sivummalle juttelemaan. Ehdotti poikaa kiertävän erityislto:n vetämään vuorovaikutusleikkiryhmään. Mä en voinut kuin vollottaa, en sen ryhmän takia, vaan tän koko tilanteen. Että lapsi voi olla niin lukossa tunteittensa kanssa ja purkaa sitä tuollaiseen käyttäytymiseen. Ihanaa kuitenkin tietää, että tämä on ikään kuuluvaakin. Niin sitä ollaan sormi suussa oman eskarilaisen kanssa, vaikka olen itse alan ammattilainen... Mutta kun siinä on vähän eri tunteet pelissä oman lapsen kanssa... Kiitos kaikista kommenteista ja kertokaa lisää ajatuksianne eskarivuoden aikana! Pidetään tämä viestiketju kasassa! :)
Miten tää kuulostaakaan niin tutulta! Eskarin alkamisen jälkeen meillä on käynnissä sotatila, ei kaiken aikaa, mutta pinnan alla kuohuu ja tilanne voi koska tahansa karata käsistä. 6,5 v. poika odotti eskaria innoissaan ja on vieläkin tohkeissaan siitä, että on nyt oikeasti eskarissa, mutta samaan aikaan kotona taistellaan. Pikkusisko saa olla rauhassa, mutta äiti ja iskä eivät. Poika ei kuule, ei tule syömään kun pyydetään, karkaa naapuripihaan kun huhuillaan sisälle, ei pue kenkiä päälle kun on lähdössä kaverisynttäreille, porsastelee ruokapöydässä. Ainoastaan uhkailu tepsii ja inhoan itseäni sen takia. Pinna palaa ja poika toivoo, ettei äiti huuda... Apua!
Ja sitten on ihana, tulee syliin, juttelee älykkäitä, pohtii maailman menoa, mutta ilmiselvästi testaa rajojaan. Katsoo uhmakkaasti silmiin ja oikein tunnen, miten käydään kaksintaistelua. Huh, kauankohan tätä kestää?
Olen jo pidemmän aikaa mielessäni käynyt kamppailua samaisen ongelman kanssa ja luullut että vika on minussa kun pojan kanssa ollaan jatkuvasti napit vastakkain ja ajatellut että kasvatuksessani tai pojassani on jotain pahasti vialla.
Mutta voi tätä helpotuksen määrää kun luin että muissakin perheissä "kärsitään" samasta ongelmasta.
Oma poikani aloitti esikoulun elokuussa ja esikoulussa on kaikki mennyt loistavasti. Tykkää kovasti esikoulutehtävistä, päiväkodista, kavereista, opettajista jne. Kotona sitten kuin myös välillä eskarissa ja vapaa-ajalla tökkii hyvän ystävänsä kanssa. Nyrkit heiluu ja suusta pääsee sammakoita. Äiti etenkin on maailman tyhmin ja haluaisi hänkin uuden äidin. Ja kolme vuotias pikkuveli on maailman ärsyttävin.
Jokin itsetunto kamppailu on myös pojalla menossa, on aina ollut itselleen kamalan ankara. Kaikki pitäisi saada nyt ja heti ja kaiken pitäisi onnistua täydellisesti. Jos esim. väritys- tai piirustustehtävä epäonnistuu, lentää kynät ja paperi huoneen nurkkaan ja poika haukkuu itseään maailman huonoimmaksi, tyhmimmäksi ja surkeimmaksi lapseksi. Jos jossain lauta- tai muussa pelissä häviää parhaalle kaverilleen, saa kaveri kärsiä tästä kuulemalla että kaveri on ihan idiootti, kun voitti eikä enää ikinä aio pelata ja leikkiä kaverinsa kanssa.
Muutenkin tämän parhaan kaverinsa kanssa tulee sanaharkkaa ja muuta kinaa yhtenään. Nyrkit heiluu molemmilla, revitään vaatteista ja haukutaan.
Pojan kanssa en ole viime päivinä muuta tehnytkään kuin keskustellut. Välillä kun tuntuu ettei keskustelu tehoa, on käytetty 6 minuutin jäähytuolia. Mutta tuolla tuolilla istuessaan poika sylkee vihaisia sanoja suustaan; uhkaa lyödä minua turpiin ja haukkuu minut maailman ärsyttävimmäksi äidiksi. Iskä on kiva kun se ei koskaan kiellä eikä suutu, mutta iskä ei työkiireiltään ehdi kotona käydä kuin kääntymässä joten ei ehdi siten myöskään osallistua kasvatukseen.
Mutta niitä ihania hetkiä löytyy kuitenkin suurimmaksi osaksi. Istutaan sylikkäin, halitellaan ja poika kertoo että äiti on ihana ja kiva. Meilläkin jutellaan näitä älykkäitä ja pohditaan erilaisia asioita. Tuolloin tuntuu itseltä hyvältä kun huomaa ettei ehkä asiat niin huonosti olekaan. Ja ei ne näköjään voi huonosti olla, kun huomaan että kaikki tämä on normaalia ja samaisia tilanteita löytyy muistakin perheistä.
meillä on sama juttu, tyhmä äiti, tyhmä sukka, pahaa ruokaa, "nyt mä rikon koko kodin ja pursotan ketsupin pitkin olkkaria" uhkaukset ja purkaukset 5.5 vuotiaalta johtuvat suoraan halipulasta ja sylistä. suuria ja kuohuvia tunteita on niin vaikea pukea sanoiksi kun harmittaa ja on orpo olo, mutta jotenkin se syli ja läheisyys rauhoittaa ja rentouttaa myös niitä leukaperiä kummasti ja sitten vasta päästään juttelemaan tapahtumista ja niiden aiheuttamista harmituksen tunteista jotenkin järkevästi. muuten ei tule mitään. se on rankkaa olla "iso" pikku poika. tai tyttö
Eli sinun tuntemuksesi tuntuvat tutulta, kun lopuksi miettii ottaako itse asian liian isona ja vatvoo liikaa. Ja välillä taas tuntuu että mikäköhän on oikein ja miten lapsen kuuluisi käyttäytyä. Tässä olen päätynyt siihen että näkökantaeroja on. Ja moni ei tunnu niinkään miettivän ja näkevän mitään ongelmia lastensa kanssa, vaikka niitä jopa olisikin. Toivon ainakin että asioiden pohtiminen lapsen kanssa ja aikuisen tietoisuus/osallistuminen auttaa lasta ja tuo varmuutta, sekä opettaa lapselle oikeita/hyväksyttäviä tapoja toimia.
Meillä eskariaika on ollut hankalaa osittain sen vuoksi että lapsi irtautuu päivisin kotoa ja lisäksi alkaa liikkumaan kavereiden kanssa. Jotenkin tuntuu että vanhempien vaikutus vähenee ja lapsen elämässä on paljon asioita joista ei tiedä mitään. Meillä tällöin myös "kiltit" lapset ovat muuttuneet vähemmän kilteiksi ja stressaava päivä (paljon touhua ja mahdollisia ristiriitatilanteita) näkyy käytöksessä. Kuitenkaan lapsi ei halua kertoa kotona juuri niitä vaivaavia asioita, vaan se näkyy vain käytöksessä.
Ja kuitenkaan meillä ei ole ollut mitään ongelmia, vain minusta ne muutokset ovat tuntuneet siltä. Olen yrittänyt olla herkkänä lapsen käytökselle ja jutella missä mennään. Kaverisuhteita on myös tuolloin opeteltu ja seura on ollut vielä moninaista. Kuitenkin aikuisena haluaisi olla tuon ikäisten touhuista hyvin vielä tietoinen, mutta ei ole enää vieressä niin paljoa katsomassa.
Vaikea on ollut vetää raja tietylle käytökselle tietyssä iässä. Se minkä joku toinen hyväksyy, niin toinen taas ei. Juhlista sen verran että itse en haluaisi että lapsi alkaa inhoamaan juhlia jossa pitää istua pitkän aikaa nätisti selkä suorassa tekemättä mitään. Mutta toisaalta ei voi olla häiriköimässäkään. Meillä kai kompromissina lapset velvoitetaan osallistumaan ruokailun alkuun yms. kunnolla ja sitten saavat vaikka lähteä pihalle (tässä vain ongelmana että se pienin 3v:kin haluaa sitten mukaan ja me aikuiset emme voisi jäädä sisälle seurustelemaan). Eli mitään selkeää rajaa en ole pystynyt vetämään, vaan tilaisuuden ja lapsen jaksamisen mukaan ollaan yritetty mennä. Tarvittaessa jos käytös menee överiksi poistun vaikka lapsen kanssa paikalta sivummalle ja palaan kun tilanne on ohi.
Kavereiden kanssa olemisessa saatan aika paljon jutella lapsen kanssa ja kysellä tekemisistä. Silloin selviää miten kenenkin kanssa menee ja saatan ehdottaa lapselle että haluaako soittaa/hakea sitä tai tätä. Tässä voi eskari-ikäiselle lapsella ujous iskeä ja tarvita vielä apua. Mutta kyllä itse kannustan olemaan kavereiden kanssa. Ja pikkuhiljaa tuntuu että eskari-ekan vuoden aikana ne kivoimmat kaverit valkkautuvatkin ja itsekin tutustun kavereihin, jolloin jo saatan tietää miten touhut menevät ja mitä tapoja missäkin perheessä on. Joskus voi olla että joukossa ei olekaan ihan niin sopivia kavereita, niin silloin kannattanee etsiä niitä vaikka harrastusten kautta.