psykiatrilleko?

Meillä on myös sanoisinko vaikea lapsi. Hän on sisarussarjan keskimmäinen ja nyt 4 v. Puhuin joka kerta neuvolassa ongelmista lapsen kanssa ja omasta jaksamisestani, mutta terkkari oli järkähtämättömällä linjalla, että lapsi on vaan vilkas. Lopulta neljävuotisneuvolassa vaadin saada keskustella lapsesta psykologin kanssa ja sain sitten lopulta soittoajan perhepsykologille. Kahden puhelun jälkeen sovimme tapaamisen, jossa olimme yhdessä isän kanssa. On aivan ihanaa, kun joku kuuntelee ilman typeriä vähätteleviä kommentteja ja oikeasti paneutuu ongelmatilanteisiin ja yhdessä mietimme ratkaisumalleja kokeiltaviksi, joiden onnistumisesta voidaan jutella seuraavalla tapaamisella. Meillä myös lapsen käytös on pistänyt parisuhteen lujille ja ulkopuolinen apu tuli tarpeeseen. Ensin lähdettiin kartoittamaan tilanteita, joissa lapsi on vaikea ja sitten miettimään mitä näissä tilanteissa ja ennen niitä tapahtuu. Löytyisikö siis lapsen riehunnan laukaiseva tekijä ja voisivatko vanhemmat omalla käyttäytymisellään vaikuttaa siihen. Suosittelen sinullekin, että et venytä perheesi jaksamista äärirajoille vaan haet hapua sellaiselta taholta, jolla on kokemusta erikoislapsista. Sieltä voi myös saada oikeasti ratkaisukeskeisiä toimintamalleja ja tukea sille, että oma toimintasi on lapselle parhaaksi. Eikä keskustelu valu jauhamaan sille tasolle, että pahoinpidelläänkö teillä jotakuta tai onko äiti kaappijuoppo.

Sinne voi vaikka soittaakin ja kysellä neuvoja. Ei tartte mitään lähetteitä tai neuvolaa välikädeksi. Ja olethan katsonut ohjelmaa lapsityrannit (joskus arki-iltana ykkösellä tai kakkosella), siinä on loistavia ja tehokkaita ohjeita kiukkukohtausten hallintaan! Ohjelmassa on mm. korostettu vanhempien yhtenäistä linjaa, selkeitä rajoja, jäähyä rangaistuksena ja paljon positiivista huomiota hyvästä käytöksestä. Ja aikuisen rauhallista asennetta!

Kuten sanottu, lapset ovat niin kovin erilaisia, jopa samassa perheessä. Jos sua itseäsi huolestuttaa tilanne, niin varmaan olisi hyvä pyytää ulkopuolisen asiantuntijan arvio. Lapsen käytös voi olla hänen voimakasta tempperamenttiaan tai sitten jotain muuta. Esimerkiksi asperger-lapsiin ei tehoa aina rankaiseminen samalla tavalla terveisiin lapsiin, koska lapsi reagoi, ajattelee ja näkee maailman eritavalla kuin me muut. En siis ollenkaan väitä, että lapsesi olisi erityislapsi, mutta jos on, niin asiasta on hyvä saada ajoissa varmuus.



Musta olet toiminut ihan oikein, että jos lapsi ei lopeta raivoamista sanallisesti, niin sitten on turvauduttava kiinnipitoon. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta kohtaamaan ja käsittelemään aggressiota, eli vihainen lapsi tarvitsee rauhallista, varmaa ja lämmintä kohtelua, vaikkei sitä tuntuisi ansaitsevan. Lasta tulee lohduttaa, kun hän kohtaa pettymyksen=kiellon. Ja rentoutuminen on tosi tärkeää pienille ja isommillekin kiukkupusseille.

Hyviä kommentteja santelinmaa ja ayap!



Meillä kanssa hyvin voimakastahtoinen neiti, nyt 2v2kk.

Viime syksynä alkoi uhma, samaan aikaan kun kuopus syntyi. Alkuun kiukkukohtaukset olivat hyvinkin voimakkaita ja useaan kertaan päivässä.

Nykyisin kohtauksia tulee vähemmän, ei edes ihan joka päivä.



Myös meillä tytöllä on allergioita, nämä ovatkin paljastuneet vasta pikkuhiljaa, maito, soija, omena ja muutama muu.



Aloin kuitenkin näiden kirjoitusten myötä miettimään esim tuota astma asiaa. Ayap, oliko lapsellasi mitään näkyviä (hengitys, yskä) oireita?



Joku mietti voiko hampaiden tullessa lapsi tuntea kipua? KYLLÄ, nimimerkillä kokemusta on. Meidän tyttö huutanut viikkokaupalla jokaikistä hammastaan! Yöllä ja kovaa ja kauan.. Esim. viime kesänä hän sai 4 poskihammasta yhtäaikaa ja huutoa kesti 6 VIIKKOA.. Toki annoin hänelle välillä särkylääkettä (Burana auttoi parhaiten), muttei sitäkään voi joka yöksi antaa.





inkku ja lapset 2 v ja 5 kk

Sitä voi olla vaikea ymmärtää, jos itsellä on ns. hyväluontoisia lapsia. Meidän tyttö 2v 1kk on alkanut saada ap:n kuvailemia raivareita. Osasin niitä jo odottaa, koska sukumme on TÄYNNÄ todella voimakastahtoisia ja kovapäisiä ihmisiä. Meillä tytöstä näki jo synnytyslaitoksella, ettei kyseessä ole mikään joustava tapaus. Häntä olisi muuten täysin turha viedä psykiatrille, koska kukaan ulkopuolinen ei edes usko, että hän saa raivareita. On nimittäin AINA hyväntuulinen vieraitten seurassa.



Meillä raivarit liittyvät selvästi uhmaan, väsymykseen, verensokerin laskuun ja mustasukkaisuuteen. Yleensä yhdistelmään näitä kaikkia. Kiinni ei tytöstä kannata pitää. Parhaiten tehoaa, kun poistun paikalta ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Raivo loppuu yhtäkkiä kuin alkaakin. Aina siihen, että lapsi tulee syliin ja halaa tiukasti. Voiko sen terveempää enää olla?

Meinasin nimittäin itse tehdä juuri samankaltaisen aloituksen.

Meillä siis juuri 2 v. täyttänyt tyttö, joka on nyt viikon verran saanut joka ikinen ilta järkkyjä raivareita.



Edellisen kerran samanlaisia kohtaukia tuli syksyllä hänen aloittaessaan pph:n, ja silloin pistin sen elämänmuutoksen ja tuttujen rutiinien muuttumisen piikkiin. Kesti n. 2 vkoa, mutta sen jälkeen mennyt hyvin.



Nyt sitten viikon verran tyttö on aloittanut joka ilta kotiin tultuamme hirvittävän karjumisen. Mikään ei auta, ei syli, ei kiinnipito, ei huomiotta jättäminen...noin tunnin totaalisen riehumisen jälkeen rauhoittuu, ja sitten pyytää jopa " antees" - hienoa, että hoidossa opetettu.

Mietin tässä itsekseni, että voikohan oma tilanteeni vaikuttaa asiaan? Olen alkuvaiheessa raskaana, ja viime viikot ovat menneet suunnilleen maatessa. Töistä tullessa olen raahautunut sohvalle (mies töissä) ja voinut pahoin. Tyttö on katsellut Muumeja ja leikkinyt itsekseen, ja ollut kyllä kiltisti. Syömisten kanssa vähän ja niin ja näin, kun en ole pystynyt edes jääkaapin ovea kunnolla avaamaan...

Saattaapa olla, että on jopa tottunut elämään kuin pellossa, ja nyt kun olen tällä viikolla voinut hiukan paremmin, niin vanhoihin sääntöihin ei uhmaikäisen enää sovikaan palata...? Mitä luulette, voiko vaikuttaa?



Toivon totisesti, että nämä järkyt kohtaukset loppuvat pian. Oma jaksaminen tuntuu olevan äärirajoilla, kun paha olo velloo ja kaksivuotias tyranni potkii ja karjuu ja vaatii ja määrää...Jos samankaltaisia kokemuksia, please lohduttakaa.

Ihan hirvittää, että millaista se on sitten kun vauva alkusyksystä syntyy...



Hassua se, että pph on sanonut tytön olevan ryhmän ehdottomasti kiltein ja mukautuvaisin, joskus jopa niin että säälittää. Kotona tahtoa yleensä löytyy, mutta tähän asti kuitenkin se on ollut ihan tervettä ja sallituissa rajoissa.



Sorry ap, tulin nyt apajillesi. Toivottavasti teidän tilanteenne selkiytyy, voimia.



kuonokas

inkku68:

Aloin kuitenkin näiden kirjoitusten myötä miettimään esim tuota astma asiaa. Ayap, oliko lapsellasi mitään näkyviä (hengitys, yskä) oireita?

inkku ja lapset 2 v ja 5 kk

Ei ollut mitään selkeitä oireita, vähän yöyskää. Lääkäri sanoi hakuammunnaksi astmalääkitystä, mutta taisi osua suoraan maaliin.

Meillä voi niin yksinkertainen asia kuin päiväunien poisjääminen aiheuttaa kuvailemaasi käytöstä.

Erittäin voimakastahtoinen poika ei ole päästänyt äitiään helpolla vauvanakaan, sai vielä pikkusiskon ollessaan 2v 4kk ja siitä asti meno vaan pahentui.



Tällä hetkellä poika on 4v 6kk ja vasta nyt uskallan sanoa, että täytettyään 4 vuotta poika selvästi rauhoittui, vaikka edelleen mielenosoitusta päivittäin ja huonojakin kausia on.



Tätä ennen (erityisesti äiti) juostu neuvolassa, neuvolapsykologilla, psykologilla, perheneuvolassa ym. kun olen epäillyt adhd-oireyhtymää.

Äidin väsymys ja masennus on varmasti vaikuttanut poikaankin, mutta luonnetta ne eivät ole muuttaneet vaan hänen voimakas uhmansa on pahentanut tilannettamme. Minulla on ollut onneksi myös tuttuna muita äitejä, joilla on/on ollut samanlaisia lapsia.



Apua kannattaa aina hakea, lapselle tai itselle. Me pärjäämme nyt siten, että äiti syö mielialalääkkeitä, ja aikoo syödä vielä pitkään.

... ensinnäkin luulen että kyseesssä on pahemmanlaatuinen uhma joka menee varmasti ohi. Saako lapsesi tarpeeksi aktivitteettia? Saako hän tarpeeksi liikuntaa jotta " paineet purkautuvat" ? Me ollaan löydetty omasta kaupungistamme nyt sellainen liikuntakerho, jossa 2,5 vuotias tyttäremme saa rellestää, juosta, kiipeillä, hyppiä ja pomppia oikein sydämen kyllyydestä! Kolmevuotias alkaa olla jo kuitenkin sen ikäinen että energiaa riittää vaikka pienen kylän pitimiksi, joka täytyy saada purkaa jollain lailla. Jos näin ei käy, iskee turhautuminen joka sitten purkautuu jollain toisella lailla, useimmiten ei-toivotulla tavalla..



Meillä uhmakohtaukset hoidetaan sylissä. Eli lapsi saa raivota ja sinkkuroida turvallisesti äitin tai isän sylissä, mutta raapia tai lyödä ei saa. Kun kohtaus menee ohi, hän on taas kuin enkeli. Kerran kokeilin, että annan hänen raivota yksikseen lattialla, mutta johan alkoi kuulua huuto kaiken karjunnan ja kiljunnan lomasta:" Äiti lauhottaa! Äiti lauhottaa!" eli halusi itsekin äidin rauhoittamaan ja sylittämään.



Mutta siis näin meillä, kaikillehan tämä ei sovi.



Hae ihmeessä ammattiapua jos siltä tuntuu! Kyllä se tilanne aikanaan rauhoittuu teilläkin.



Tuttis

Kiitos kaikille mielenkiintoisesta keskustelusta, sain paljon hyviä vinkkejä ja uusia näkökulmia. Tuntuu että oma rauhoittuminen ja tilanteen haltuunotto noin henkisellä tasolla taitaa olla paras konsti, helpottanut huomata että ei se ipana taida ainokainen laatuaan olla...Välillä jo naurattanutkin!

Tuo virikejuttu on myös hyvä idea, tyttö on kotona. Virikepäivähoitoa on mietitty mutta vähän pelättykin, mutta ei taida ollakaan niin huono ajatus!

että lapsi on hoidossa kuin enkeli mutta kotona sama meno jatkuu edelleen.

Meidän 3v. on hoidossa, ja saa raivareita lähes päivittäin. Joko aamulla tai hoidosta tultaessa. Viihtyy hoidossa hienosti ja käyttäytyy siellä upeasti, mutta selvästi väsyneenä " purkaa paineita" sitten kotona.

Rankkaa aikaa,mutta pahimpinakin raivoamishetkillä olen itse yrittänyt pysyä raaaaauhaalliseeena..ja olla lähellä. Lapsi kirkuu niin kovaa kuin jaksaa, puree (jos pystyy),lyö,heittelee tavaroita jne.

En anna vahingoittaa toisia mutta annan kyllä huutaa ja itkeä-ääntä tähän maailmaan mahtuu (naapurit voivat tosin olla toista mieltä?!)

Meillä on käytössä jäähypenkki, jossa maailman pahuudet ja väsymykset raivotaan pois, ja sitten tullaan syliin.

Olen huomannut että näitä kohtauksia on turha välttää ja aivan turha pelätä, ne tulevat kuitenkin. Mutta tämä on tätä aikaa, kohta uudenlaiset murheet ;-)

josuana:

Kiitos kaikille mielenkiintoisesta keskustelusta, sain paljon hyviä vinkkejä ja uusia näkökulmia. Tuntuu että oma rauhoittuminen ja tilanteen haltuunotto noin henkisellä tasolla taitaa olla paras konsti, helpottanut huomata että ei se ipana taida ainokainen laatuaan olla...Välillä jo naurattanutkin!

Tuo virikejuttu on myös hyvä idea, tyttö on kotona. Virikepäivähoitoa on mietitty mutta vähän pelättykin, mutta ei taida ollakaan niin huono ajatus!

Siis tarkoitan ulkopuolista hoitoapua (mummi,vaari ,kummi?).

Varmasti tyttäresi reagoi siihen, että ei saa huomiota äidiltään.

Jos et edes ruokaa pysty laittamaan niin kannattaa ehdottomasti pyytää apua- vaikkapa MLL hoitajilta tässä alkuvaiheessa.

Ainakin meillä lapset vaativat ihan extra-huomiota hoitopäivän jälkeen, oltuuaan koko päivän erossa vanhemmistaan.

kuonokas:

voinut pahoin. Tyttö on katsellut Muumeja ja leikkinyt itsekseen, ja ollut kyllä kiltisti. Syömisten kanssa vähän ja niin ja näin, kun en ole pystynyt edes jääkaapin ovea kunnolla avaamaan...

Hassua se, että pph on sanonut tytön olevan ryhmän ehdottomasti kiltein ja mukautuvaisin, joskus jopa niin että säälittää. Kotona tahtoa yleensä löytyy, mutta tähän asti kuitenkin se on ollut ihan tervettä ja sallituissa rajoissa.

Sorry ap, tulin nyt apajillesi. Toivottavasti teidän tilanteenne selkiytyy, voimia.

kuonokas

Meillä myös äärimmäisen voimakastahtoinen poika. Nykyisin 4,5 v, mutta kolmevuotiaana oli yksi pahimmista vaiheista menossa. Meillä " virikehoito" auttoi ainakin, ilmotin kerhoon jossa oli kolme kertaa viikossa kolme tuntia. Auttoi jonkin verran. Olennaista oli myös olla itse rauhallinen uhmatilanteissa (mikä toki ei läheskään aina onnistunut) ja lisäksi jakaa positiivista huomiota aina kun mahdollista (helposti vaativan lapsen kanssa vuorovaikutus muuttuu negatiiviseksi). Ei poikamme edelleenkään meitä vanhempiaan helpolla päästä, mutta ollaan opittu tulemaan toimeen. Ilman neuvolapsykologia ei arki olisi näin sujuvaa kuin nykyään. Ehdottomasti kannattaa mennä psykologille/psykiatrille/perheneuvolaan jos siltä tuntuu. Turha " kituuuttaa" yksin kun voi saada apuakin! Ja se on lapsenkin parhaaksi (ja koko perheen) että otetaan käyttöön uusia keinoja kun vanhat loppuu. Voimia!

Eli en to0dellakaan tarkoittanut huomiotta jättämisellä välinpitämättömyyttä,vaan sitä että olin saatavilla ja lähellä,tyttärelleni oli kuin punainen vaate se jos yritin häntä ottaa syliin tmv.raivarin aikana.Kun hän oli aikansa raivonnut,tilanne yleensä laukesi nyyhkytykseen ja sitten hän vapaaehtoisesti tuli syliin ja selkeasti tarvitsi lohdutusta ja sitä tietysti myös saikin.Meitä on moneen junaan pienestä pitäen,tyttäreni selkeaästi tarvitsi oman tilansa raivarin aikana,olin siis lähellä mutta tarpeeksi kaukana.Raivarin jälkeen on minusta tärkeää jutella lapsen kanssa ja osoittaa hanen olevan rakas raivoamisesta huolimatta.

Uhmaakin on niin monen moista.Toisille sitä ei tule ollenkaan,ja toiset sitten kiipeilevät seinille:)Pieni lapsi usein on itsekin hämmentynyt raivonsa voimasta.Muistan jostain lukeneeni uhmaiän olevan todella tärkeä vaihe lapsen kehityksessä,tätä lausetta sitten toistelinkin mantran omaisesti tyttäreni raivoamista katsellessa:)

Uskon että jokainen vanhempi löytää parhaan tavan selvitä näistä tilanteista oman lapsensa kohdalla.Mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle.Kuten aiemmin jo totesin esim. kiinnipitäminen ei toiminut meillä ollenkaan,vaan raivo vain yltyi enkä yksinkertaisesti näe järkevää syytä siihen että rupeaisin kaksivuotiaan kanssa painimaan.Eli loppujenlopuksi kaiketi voi sanoa että kunhan lapsi ei tunne itseään hylätyksi niin tyyli on vapaa tässäkin asiassa.Voimia sulle vielä kerran,meillä pahin on jo muisto vain keskimmäisemme kohdalla.Kolmonen on vuoden ja melkoisen voimakastahtoinen hänkin...

Kyllä kuulostaa siltä että ei se ainakaan pahaa tekisi tuo psykiatrille vienti. Tai eiköhän sinne mennä lähetteellä jonka saat omalääkäriltä tai lastenneuvolan lääkäriltä. Ei tuon ikäinen psykiatrilla vielä tee mitään sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta lähetteen saatte varmaankin lähimpään lastenpsykiatrian polille, jossa mietitään miten jatkot menee jos niitä tyttö tarvii.

Apua kannattaa hakea tytölle, kirjoituksestasi näkee että tytöllä on varsin paha olla. Avun hakeminen kun siltä tuntuu on aina kannattavampaa kun yrittää lykätä sitä kaikilla mahdollisilla tekosyillä. Saattaapi vointi mennä koko perheellä huonompaan suuntaan. Jaksamista

Onko tyttäresi päivähoidossa. Jos on, niin pyydä päästä juttusille alueen konsultoivan erityislastentarhanopettajan (KELTO) kanssa. Itse olen ainakin saanut tosi hyviä neuvoja ja käyntännön vinkkejä arkeen vilkkaan ja temperamenttisen lapseni kanssa. Päiväkodista eivät kauhean helposti tällaista apua tarjoa, sillä useimmat vanhemmat kai suhtautuvat negatiivisesti.

Hei,



Lapset ovat erilaisia, joillain on aivan valtava tarve pitää kiinni itsemääräämisoikeuksistaan tai tulla ymmäretyksi. Mielestäni kannattaa kokeilla ihan uusia keinoja, jos vanhat ei toimi. Minä en käyttäisi meidän voimakastahtoisella pojalla lainkaan noita keinoja, joista kerroit. Pisti korvaan tuo " mitättömästä asiasta pelkästä raivoamisent tarpeesta" . Onko näin oikeasti lapsen näkökulmasta katsoen. Asia voi sinusta olla mitätön ja miksi lapselle olisi raivoamisen tarve.



Oletko kokeillut selvitää joka kerta mitä hän haluaa kun hän kiukuttelee. Väheksymättä niitä hänen halujaan turhiksi. Ota hänet vakavasti. Kokeile tätä johdonmukaisesti vaikka kaksi viikkoa. Kerro ääneen että ymmärrän että haluat nyt sitä ja sitä. Yritä saada hänet sanomaan mitä hän haluaa. Älä esitä luulojasi, vaan toista ääneen se mitä lapsi todella haluaa ja yritä löytää se hänen näkökulma. Ei sitä silti tarvitse tehdä niinkuin lapsi haluaa. Hänellä on kuitenkin oikeus haluta sitä mitä hän haluaa. Halu ja toiminta ovat eri asioita. Hän opettelee haluamista ja yrittää tulla kuulluksi. Voit sanoa: Olen pahoillani, mutta siksi ja siksi niin ei voida tehdä. Siis kokeile varmistaa että lapsi tulee kuulluksi, hänen haluansa ymmärretyksi. Ja yritä olla johdonmukainen siinä milloin hän voi saada tahtonsa läpi. Ei kannata riidellä pikkuasioista. Keskustele tasavertaisesti jälkikäteen siitä mitä kukin olisi halunnut. Asetu lapsen puolelle, eikä vastaan.



Koska siis neuvoja kaipaat, niin tässä tulee lisää. Jotkut lapset eivät kestä heidän fyysistä rajoittamistaan, sylissä tiukasti piteleminen ei sovi kaikille. Kokeile niin että anna hänen liikkua ja estä vain väkivalta mahdollisimman pienin keinoin. Mentte vaikka kahdestaan huoneeseen, jossa ei ole muita. Yritä itse olla normaalisti rauhallinen, lähellä mutta ei välinpitämätän. Sano suoraan että saat tulla syliin, jos esim. et pure. Kysy milloin hän haluaa tulla syliin. Joskus kannattaa jättää puhe mahdollisimman vähälle, koska asenteesi saattaa ärsyttää häntä lisää. Ja yritä olla ystävällinen ja auttavainen kohtauksen aikana, hänellähän on tosi paha olla. Kokeeko hän etä olet auttamassa häntä vai häntä vastaan. Yritä luoda joku tapa miten hän voisi purkaa pahaa oloaan, että se tapahtuisi ilman puremista yms. mutta hän voisi kuitenkin näyttää voimiaan. Pyydä vaikka hakkaamaan tyynyllä tuolia tms. Joku siedettävä tapa jota hän jo tekee suuttuneena, yritä vahvistaa sitä. Minä otan pojan syliin ja kävelen lapsi sylissä tosi nopeasti huoneesta toiseen ja yritän olla hiljaa tai vain ynähtelen rauhoittavasti. Siis teen samaa kuin jos hänellä olisi kovia kipuja. Hän ei suostu siihen, että pidän häntä sylissä paikallaan. Siis jotenkin saada kohtauksille raamit, joiden sisällä olisi kaikille tuttua ja turvallsita raivota. Väheksymättä yhtään hänen tarvettaan tuoda esille omia tarpeitaan ja halujaan. Mitä hän yrittää sinulle ravoamisellaan kertoa.



Ja vielä kolmas neuvo: Onko mahdollista että hänellä on kipuja tai muuten jotenkin fyysisesti niin paha olo, joka ilmenee vain tälläisena itkuisuutena, joka voimakastahtoisella lapsella voi näkyä kärttyisyytenä. Hänellä voi olla päänsärkyä tai vatsakipuja tai jaloissa kasvukipuja. Näitä on vaikea kenenkään muun kuin lapsen itse tietää. Onko kohtauksilla yhteyttä nälkään tai väsymykseen. Jos hänelle antaa Pandolia ja hän on syönyt hyvin eikä ole väsynyt, tuleeko kohtauksia, vai onko silloin aivan enkelinä. Onko jokin yhteinen tekijä noilla kohtauksilla.



Toivottavasti saat selville miksi hänellä on paha olla.



Tarja

Raivarit kuullostavat kovin tutuilta. Meillä on perheessä kohta kolme täyttävä tyttö, joka on saanut erinomaisen perusteellisia hepuleita - milloin mistäkin. Hänen lisäkseen on kolme muuta lasta.



Väheksymättä aikaisempien vastaajien näkemyksiä tarjoan meillä auttanutta vaihtoehtoa. Ruokavalio ja astmalääkkeet. Kiukkukohtaukset jäivät " vain" kohtauksiksi entisen jatkuvan pahantuulen sijaan, kun ruokavaliota karsittiin rajusti (pois mm. maito, muna, soija, suurin osa mausteista ja kasviksista. Kokeiltiin myös jättää kotimaiset viljat, ne on onneksi saatu takaisin).



Hepulit eivät kokonaan loppuneet. Allergiasairaalasta selitykseksi esitettiin stressiä (ristiriidat perheessä - ei meillä ole kuin " tavallisia" ristiriitoja, esmes päihteitä tai väkivaltaa). Kaksi viikkoa meni itkiessä, kun ajattelin että meillä on niiiiin paha lapsen olla, että sairastuu henkisesti, mutta sitten alkoi järjen valo vilkuttaa. Meillä on ihan tavallinen perhe. Isommat sisarukset riitelee. Äiti ja isä ovat joskus asioista vähän eri mieltä, yleensä kuitenkin samoilla linjoilla.



Yksityinen allergologi määräsi astmalääkityksen ja avot, kiukkukohtaukset ovat 95%:sti pois. Yöllä ei enää huutokohtauksia.



Aikaisempien huutokohtausten takia olemme varmuuden vuoksi menossa käymään neurologilla, mutta luulen sen olevan " turha" reissu. Astmalääkitys kun on auttanut ongelmiin niin hyvin.







En tarkoita tällä viestillä, että lapsellasi satavarmasti on laajat ruoka-aineallergiat ja / tai astma. En myöskään ole lääkäri tai muu asiantuntija, vaan tuikitavallinen äiti. Otsikon kysymykseesi vastaukseni kuuluu: Psykiatrilleko? Ehkä. Allergologikin saattaa auttaa. Tai neurologi. Tai aika :)



Kovasti jaksamista asian selvittelyyn!

oli keskimmäisen kanssa,tyttö hänkin.Meillä raivarit alkoivat pari vuotiaana,ja pahimmillaan niitä oli päivässä useita.Kokeilin kiinnipidon,ja varmasti kaiken muunkin ja loppujenlopuksi voin sanoa että ainoa mikä auttoi oli huomiotta jättäminen.Kuulostaa kylmältä ,mutta tarkoitan sitä että olin itse täysin rauhallinen,samassa huoneessa puuhailin jotakin,enkä kiinnittänyt raivoamiseen huomiota.Voin sanoa että oli tosi rankkaa aikaa,mutta nykyään 4v tyttäreni on mitä aurinkoisin tapaus!Minä laitoin noi raivarit ihan uhman piikkiin ,tyttö on pippurinen edelleenkin.Voimia sulle!!!