Onko muita, jotka olette ylihuolestuneita ja kärsitte paniikkihäiriöstä/ahdistuneisuushäiriöstä?
Olen tässä kovasti pohtinut viime päivinä omaa oloani. Periaatteessa minulla on kaikki todella hyvin: mulla on ihana perhe (mies, lapsi ja koira), kiva koti, vakituinen työ( mutta nyt siis olen kotona), paljon kavereita ja kaksi hyvää ystävää. Meidän molempien vanhemmat asuvat tässä lähellä (tai no,onko tämä aina niin hyvä asia ;) ) eikä mulla ole mistään valittamista. Silti mua ahdistaa aivan kamalasti! Ja tätä ei varmaan kukaan lähiopiiristäni uskoisi, sillä olen lähestulkoon aina tosi iloinen, empaattinen ym. (ja ihan aidosti siis, kyse ei ole mistään, että mun ois näytettävä aina vaan iloiselta).
En jaksa/osaa eritellä tähän syitä, mitkä mua ahdistaa, mutta pelkään hirveästi erilaisia asioita. Joitakin jopa niin paljon, että ne rajoittavat mun (ja samalla mun mieheni) elämää. Olisinkin kysellyt vertaistukea omalle ahdistuneelle ololleni. Onko täällä muita, jotka tuntevat samoin? Miten te olette oppineet elämään ahdistuksen kanssa? Ja minkälaisia keinoja teillä on olonne helpottamiseksi? Kiitän jo etukäteen, jos joku viitsii vastata ja vaikka keskustella asiasta kanssani enemmänkin! =)
Voimia teille kaikille!
T: Maahinen
Kommentit (35)
Kiitos viesteistänne =). Onneksi tilanne ei vielä ainakaan ole niin paha, että olisi pelkoa luhistumisesta tms., joten tixis, ei pelkoa, ettei pysyttäisi tolpillamme! Ahdistuksen kanssa oppii elämään eikä se kaikkea rajoita, joitakin osa-alueita kylläkin saattaa rajoittaa. Kiitos kuitenkin rohkaisusta.
Hattaralle: luonnekuvaus osuu kyllä oikeaan =). Minäkin olen kiltti ja tunnollinen, viimeinen lapsi sisarusparvestamme ja ainut tyttö...Olen lapsesta asti saanut kuulla, kuinka minä olen kiltti, enkä koskaan kiukkua tms. (Olenkin päättänyt, että mun lapset saavat kiukutella minulle, en aio sulkea heidän suutaan sanomalla, että sinun pitää olla kiltti tms.) Huolehdin nykyäänkin kavereistani ja ystävistäni, liikaakin, enkä koe saavani samanlaista huolenpitoa heiltä (ja se kyllä harmittaa). Lisäksi olen todella tunteellinen, niin ilossa kuin surussakin. Pitäisi varmaan opetella kovettamaan itseään, ettei ottaisi kaikkea murhetta kannettavakseen toisilta...En tiedä.
Nyt aikuisena olenkin opetellut suuttumaan (vieläkin vaikeaa, en uskalla päästää tunteita täysin valloilleen), sillä olen ajatellut, että minullakin on oikeus siihen. Minun ei tarvitse aina vain yrittää ymmärtää, vaan voin suuttua ja näyttää sen toiselle ilman huonoa omaa tuntoa. Tällä toisella tarkoitan lähinnä miestäni, hän saa olla niin vahva ja kestää myös minun negatiiviset tunteeni. Jos ei kestä, niin voi voi! =) Olen huomannut sen olevan todella helpottavaa, kun purkaa tunteensa eikä jätä niitä sisälleen möykyksi. Mutta opettelua se vaatii ainakin tällaiselta aina niin kiltiltä tytöltä...
Ja hattara, olen huomannut myös saman: kunnon liikunnallinen rääkki auttaa! Kun on ihanasti väsynyt liikunnan jälkeen, on olo parempi kokonaisuudessaan. Eikä jaksa ahdistua, ainakaan sillä hetkellä... d;)
Eli hauskaa jumppahetkeä sulle illalla. Mäkin menisin jumppaan, mutta mies tulee vasta myöhään tänään kotiin, niin en pääse.
Kirjoitellaan! MAahinen
kun tuossa aikaisemmin kerroin että oon menossa tutkimuksiin rinnassa olevien kyhmyjen takia. Luojan kiitos ne oli vaan tavallista nuoren naisen rintarauhasta!!!! Kyllä putosi kivi sydämmeltä! Kyllä oon Taivaan Isää kiittäny että kaikki on O.K. Kerkesin taas kuvitella vaikka mitä! Mutta nyt katse eteenpäin ja pitää koittaa ottaa rennommin!!!
Voimia kaikille!!!
Niinkuin te muutkin myös minä olen ylihuolehtivainen, tunnollinen, kiltti ja herkkä... Joskus elämä ahdistaa ihan mistä syystä, tai ilman syytä vaan. Yleensä ei kyllä haittaa mitenkään, siis etten saisi kaikkea tehtyä, mutta sisällä vaan tuntuu pahalle. Mulla on aina ollut sellanen juttu, että jos ei mitään mielenkiintoista tapahdu niin alkaa arki risomaan, ilman lasta kehitinkin itselleni aina aktiviteetteja kun hermostuin " tavalliseen" arkeen... shoppailemaan, ulos syömään, uuteen kaupunkiin kiertelemään, tms... Nyt lapsen kanssa ei onnistu sellaset extempore-jutut ihan niin vapaasti, että aina vois heittää vapaalle kun siltä tuntuu, joten se kai vähän myös ahdistaa. Se tietysti myös, että mulla on yksi masennuskausi ollut ja sen jälkeen tarkkailen ajatuksiani kriittisemmin ja pelkään uusivan joten otan tuollaset ajatukset liian tosissaan. No, yleensä auttaa kun keksii jotakin toimintaa. :) Olen myös vähän peruspessimisti, että näen elämässä enemmän uhkaa kuin toivoa... tämä muutos on kyllä tapahtunut viime vuosina lapsen myötä. Ehkä se on vastuuseen kasvamista. Toisaalta suunnittelen ihan iloisestikin asioita lähitulevaisuuteen. Mulla myös kaikki hyvin, joten ei mitään valitettavaa sinänsä. Lasta tulee varoiteltua vähän liiankin kanssa. Turhaakin ehkä usein, kun ajattelen, että kunhan ei vain putois jne... vaikka eihän ne kolhut paljon haittaa ja huono jos oppii kaikkea varomaankin. Yritän nykyään olla sanomatta että älä tee niin tai... jotain tapahtuu. Se on turhaa uhkakuvien maalaamista. Ei lapsen tarvitse kaikissa asioissa tietää miten voi käydä... riittää kai että sanoo, ettei niin ja niin saa tehdä. Tässä muutama sekava ajatus. Nyt tiskaamaan... :)
tosi upea juttu, ettei patit olleet mitään pahoja! Yksi murhe siis vähemmän =) Ei muuta kuin iloista päivänjatkoa sulle... : ) Maahinen
Ensinnäkin kiva kuulla Annelta hyviä uutisia! Kerroin muuten muistaakseni aikaisemmin, että itsekin kaikkien muiden syöpien ohella epäilin (tai siis olin ihan varma) rintasyöpää tuossa taannoin joulun alla. Kävin yksityisellä gynelläkin ja omasta pyynnöstä ultrattiin, eikä ollut syöpää. Joku talirauhanen/rasvapatti vain;) Joka tapauksessa muistan kyllä hyvin nuo pelonsekaiset tunteet ennen tutkimusta...
Mitenkäs muilla, onko huolenaiheet edelleen samat? Mulla edelleen tämä suhteeton imusolmukesyöpä/kilpirauhassyöpäpelko (kun on 10 vuotta ollut joku patti kaulassa). Että silleen. Tuntuu muuten hassulta, että tämä viestiketju tuntuu todellakin oikein omalta vertaistukiryhmältä. Täältä saa hetkeksi huojennusta pelkoihinsa, kun huomaa etteivät kaikki patit ym. oireet tarkoita syöpää ja muillakin on samankaltaisia ajatuksia.
Juttelin tänään ruokatunnilla yhden työkaverin kanssa ja sattumalta tulin maininneeksi jotain näistä höperöistä ajatusmalleistani. Työkaveri kysyi, että " mites, onko sulla joku läheinen kuollut syöpään? No, onkos sulla sitten joku kauhea stressi töissä tai yksityiselämässä?" Yritä siinä sitten selittää että kaikki on periaatteessa ihan hyvin, olen onnellinen ja pystyn toimimaan ihan normaalisti ja kukaan ei ole kuollutkaan eikä muutenkaan sairas, mutta kun järki ei vaan aina voita. Tämä lievä ylihuolestuneisuus/ahdistuneisuus/murehtiminen kun nyt vaan kuuluu mun persoonaan eikä se järjellä miksikään muutu.
Terveisiä kaikille muille samankaltaisten ongelmien kanssa pähkäileville, tuetaan toisiamme!
Terkuin Hattara
En jaksa tilitellä tähän, kun tiedän että mun nimimerkin tuntee niin moni tuttu.
Mulle voi laittaa postia be.a.world.child@webinfo.fi
Jos nyt saan teitä tuolla sanalla tituleerata.. Luin viestiketjun ja ette tiedäkään, kuinka paljon omia ajatuksiani ja tunteitani löysin kirjoituksistanne. Tämä on tosiaan oikein kunnon vertaistukiryhmä!
Itse olen aina vähän väliä tosi ahdistunut, niin että oikeen rinnasta ahdistaa. Niin kuin monet muut, pelkään menettäväni kaiken. Periaatteessa kaikki on hyvin eikä pitäisi murehtia mitään. On ihana avomies, koti, opinnot hyvällä mallilla, ihania ystäviä, hyvä lapsuus, ei mitään suuria traumoja, en ole menettänyt läheisiä ihmisiä. Olen myös ollut kiltti hiljainen tyttö, mutta myös kärsinyt jo lapsena ujoidestani. Nykyään siitä olen päässyt aika hyvin. Olen myös ollut aina se, joka kuuntelee ja lohduttaa ja kantanut muiden murheita. Olen kyllä oppinut suuttumaan, ainakin miehelleni..
Pelkään että menetän mieheni ja kaiken mitä meillä on. Pelkään välillä jopa, että lakkaan rakastamasta miestäni. Mielestäni tämä alkoi muutama vuosi sitten, kun jouduimme elämään puolisen vuotta eri maissa (näimmä kyllä n. kuukausittain). Otti tosi koville jäädä yksin Suomeen. Ihan kuin minut olisi hyljätty. Uskoin silloin, että pelko ja ahdistus häviää, kun ollaan taas yhdessä, mutta jälkeenpäin musta on tainnut tulla entistä riippuvaisempi ja varsinkin kun oon yksin, pelkään. Ennen nautin yksinolosta, nykyään inhoan sitä. Vaikka tässä ei ollut kyse mistään lopullisesta menetyksestä, se on tainnut jäädä takaraivoon. Toisen ihan oikean menetyksen koin viime keväänä, kun sain keskenmenon. Suru oli kova, mutta jaksoimme eteenpäin siinä toivossa, että uusi raskaus parantaisi haavat. Mutta kun uutta raskautta ei ole kuulunut. Nyt ollaan yhteensä puoltoista vuotta yritetty tulla raskaaksi ja harkittu lapsettomuustutkimuksia. Mutta kun tuntuu, että olen jo nyt ihan hajalla, miten sitten kestäisin tutkimus- ja hoitorumban kun tiedän ettei ahdistus ainakaan vähene..
Olen käynyt juttelemassa keskenmenosta ja lapsettomuudesta psykologin kanssa, mutta en oikein kokenut hyötyväni siitä. Mutta jokainen psykologi on tietenkin oma persoonansa ja aina ei vain synkkaa. Mieheni kanssa pystyn puhumaan, mutta ei hänkään kaikkea ymmärrä. Mutta ihanaa, etten ole yksin ahdistukseni kanssa. Tai tietenkin kurja, että tällaisesta kärsii niin moni, mutta hyvä että asioista puhutaan. En varmaan osannut kirjoittaa kaikkea tai kaikesta, mikä ahdistaa, mutta ainakin jotain.
Hyvää viikon jatkoa ja tsemppiä elämään!
Ups,kokeillaas uudelleen.
Enpä ollut uskoa silmiäni kun avasin tämän pinon ja luin teidän tarinanne.Ajattelin että nyt on pakko kirjoittaa omasta elämästä,niin on kaikilla meillä samanlaisia ongelmia.
Mullakin on periaatteessa kaikki hyvin.On terveitä lapsia,työssäkäyvä kunnollinen mies joka rakastaa minua ja minä häntä.On oma koti ja muutama hyvä ystävä.On vanhemmat ja sisaruksia,ketkä ovat kovin tärkeitä minulle.Minulla on siis paljon hyvää elämässäni.
Ja näitä kaikkia koskee pelkoni.Pelkään menettäväni heistä jonkun :(
Lähinnä ylenmääräinen menettämisen pelko koskee näitä ihmisiä,eniten omia lapsiani.
Minulla ei ole mitään diagnoosia mihikään häiriöön,mutta tiedän kärsiväni ahdistuneisuushäiriöstä,sosiaalisista peloista.
Olen kauhea jännittämään esiintymistä ja se on rajoittanut opiskelua ja työntekoa.Kävin psykologilla terapiassa pitkään ja minulla on beetasalpaajat pelko-oireita peittämään,mutta en minä mitään apua oikeasti niistä saanut.Pelkään edelleen esiintymistä enkä sen vuoksi uskalla hakea kouluun tai etsiä työpaikkaa.
Minäkin kärsin niskaongelmista,joiden vuoksi kävin lääkärissä.Sain särkylääkettä ja ohjeet mennä hierontaan.
Minulla on myöskin rytmihäiriöitä jotka pahenee aina kun olen stressaantunut tai väsynyt ja sitten alkaa huolettaa ne rytmihäiriöt.
Joskus koko elämä tuntuu olevan yhtä noidankehää,huolettaa--->tulee oireita, ja taas huolettaa.
Olen kovasti yrittänyt takoa järkeä päähäni ettei elämästä kannata ottaa niin kauheasti stressiä,mutta se ei auta.Onneksi se ei ole aina tällaista!!Onneksi suurin osa elämästä sujuu huolehtimatta ja olo on hyvä ja levollinen,mutta joskus iskee paniikinomainen pelko ja silloin ahdistaa ja kovaa.
Liikunta on minullekin parasta terapiaa ja nyt kun on ollut kovia pakkasia ja ei ole päässyt lenkille,niin alkaa tuntea taas sen ahdistuksen.Muuta liikuntaa ei ole nyt mahdollista harrastaa,mutta kävely onkin mukavinta ja tehokasta niin mielen,-kuin kehonkin hoitoa:)
Kirjoitellaan,jaetaan tuntoja ja annetaan tukea toisillemme.Vain sellainen joka tätä on itse kokenut,tietää miltä toisesta tuntuu.
Olipa sellasita teksitä et olisin ite voinu kirjottaa melkein nuo kaikki. Itellä kans hyvä ja rakas mies ja lapset ja läheisiä ystäviä. Olen aika yksinäinen pienten laseten kanssa kotona vaikka pääsenki liikkumaan oikeen hyvin.
Eilen oli sit ihan viimmenen niitti koko hommalle. Elämältä hävis pohja. Pelkotila sai yli vallan. Ei muuta ku äkkiä lääkäriin ja apua tähän ikuiseen ahdistukseen. Sain lääkityksen ja aijan tohon psygiatriselle sairanhoitajalle.
Itellä synnytyksestä kulunu nyt 7kk ja oon paljo yksin lasten kanssa.
Mut sanonkin teille jokaiselle et se pelkotilat eivät ole normaaleja tunteita. Sanonki onman mielipiteeni et Menkää äkkiä Hakemaan apua ennenkuin se on vähän liian myöhäistä.
Mukavia päivän jatkoja kaikille!
Teidän kertomukset olivat hyvin samanlaisia kuin omanikin: hyvä mies, kaksi lasta ja opiskelut alkaneet taas äitiysloman jälkeen. Pintapuolisesti kaikki on hyvin, mutta mutta...
Minulla on epävirallisesti diagnosoitu yleistynyt ahistuneisuushäiriö ja ahdistus esiintyy kausittain ja tietyissä tilanteissa.
Ensimmäisen kerran ahdistus alkoi kun pääsin opiskelemaan yliopistoon. Aika syksystä jouluun oli yhtä helvettiä kun luulin tulevani hulluksi. Kävin YTHSn psykiatrilla juttelmassa ja suurinpiirtein anelin että saisin jotain lääkettä siihen hirveään oloon. Tammikuun aikoihin rupesi olo sitten helpottamaan ja elämä pikkuhiljaa palailemaan ennalleen. En oikeastaan osaa edes sanoa mitä yksittäisenä pelkäsin tuona aikana, aivan kaikkea! Ainut aika milloin oli hyvä olla, oli unessa. Heti herättyäni alkoivat kaikenlaiset ihmeelliset ajatukset tulvia mieleen koko päivä aamusta iltaan oli yhtä paniikkia.
Toisen kerran ahdistus alkoi esikoista odottaessani tasan kahden vuoden päästä ensimmäisen ahdistuksen alkaessa. Oli onni, että äitiysneuvolan kautta sain heti apua ja minut otettiin tosissaan. Sain lievän lääkityksen, aloitin terapiakäynnit ja ihana psykiatri kertoi mikä minulla oli ja miksi elimistössäni tapahtuivat kaikki toisiaan seuraavat paniikkireaktion oireet. Lääkitystä en uskaltanut aloittaa heti vaikka nyt jälkikäteen ajatellen se olisi pitänyt aloittaa heti. Kun sitten aloitin lääkityksen ahistus alkoi lievetä melko nopeasti. Olen nyt syönyt lääkkeitä jatkuvasti kolmen vuoden ajan ja sinä aikana ahistus on kaksi kertaa yrittänyt ottaa vallan, jolloin lääkemäärää on nostettu aina väliaikaisesti pariksi kuukaudeksi isommaksi.
Olen itse huomannut, että pahinta aikaa ahistuksen alkamiselle on syksy. Luultavasti päivien pimentyminen, vähitellen kerääntyvä stressi ja suuret muutokset laukaisevat ahistusta minulla. Näiden neljän vuoen aikana on aika hyvin oppinut tunnistamaan milloin kannattaa ruveta ottamaan rennommin ja jättämään ylimääräisiä hommia pois.
Vaikeaksi tunnistamisen tekee se, että yleensä ennen ahistuksen alkua olen toella energinen ja siitä se oravanpyörä sitten alkaa kun elimistö ei pysy enää vauhissa mukana ja unirytmi menee sekaisin.
Luonteenpiirteissä minulla on paljon samaa kuin teillä muilla; olen ujohko ja vähän ehkä läheisriippuvainen. Minulla on todella läheiset välit omaan lapsuusperheeseeni ja jonkun heidän menettäminen tuntuu kestämättömältä.
Ihanaa että tällaistakin vertaistukea löytyy täältä vaikken koskaan toivoisi kellekään, pahimmalle vihamiehellenikään sellaista ahdistusta kuin itse koen. Seon myös totta ettei kukaan tätä kokematon voi ymmärtää tuskaa mitä koen ahistuksessa. Monet ovat vain sanoneeet ahdistuksen ollessa päällä, että yritä nyt miettiä jotain muuta. Se ei ainakaan minulla ole enää itse päätettävissä siinä vaiheessa mitä ajattelen, eikä se ahdistus siitä yhtään helpota.
Terv. Niisku
Kuullosti tutulta. Minä olen näistä tunteistani pitänyt nettipäiväkirjaa jo jonkun aikaa. Pelkään siis kuolemaa ja sairauksia. Muitakin pelkoja on, mutta ne eivät hallitse koko aikaa. Kuolemanpelko sekä vakavien sairauksien pelko hallitsevat ja rajoittavat elämääni päivittäin.
En jaksa tähän nyt tätä sen kummemmin selitellä, mutta nettipäiväkirjastani voi käydä minun tunteitani lueskelemasssa:
http://betsiina.vuodatus.net
Tuo kaikki kuulostaa kovin tutulta, mutta voin sanoa heti että suurimalle osalle löytyisi apua, eikä se ole mielialalääkitystä.
Olen itse ollut pahasti masentunut ja paniikkihäiriöinen. Kärsin jatkuvista epätodellisista oloista ja kävipä mielessäni se itsemurhakin.
Kyse on hormoneista, estradiolista ja keltahormonista ja siitä, että monien sattumien kautta löytyi lääkäri joka on tutkinut asiaa 20 vuotta ja nimenomaan naisten masennusta ja mielialoja.
Olen kirjoittanut asiasta aiemmin paniikkihäiriö yhteisööni nimimerkillä Kamomillos:
http://groups.msn.com/Avec-kaveriksitasapaino/tietoosio.msnw?action=get…
Mielelläni vastaan lisäkysymyksiin sähköpostitse: peukaloinen1@suomi24.fi
Yhteisössä on myös aiheesta muita keskusteluja.Tervetuloa kaikille: )
tutulta tuntuu. Tämä talvi on ollut monella lailla vaikea minulle. Kysyisin oletteko ylireagoineet muissakin tunteissa kuin pelossa? Minä pelkään että joku kuolee, pelkään autossa jne. Nyt tuntuu että raivaritkin ovat ihan suhteettomia. Pelottaa että jotain tapahtuu. Lähetin sähköpostia äsken tk:n psykologille. Toivottavasti sinne saa aikoja, mua pelottaa kun en tiedä enää missä mennään.
Ahdistuneisuutesi löytyy monia syitä. Älä jää mittimään niitä yksiksesi. Oletko täydellisyyteen pyrkivä? Muistatko liikkua? Onko sinulla omaa aikaa? Älä jää miettimään asioita, vaan kerro niistä myös miehellesi. Jos se ei auta, meno psykologin juttusille. Tämä elämä on elämistä varten joten ota ohjat käsiisi.
Kiitos kaikille vastanneille! Tuntuu hyvältä huomata, ettei sitä ole omien ajatustensa ja ahdistustensa kanssa yksin, meitä löytyy muitakin! Niinhän se on, ettei kukaan toinen voi ymmärtää näitä oloja, kuin semmoinen, joka kokee samanlaista ahdistusta. Ne, jotka eivät koe samanlaisia tunteita, eivät voi ymmärtää meitä, vaan saattavat pitää meitä vähän hassuinakin, kun kaikkea " hölmöä" pelkäämme.
Itselläni menee tällä hetkellä ihan ookoo, vaikka kohtasinkin suuren surun, äitini kuoleman. Nämä pari kuukautta on mennyt sumussa ja asian tajuamisessa, nyt pikku hiljaa suurin ja ahdistavin suru on väistymässä, ikävä on tietysti edelleen. Arki jatkuu pienen lapseni myötä,se on suuri helpotus. En ole voinut jäädä tuleen makaamaan! Tällä hetkellä kannan suurinta huolta isästäni, mutta onneksi hän asuu tässä aivan lähellä, näen häntä päivittäin ja hän käy lapseni luona leikkimässä. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Kovasti mietin edelleen ammattiauttajan luokse menemistä, mutta jostain syystä kynnys on tosi korkea. Pelkään, että siellä on vastassa joku törppö, joka saa oloni tuntumaan entistä kurjemmalta...Haluaisin niin kovin tietää, minkälainen tyyppi siellä on, jonka kanssa menisin juttelemaan hyvin henk.kohtaisista asioista. No, katsotaan, ehkäpä saan vielä tässä keväällä jotakin aikaiseksi!
olisi kiva kuulla, mitä teille muille kuuluu nyt, kun kevät on tulossa. Ahdistaako kevään tuleminen vai onko se sinulle iloinen asia? Toivon teille kaikille hyvää vointia ja iloista, ahdistusvapaata kevättä!
T: Maahinen
Tosinainen:
Ahdistuneisuutesi löytyy monia syitä. Älä jää mittimään niitä yksiksesi. Oletko täydellisyyteen pyrkivä? Muistatko liikkua? Onko sinulla omaa aikaa? Älä jää miettimään asioita, vaan kerro niistä myös miehellesi. Jos se ei auta, meno psykologin juttusille. Tämä elämä on elämistä varten joten ota ohjat käsiisi.
Kiitos myös sinulle kommentoinnistasi. Kyllä minä olen asioistani jutellut miehelleni, muistan liikkua, enkä pyri täydellisyyteen. Olen kiitollinen elämästä ja elän sitä täysin rinnoin! Huomaan sinusta, että sinä et kärsi ahdistuneisuudesta tms. oireista, koska suhtaudut niihin juuri tuolla tavalla järkeillen, eikä siitä ole meille ahdistuneille mitään apua, koska nämä ovat tunne-elämän juttuja. Olemme järkeilleet varmasti itsekin omaa oloamme! Tiedän, ettet tarkoita pahalla ja yrität auttaa, mutta tuo ei valitettavasti auta. (Monien meidän ahdistuneiden lähipiiristä löytyy varmasti ihmisiä, jotka yrittävät auttaa juuri sinun tavallasi, mutta se ei ole oikea keino...olen pahoillani). Jos nämä ahdistus-asiat hoituisivat liikkumisella tms. helpolla keinolla, ei meistä kukaan näistä asioista kärsisikään, jos vastaus oman olon parantamiseen olisi noin helppo!!
tuttu juttu. Minunkin äitini kuoli alkutalvesta. Kuukautta ennen toisen lapseni syntymää. Luulen että se aiheuttaa eniten näitä oireitani. Vaikka lapset antavat hirveästi voimia, niin ne myös vievät. Eikä lasten kanssa voi ihan heittäytyä suremaan, kun kuitenkin arkea pitää viedä eteenpäin.
Kevät ei ole helppo vuodenaika. Ei ole ikinä ollut. Kun ulkomaailma alkaa olla niin hieno ja uusi elämä alkaa joka paikassa eikä oma elämä ole yhtään sen parempi kuin ennenkään...
Ja kuitenkin on niin hirveän hyvin asiat. Silti masentaa ja väsyttää. Pitäisi muuttaa autiolle saarelle yksinään kun ei mikään onnistu.
Varaa aika omalle terveyskeskuksen lääkärille, hän ohjaa sinut jatkohoitoon ja kirjoittaa reseptin masennuslääkkeille, ne auttavat myös paniikkihäiriöön. Minulla samat oireet, nyt alkavat hieman hellittää kun käyn ryhmäpsykoterapiassa, missä saan vartalaistukea.Rohkeasti puhumaan vain, ei ahdistuksen kanssa voi oppia elämään, se pitää hoitaa pois!
En siis olekaan " omituisten" pelkojeni kanssa ihan yksin, teitä on siis muitakin. Minulla myös, niinkuin teillä monilla muillakin on asiat oikein hyvin, kaksi lasta, mies, koira, asunto.. kaikki on hyvin. Mutta pelko pään sisällä on välillä sietämätöntä. Mieheni mielestä ajatukseni ovat lähinnä huvittavia, mutta kun se ei tajua että ne pelot on ihan todellisia! Nyt olen päässyt viimein yli siitä, että en joka yö herää ja mene ikkunoista tarkistamaan että palaako talo. Olen myös erittäin pelokas liikkumaan kävelyteillä missä on heti vieressä autotie, koska olen aina aivan varma että joku rattijuoppo ajaa minun ja lasteni yli. Käyn mielessäni useasti sen kuinka toimin jos tulee tulipalo ym ja miten pelastan lapset ja koiran ja mitä ehdin ottamaan mukaan. Joskus kun aamulla mieheni lähtee töihin, saan yhtäkkiä kamalan paniikin siitä kun olen ihan varma, että se on ajanut matkalla kolarin ja sit soitan ja soitan niin kauan et vastaa et voin varmistaa et se on hengissä.
Näitä pelkoja riittäisi loputtomiin, mutta oli tosissaan ilo huomata että en ole ainoa hysteerikko!!
Voimia ja jaksamista teille kaikille!!
Maahinen, tuo tekstisi olisi hyvin voinut olla minun kirjoittamaani. Kuulostaa siis kertakaikkiaan NIIIIIN tutulta. Minäkin ikuinen murehtija, huolehtija ja stressaaja. Lapsesta asti ollut kiltti tyttö, joka asettaa muiden toiveet omiensa edelle ja on huolissaan muiden hyvinvoinnista. Herkkä ja vastuuntuntoinen äitin ja isin tyttö.Kuulostaako muuten tuo luonnekuvaus teistä muista tutulta?
Ainahan minä olen jotakin murehtinut, mutta viimeisen puolen vuoden aikana on elämä käynyt kyllä vähän liian vaikeaksi jo. Siis omasta mielstäni. Syynä tähän on ilmiselvästi viime syyskuussa tapahtunut keskenmeno, jolle ei löynyt selkeää syytä. Sanoivat vain, että näitä nyt tapahtuu ja on niin yleistä ym. ym. Eniten minua ihmetytti se, että minulla on jo kaksi tervettä lasta, kaksi helppoa raskautta. Tästähän minätyttö tietysti kehitin vaikka mitä; pakko olla joku syöpä tai muu kuolemantauti, ei se raskaus muuten voi kesken mennä. Keskenmeno siis laukaisi hirveät kuoleman- ja menettämisen pelot. Eniten pelkään (ja todellakin pelkään), että itse kuolen pois ja miten lapseni sitten pärjäävät. Kelasin elämääni, joka on siis ollut kaikenkaikkiaan todella helppo, ei suurempia vaikeuksia. Koulussa olen menestynyt, yliopistoon heti lukiosta, kukaan sukulaisistani ei ole kuollut tai sairastanut mitään vakavaa, miehen kanssa olen ollut jo pian kymmenen vuotta, on ihanat lapset, asunto, työpaikat jne. Totesin, että nyt on varmaan minun vuoroni saada oma osani epäonnesta.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen diagnosoinut itselläni kaikki mahdolliset syövät ja lääkärissä olen käynyt useaan otteeseen. oireet tuntuvat todellakin ihan todellisilta, enkä siis turhaan mene lääkäriin. Kummallista kyllä, Maahinen, minäkin olen kärsinyt viime syksystä todella kireästä niska-hartia-kaulaseudusta ja mitään muuta ei ole löytynyt. Eilen sitten hakeuduin taas lääkäriin, tällä kertaa hammaslääkärille, joka totesi hampaissani vahvat kulumat. Kysyi, narskutanko ja purenko hampaitani öisin. Moiset kulumat eivät kuulemma tule muutoin. Sanoin, että on hyvin mahdollista ja kerroin niska- ja kaulaoireistani. Hän sanoi kireyden mahdollisesti johtuvan hampaiden puremisesta ja narskuttelusta, mikä taas on luultavasti alkanut keskenmenon aikoihin. Stressaan ilmeisesti näitä asioita siis öisinkin ja herään aamulla niskat jäykkänä...
No, toivottavsti joku jaksoi lukea tämänkin vuodatuksen. Tänään päätin aloittaa mielen kohentamisen ja lähden töiden päätteeksi jumppaan. Ehkäpä tuo mielikin tuosta vähitellen piristyy.Fyysisen kunnon hoitaminen on todella ollut nyt retuperällä tämän kaiken murehtimisen takia...
Tsemppiä teille kaikille kanssasisarille, ette ole murheinenne yksin;)
Terkuin Hattara