Mitä vanhemmuus on minulle opettanut? Elämäni äitinä...

eli kun ensin järjestän tavarat paikoilleen, pyyhitään keittiön tasot ja pinnat, sitten vien petivaatteet tuulettumaan ulos (makuuhuone tuuletetaan silläaikaa kun peti on tyhjä) ja sitten imuroidaan ja puistellaan matot, sitten pyyhitään pölyt, luututaan lattiat, pestään kylpyhuone ja wc, tehdään pedit. -> 3 tuntia



Sitten itse asiaan: olen oppinut kuinka voi rakastaa jotakin enemmän kuin kuolemaa ts. voisin uhrata henkeni lapseni puolesta. " rakkaus on kuolemaakin väkevämpi" sanoo Iso Kirja...



Olen oppinut kuinka vaikeaa onkin olla menemättä uhmaikäisen kiukuntunteeseen mukaan, eli olemaan provosoitumatta (eli yllättynyt miten vaikeaa on välillä hillitä itseään)



Olen oppinut mikä viisaus asuu lapsen sydämessä. Lapsi hakee vanhemmistaan juuri niitä asioita kuin hän itse sydämesään ja sielussaan tarvii... Eli esim. jos äiti ei heti anna huomiota, lapsi etsii ja jaksaa etsiä sitä niin kauan kuin tuo tarve tulee tyydytetyksi.

lukea lehden rauhassa. Olen oppinut siis, että periaatteista on helppo luistaa, kun on lapsia.

Silti lasteni tullessa kyseeseen, olen kuullut sanan " kärsivällinen" usein minusta puhuttaessa. He koulivat minusta _aikuisen_.

Odotimme lasta kauan ja olin varma että rakastaisin lastani ihan hirmuisesti. Mutta se tunne mikä tuli synnytyksen jälkeen oli rankka. Sana rakkaus on pientä mitä sitä ihmistä kohtaan tuntee. Yhtäkkiä onkin olemassa ihminen jonka vuoksi tosiaan voisi vaikka antaa henkensä, heti. Huoli, kouriva rakkaus ja ikävä kun toinen nukkuu.



Luonto on järjestänyt asian hyvin kun ei antanut vihjeitäkään siitä tunteesta ennenkuin lapsi on käsissä. Se olisi järkyttävä tukahdutettu ikävä lapsettomille, jos he tietäisivät mikä se tunne oikeasti on.