Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten saan sanottua miehelle?
12.01.2006 |
Tilanne on tämä:
Ollut pitemmän aikaa tosi huonot välit miehen kans, on ollut suoranaista henkistä väkivaltaa, tunteet ovat jäähtyneet. Nyt keskusteltiin miehen kanssa. Hän sanoo että hänellä on vielä tunteita ja hän haluaa yrittää. Mutta, mutta minä en tiedä enää mitä haluan. Olen tässä tutkaillut itseäni muutaman päivän ja alan kallistua sille kannalle, ettei minulla enää niitä tunteita ole. Ne on kuolleet yksinkertaisesti tämän rankan arjen, sanottujen sanojen ja tehtyjen tekojen alle. Nyt poden huonoa omaa tuntoa. En uskalla sanoa ääneen, etten halua enää jatkaa, varsinkaan kun toinen yrittää tosissaan muuttaa tapojaan ja haluaa jatkaa. Tuntuu nii raa' alle murskata toisen toiveet. Kuitenkin tajuan etten varmasti niitä tunteita enää takaisin saa, enkä voi sanoa rehellisesti rakastavani miestäni enää. Uhraanko oman elämäni, onnellisuuden tunteeni ja sisäisen rauhani tämän avioliiton eteen? Onko se oikein? Tarvitseeko ihmisen edes olla onnellinen vai havittelenko jotain haavekuvaa?
Kommentit (7)
uhraat taas jälleen kerran itsesi. Murskaat silloin omat toiveesi. Onko mielekästä olla toisen kanssa, jos a) itse ei ole onnellinen b) liitto ja toisen onni perustuu valheelle ja toisen uhrautumiselle? Voiko tälläisestä yhtälöstä kumpikaan tulla loppujen lopuksi onnelliseksi?
Rakas ystävä, älä uhraa omaa elämääsi. Koskaan ei tiedä, kauanko me täällä vielä tallataan. Juuri sinun toivoisi kokevan vielä kerran sen ihanan, aidon onnen tunteen jonkun toisen kanssa, joka kunniottaa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse ollut samassa tilanteessa. Ja kaikki päättyi siihen, kun tulin kerran työmatkalta ja riisuin ulkovaatteni. Menin miehen viereen sohvalle ja sanoin yksinkertaisesti, etten rakasta häntä enää. Enkä halua jatkaa elämääni hänen kanssa. Mies raivostui ja käski minun häipyä. Puin päälleni, otin vielä purkamattoman laukkuni ja menin ystävälleni yöksi. Puhuin miehen kanssa uudelleen seuraavana päivänä, kun tämä oli hiukan rauhoittunut. Ja sitten vielä uudestaan asuntoa tyhjätessämme. Ja vaikka siinä vaiheessa päätös tuntui haikealta, voin vakuttaa etten ole sitä metriäkään katunut!
Täällä niin monet katuu, kun on tullut erottua väsymyksen kierteessä.
Miksi tämä on sitten niin hiton vaikeaa sanoa miehelle? Siitä olen varma etten rakasta häntä enää. En ikävöi häntä kun on pois kotoa pitempiäkin aikoja, ainoastaan huokaisen helpotuksesta. En halua että hän koskettaa minua, saati että rakastelisin hänen kanssaan. En tunne mitään, en oikeastaan edes vihaakaan. Mutta miksi en uskalla sanoa tätä ääneen? On niin paha olla, tekee pahaa tämä itsensä huijaaminenkin.
Niin ja on meillä lapsia, muttei alle vuoden ikäisiä, vaan jo muutaman vuoden vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siinä auta muu, kun sanot vaan. Ei sen sanominen jahkailulla helpotu, päinvastoin!!! Ja koska tiedät ettet miestä rakasta/tunne häntä kohtaan hellyyttä yms, niin se ei ole edes mikään suhde enää!!!
Kun saat sen sanottua, niin tunnet uskomatonta helpotusta, usko pois!!!
Alue: Aihe vapaa
Ei siinä mikään muutu!!!!
Olisin voinut itse kirjoittaa samaisen tekstin kesällä. Sitten erään riidan päätteeksi sanoin miehelle että en rakasta häntä enää, haluan eron. Suunnaton helpotus kun sen sai sanottua. ja loppujen lopuksi mies oli tyytyväinen että sain sen sanottua enkä jäänyt siihen säälistä kitkuttamaan...
Älä hukkaa omaa elämääsi huonossa parisuhteessa! En voisi nyt tyytyväisempi/onnelllisempi olla itseeni/elämääni koska uskalsin ottaa riskin ja tavoitella myös omaa onneani!!!!