Lue keskustelun säännöt.
Musta tulee ihan paska äiti.
11.01.2006 |
Onko mahdollista, että äiti ei kiinnykään lapseensa ja rakasta sitä?
En tunne mitään mahassa olevaa lastani kohtaan ja odotan kauhulla pian tulevaa synnytystä, jos koenkin lapsen pelkkänä harmin kappaleena, enkä olekaan onnellinen. Onko mahdollista, että ihminen on tälläinen friikki, vai tuleeko se äidin rakkaus automaattisesti joskus? Voiko tälläinen tunteettomuus olla merkki jostain masennuksesta? En ole koskaan ollut mikään äitihahmo ja tämä raskauskin tuli yllätyksenä, vaikka en olekaan koskaan halunnut lapsettomaksi jäädä.
Kommentit (17)
Mun piti tutustua siihen, ja todeta että hei tää on mahtava tyyppi ja mä tykään tästä kun hullu puurosta. Aikaa meni ainakin muutama kuukausi, ja siihen auttoi se, että vauva oli nauravainen ja kova ottamaan kontaktia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä. En muutenkaan ole tunteikas, joten otti aikansa tutustua uuteen ihmiseen.
Miksi olisin? Enhän minä tuntenut vielä sitä ihmistä, joka sisälläni oli.
En ole myöskään koskaan ymmärtänyt mikä raskaudessa on niin ihanaa, että siitä hehkutetaan jatkuvasti.
Lapsiani olen silti rakastanut ehdoitta.
Löytäisitkö jonkun ammatti-ihmisen, jolle voisit kuvitella kertovasi ajatuksiasi? Masennus voi todella oireilla noin ja on hyvä, että mietit sitäkin vaihtoehtoa jos olosi on huono.
Onnea Sinulle loppuodotukseen. Yritä olla lataamatta liikaa odotuksia, elä päivä kerrallaan myös vauvan kanssa. Erittäin harvassa ovat ne äidit, jotka eivät lapseensa kiinny, ja heitäkin pystytään auttamaan.
Ei se rakkaus syty kaikille samalla tavalla. Rakkaus lapseen syntyy, kun oppii tuntemaan häntä enemmän. Odota, kun tapaat lapsesi ensi kerran ja näet hänen kasvavan- jo se on ihanaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Töistä burnout, tulin raskaaksi, en tuntenut iloa siitä että saan lapsen vaan siitä että pääsen pois töistä piiiiiitkäksi aikaa. Ja kaiken tämän tajusin vasta silloin kun baby oli n 6kk. Mä olin niin väsynyt, vihainen ja katkera siitä että olin mennyt elämäni pilaamaan lapsella. Tuntu etten rakasta lastani. Vasta nyt tuntuu että rakastan lastani oikeasti. Ja kuluneesta on 1,5v. Vieläkin tuntuu että oli virhe pitää lapsi mutta nyt sen kanssa on jo oppinut elämään, eihän sille enää mitään mahtaiskaan.
Nimim. Vai pitäisiköhän polttaa lapsi maan tasalle?
Vaikka olemme jo voineet siirtyä työasioista muihin asioihin mm. tähän tunteettomuuteen lasta kohtaan, niin en silti ole päässyt puusta pitkään tässä asiassa. Kävin myös psykiatrilla pari kertaa (sairaslomaa hakemassa) ja hänelle puhuin myös. Kumpikaan ammattilainen ei ole ollut sitä mieltä, että tämä olisi näiden tunteiden (ts. niiden puuttumisen) osalta masennusta, muita osin kylläkin lievää. Mutta ehkä tartten jotain pillereitä tullakseni oikeaksi äidiksi? 2 kuukautta aikaa ennen vauvan tuloa oppia ottamaan hänet positiivisesti vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis oli ku ootin ekaa, vasta kun lapsi on nyt vuoden, olen alkanut rakastamaan sitä, ennen sitä lähinnä inhosin, varsinkin sitä ns vauva aikaa, ahdisti ja vauva inhotti ja vihastutti, hain apua muttei se auttanu, kävin puhumassa jne muttei mitään muutosta. Nyt odotan toista ja fiilkset taas samat, vauva inhottaa ja en halua edes puhua siitä. Jos tuttavat kyselee liikkeistä, voinnista, siis vauvan, vaihdan puheenaihetta. Inhottaa kun kaikki hössöttää, vauva vauva vauva, pieni vauva, voi toista, kohte teille tulee vauva. Yöks. Odotan taas aikaa kun se vauva on taas isompi ja voin ehkä rakastua myös häneen, niikuin esikoiseenkin. Jää nähtäväksi. En häpeä tätä, olen puhunut neuvolassakin, heistä normii että jotkut äidit eivät vaan tunne semmoista kiintymystä ja hössötystä ja vauva ajan ihanuutta. Kaikki ollaan yksilöitä, mutta silti varmasti hyviä äitejä!
Käytitkö mitään masennuslääkkeitä vaan odotitko vaan kiltisti, että elämä asettuu uomiinsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Nyt odotan toista ja fiilkset taas samat, vauva inhottaa ja en halua edes puhua siitä. Jos tuttavat kyselee liikkeistä, voinnista, siis vauvan, vaihdan puheenaihetta. Inhottaa kun kaikki hössöttää, vauva vauva vauva, pieni vauva, voi toista, kohte teille tulee vauva. Yöks.
Minkä ihmeen takia tällaset ihmiset yleensäkään hankkii lapsia???
Kuvittelin vain naivisti, että kun mittari näyttää punaista, niin muutun saman tien ruusunpunaisesti ajattelevaksi mammaksi tai edes raskauden edetessä. Näin ei käynytkään. Tiedän, että se ei ole minun vikani, mutta toivoisin silti voivani tehdä asialle jotain. Ei ole mukavaa ajatella (lapsen kannalta), että vauva joutuu syntymään äidille, joka ei piittaa siitä.
Numero 11 kaltaisia ääliöitä ei nyt tarvita tänne laukomaan ajatuksiaan, tämä aihe on varmasti kaikille saman tilanteen kokeneille tarpeeksi raskasta muutenkin. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aluksi oli aika rankkaa, jäin vielä yksinhuoltajaksi, mies petti, hakkasi ja jätti. Onneksi kuitenkin niin. Päivät tuntui matelevan eikä yhteyttä vauvaan saanut mitenkään, vaikka yritin, luovutin monesti ja harkitsin adoptiota kun mitään tunteita ei ollut, paitsi se että tunsin vastuuta ja tiesin että mun täytyy hoitaa ja huolehtii lapsesta, mutta lapsi tuntui vieraalta, kuin olisi ollut kylässä vaan meillä. Kun lapsi sitten oli n 10kk alkoi tunteita tulemaan, ja nyt kun se jo kävelee ja jutusteleekin, tuntuu paljon paremmalta ja olen jopa sanonut että äite rakastaa sua (liekö se ymmärtää ? :D )
Ja sille joka sanoi, että miksi tälläisten pitää edes hankkia lapsia, Sinäkö olet täydellinen? Voinpa sanoa, ettet oot. Koska kukaan meistä ei ole!
En tarkoiitanut sinua ap. Ihmettelin vain, että minkä takia sellainen ihminen, joka tietää jo valmiiksi että lapsi tulee..hmm.. mikähän se sana oli..ällöttämään (?) häntä, alkaa hankkimaan lisää lapsia?
Surullistahan se on, ettei pysty iloitsemaan tulevasta lapsesta.
Tsemppiä ap, toivottavasti kaikki menee hyvin ja opit iloitsemaan tuosta saamastasi elämääkin suuremmasta lahjasta, äitiydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon vain, että tunteet heräisivät mahdollisimman aikaisin, sekä vauvan että itsenikin kannalta. Onneksi meillä on kotona rakastava isä joka odottaa tätä vauvaa innolla.
Vierailija:
6 ja 8: Oliko teistä raskasta hoitaa vauvaa ilman vahvaa tunnesidettä?
Kyllä se taatusti oli sitä. Vauva tuntu rasituksena taakkana ja silti koko ajan tiesi että tää on mun vauva, mun pitää rakastaa ja hoitaa.
Itseasiassa asia rupesi helpottaan silloin kun vauva rupesi osoittaan hellyyttä takaisin. Mutta silloinkin toinen oli vielä niin pieni että oli paljon työtä ja omaa aikaa ei juuri ollut. Mutta hetkittäiset hyvät hetket autto paljon. Onneksi lapsi on reipas ja ei-joka-kaatumisesta-huuda-naama-punaisena-tyyppinen aurinko. Mä en halua ajatella mitä olisi tapahtunut jos vauva olisikin ollut todella vaativa, pienestäkin asiasta karjuva hirviö. Onneksi ei ollut. Suurin apu ja kiitos kuuluu kuitenkin miehelleni jolle purin ja kirosin tuntojani ja joka hoiti lastamme kyselemättä.
Tuleepa todella sekavaa tekstiä mutta mun ajatukset vähän harhailee kun olen lähdössä syömään iltapalaa.. :)
Nyt siis menee hyvin, tunnen jopa tajuttomia rakkaudenpuuskia, tekis mieli rutistaa toista koko ajan..
8vastaa eli mulle tulee kans semmosii puuskii, et ihan hulluna vois halii ja pussata lasta, vähä se hassuna katsoo takaisin, mutta aina nauraa. Että voitoin puolella ollaan. Saapi nähä miten toisen kanssa käy :/
minulle ainakin moni ystävä on kertonut raskausaikana samanlaisista huolistaan. Ja jokainen heistä on kiintynyt vauvaan aivan normaalisti. Hyviä äitejä ovat =)