Lue keskustelun säännöt.
Lapsista, vanhemmista ja psykiatrisesta sairaanhoidosta/lastensuojelusta
05.01.2006 |
Olen varmaan jotenkin asenteellinen jo valmiiksi, mutta mua epäilyttää sellaiset tapaukset, joissa vanhemmat moittivat psykiatrisen sairaanhoidon tai lastensuojelun vainoavan heitä.
Ettei perheessä ole mitään vikaa, mutta silti lapsi halutaan erottaa vanhemmistaan.
Ymmärrän kyllä sen, että usein lapset voivat oireilla niin rajusti, että heidät otetaan osastohoitoonkin, enkä siihen ollut puuttumassa. Hoito oireen mukaan ja niin edelleen.
Mutta se, että vanhemmat olisivat nimenomaisen vainon kohteena tai heidät peräti lavastettaisiin syyllisiksi?
Olen ollut lapseni kanssa paljon erikoissairaanhoidon kanssa tekemisissä ja ymmärrän kyllä, että ammattilaisetkin voivat erehtyä ja tehdä virheitä. Kuitenkin vainoaminen tuntuu järjenvastaiselta, varsinkin jos se kestää vuosia.
Mulle tulee AINA mieleen, että vanhemmat ovat näitä Münchausen-tyyppejä, eli vahingoittavat itse lastaan saadakseen huomiota?
Kommentit (7)
oikeudessa, muut paitsi hätähuostaanotot. Että täällä ei kenelläkään ole aikaa, resursseja tai syytä ruveta ketään vainoamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta se perinmäinen ongelma on tää *salaisuus* Koska kaikki on salaista sisäpiirijuttua niin valvonta ( lue: valvonnan puute) valitettavasti on lapsenkengissä. Enemmän mua huolettaa sosiaalityötekijöiden tekemättä jättämiset kuin tekemiset. Kun resurssit on mitä on ei valitettavasti voida tehdä työtä sillä ammattitaidolla mitä työntekijät haluaisivat. Hyvin harva valitettavasti halua myöntää virheensä, vaan mielummin peittelee niitä: se kuuluu ihmisluontoon myös sosiaalialalla. Kaikilla aloilla tehdään virheitä ja virhetulkintoja, jotenkin pitäisi pystyä myöntämään ne joskus tekemänsä virheet ja yrittää korjata niitä eikä peitellä niitä.
Minusta olisi myös suotavaa että vaikeitten tapausten kanssa työtä tekevät siirrettäisiin välillä myös työskentelemään ns. normaaleitten perheiden kanssa. Se ei ole asiakkaille eikä työntekijöille hyväksi että ne loppuunpalavat. Ja se myös vääristää työntekijöiden kuvaa lapsiperheistä tai lapsista, jos ainoat tapaukset joita hoidat ovat äärimmäisiä ongelmia.
Mihin olen pettynyt on monen sosiaalialan työntekijän yleinen asenne sukulaissijoituksiin. Niitä pääsääntöisesti vastustetaan Suomessa. Ja ei haluta tuhlata vähiä resursseja asian tutkimiseen kyseisen lapsenkannalta. Itse sanoisin että isovanhemmat, tädit ja sedät ovat todellinen vaihtoehto.
Esim Ruotsissa asiaa on tutkittu ja sukulaisiin sijoitetut lapset voivat vähintään yhtä hyvin kuin tuntemattomiinkin perheisiin sijoitetut. Usein paremminkin.
Olen pohtinut asiaa aiemminkin, koska vierailen vähintään lukemassa melkein kaikkia suomenkielisiä erityislasten palstoja.
tullut parin perheen kokemukset jostain psykiatrisesta yksiköstä. Niistä saa sellaisen käsityksen, että perheitä vainotaan ja lapsista halutaan tehdä sairaita, vaikka he eivät sitä olekaan.
täällä(mitä en tiedä onko tapahtunut)eli että joku ilmoittaa perättömän jutun jostain ja sit sosiaalivirastosta tullaan tämän perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sosiaalipuolen työntekijät ovat aivan liian lepsuja ja arkoja puuttumaan erittäinkin vakaviin perhetilanteisiin ja kyseisen kunnan taloudellinen tilanne vaikuttaa tähän myös huomattavasti. Surullista, että vakavasti oireilevat ja kärsivät lapset joutuvat asumaan vahingollisessa perheympäristössä, josta heitä ei sijoiteta muualle. Siksipä niin pitkiä hoitoja monesti osastoilla turvassa. Psyykkinen tilanne saattaa olla huomattavasti tulohetkeä paremmassa tilanteessa, mutta lasta/nuorta ei kotiuteta, koska turvallista sijoituspaikkaa ei ole. On vain yleinen maallikoiden myytti, että lapsia sijoitettaisiin maassamme paljon ja turhaan ja vanhemmat olisivat aina väärinymmärrettyjä ja vainottuja.
komppaan kymppiä. Valitettavasti varsinkin hoidossa olevien pienten lasten perheet ovat usein tosi heikossa hapessa... siis TOSI karuissa tilanteissa lapset Suomessa joutuvat asumaan.