Riippuvainen isovanhemmista, vaikka ei haluttaisi, kohtalotovereita?

Voihan suuri huokaus. Olen NIIN kyllästynyt siihen, että kun ottaa isovanhemmilta apua vastaan, niin he alkavat pompottaa kuin superpalloa. Todella väsyttävää.



Ongelmana se, ettei arki oikein pyöri, jos ei vastaanota sitä apua. Ja olenhan minä varsin kiitollinen siitä. On ihanaa, että lapsella on välittävät isovanhemmat.



Mutta olen NIIN väsynyt siihen, että kolikon kääntöpuolena on jatkuva puuttuminen elämääni, olemiseeni, tapaani ajatella jne. Isoäidin mielestä olen itsekäs, kiittämätön, huono äiti. Laiska. Hän on aina ensimmäisenä uskomassa minusta jotain pahaa. Yleisimpiä kommentteja on " sinulla on hullun elkeet" , jos joskus suutun siitä, että joudun kuuntelemaan jatkuvaa arvostelua.



Koko viime syksyn opiskelin ihan hullun lailla, jotta saisin opintoni päätökseen. Valvoin monet yöt lapsen kanssa, mutta silti painoin päivällä niin paljon kuin jaksoin. En aina jaksanut sitten ottaa vastaan isoäidin huutoja ja räjähdin. Hänen mielestään se on osoitus siitä, että olen kiittämätön paskiainen. Hän itse jaksoi nuorena kaiken ja oli aina hyvällä tuulella. Jos hän joskus suuttuikin, se johtui siitä, että muut olivat itsekkäitä.



Ilman apua en saisi opiskelujani loppuun. Lapsen päiväkoti on huonosti auki ja lapsi on niin usein sairas, että häntä joutuu hoitamaan usein enemmän kotona kuin päivähoidossa. Koulussa on todella paljon etätöitä, joita ei ehdi millään tekemään, jos ei käytä niihin iltoja ja viikonloppuja. Aiemmin olen tullut toimeen vähemmällä avulla, mutta en ole saanut suoritettua kovin paljoa. Nyt luen viimeistä vuotta (opinto-oikeus on päättymässä), joten täytyy rutistaa loppua kohden. Siksi siis olen riippuvainen avusta.



Mutta se on niin pirun tylsää :/