Onko teillä koskaan oloa, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli?

Kymppi jatkaa... tuo mitä ysi sanoi niin on varmaan totta. Kun on kaikki noin yleensä ottaen hyvin, niin ei voi oikein odottaa, etyä jotain positiivista tulee tapahtuun. Ja eihän sitä halua odottaa, että sairastuu, talo palaa tai jotain muuta ikävää tapahtuu.

11jatkaa tilitystä, kuvittelin että lapselle voisin järjestää hyvät harraste mahdollisuudet ja ehkä ammattia moottori urheilusta tai ilmailusta? Jos sitä kiinnostaa, mutta milä siitä tulee jos ollaan kituuttamassa jossain kaupungin vuokraslummissa.

Kolmenkympin riisi

Sanoisin tuolle kolmelletoista, että mistä sinä tiedät kuinka paljon kukin on tehnyt työtä tai panostanut johonkin? Minä en ainakaan ole saanut mitään ilmaiseksi vaan kaikki on omalla työllä ja uhrauksilla hankittu ja sitten se tyhjyys voikin iskeä, kun huomaa, että oliko niissä uhrauksissa ja panostuksissa oikeesti mitään järkeä, kun tulos on tässä.

Minulla oli hetkellisesti samaa tunnetta kolmekymmentä täytettyäni. Nyt mittarissa kohta 34v. ja lapset jo sen verran isompia, että heidän kanssaan voi tehdä ihan eri lailla kaikkea kuin mitä silloin kun olivat pieniä. Nyt nautitaan eniten matkustelusta ja harrastuksista yhdessä lasten kanssa. Hyvinvointiin panostaminen tuo myös iloa elämään, kun on kotiäitivuosien jälkeen aikaa panostaa niin sisäisiin kuin ulkoisiin asioihin. Hemmottelua, hyvää luomuruokaa ja superfoodeja, matkailua. Lomia suunnittelemalla jaksaa painaa arkea kun tietää pääsevänsä taas jonnekin ihanaan paikkaan kunhan loma koittaa. :)

Joo, tässä 29v iässä tuntuu siltä. Ensin nuorena aikuisena vuosien masennus. Takana kaksi koulutusta joilla ei näytä töitä saavan eli työttömänä vaikea suunnitella tulevaisuutta. Seurustelusuhteita tasan nolla kappaletta, eikä mitään muitakaan säätöjä ole koskaan ollut. Kolmet treffit tähän ikään mennessä, elikäs naisten silmissä ilmaa.

Ei edes tarvinnut lukea alkua pidemmälle. Voi kuule, niin tutulta kuulostaa. Onks tää sitä kuuluisaa kolmenkympinkriisiä. Vai ihan vaan normaalia kriiseilyä.

t: 27 v. kaks lasta, mies, työ

(taitaapi olla meillä asiat liian hyvin kun on aikaa miettiä joutavuuksia. Sitä kun muistuttaa itselleen säännöllisin väliajoin, että koska tahansa voi tapahtua jotain kamalaa niin haihtuu moiset hölynpölyt mielestä.) Yritetään nauttia ja arvostaa sitä kaikkea hyvää mitä meillä on.

Vaikka ihmisiähän tässä ollaan ja kaikenlaiset ajatukset on ihan hyvä sallia itselleen. Kunhan ei jää niissä liiaksi vellomaan. Hyvää kevättä! :)

Uppp

Toivottavasti tämä alkaa olla tässä. Vielä se viimeinen eräpäivä ja krematorio hoitaa kuoren kummitukseksi. Orpolle , Purralle sekä kirjanoppinelle nilkeille kummittelen niin pajon kuin työvuoroja riittää. Kummituksia nuo fasistit tuskin ovat työttömiksi kummittelunhakijoiksi saaneet.

Jossain määrin tunnistan tuon tunteen. Minulla oli pitkä ja hyvä nuoruus ja sain lapset vasta liki kolmikymppisenä. Muistan niihin aikoihin usein katselleeni meidän oman talon kaunista pihaa ja leikkiviä lapsia ja ajatelleeni, että tämä on paratiisi, olin todella onnellinen ja silti jotenkin alakuloinen, koska se unelma oli täyttynyt. Oli tosiaan sekin tunne, että tässäkö tämä nyt oli. 

Sitten lähdin rakentamaan itselleni työuraa, jota kesti noin toiset kolmekymmetä vuotta kunnes työpaikka kaatui viime syksynä ja jäin kuusikymppisenä työttömäksi. Ei ole mitään toiveita että uutta työtä löytyisi, joten työuran suhteen on nyt se sama tunne, että tämä oli tässä. 

Odotan kuitenkin, että elämä tästä jatkuu ja voi alkaa vielä kolmas hyvä jakso elämässä. Kun työt eivät enää kahlitse, olisi vihdoin aikaa matkustella ja nähdä enemmän maailmaa, voisi myös käyttää enemmän aikaa omaan hyvinvointiin ja tehdä jotain sille pihallekin, josta on kehittynyt vuosikymmenten aikana aikamoinen villiintynyt paratiisi. Olen vielä uuden edessä. 

Älä huoli kyllä se tunne ohi menee ja myöhemmin arvostat enemmän sitä tasaisuutta ja yllätyksettömyyttä. Sanoisin että sinulla on juurikin se kolmenkympin kriisi. Sitä iloa elämään tulee vanhempana juurikin niistä pienistä asioista ja kyllä, elämässä on paljonkin odotettavaa kunhan vaan elää. Vaikka uusi rakkaus kavereillasi nyt päässä poltteleekin, niin ajan kuluessa he ihmettelevät sitten tätä samaa asiaa. Ne perhoset kun menettävät merkityksensä jos niitä jatkuvasti siellä vatsassa pyörii.

Tuo on normaalia pohdintaa joka kuuluu ihmisyyteen. Mielessään  saattaa odottaa jotain suurta tapahtuvaksi, ehkä jotain sellaista mitä ei osaa edes tarkkaan määritellä.  Vuodet kiitävät, jonain päivänä havahtuu: tässäkö se nyt oli?  Mitään mullistavaa ei koskaan tapahtunutkaan, vaan tavallista elämää ilonpilkahduksineen ja vastoinkäymisineen.  Ns. pieni elämä voikin  olla se joka lopulta tuo ihmiselle onnen.