Hei kaikki 25-28-vuotiaat. Mitä teille ja elämäänne kuuluu?

Vielä ehdin... olen 28-vuotias vielä muutaman päivän :)



Naimisissa, yksi lapsi, toinen syntyy parin kuukauden päästä. Yksi loppututkinto on, mutta valitettavasti ei vakituista työpaikkaa. Vuokralla asutaan tällä hetkellä, koska ei ole varmuutta siitä, minne päin (Suomea) halutaan asettua. Omakotitalo sitten ehkä joskus tai sitten ei.



Eipä tässä tilanteessa paljoa valittamista ole. Uraa ajattelin luoda sitten kun lapset ovat hiukan isompia. Miehellä on vakituinen työpaikka, joten se vähän tuo turvallisuutta elämään (tai mikä nykyään sitten on varmaa). Kohtalaisen tyytyväinen olen elämääni.



Hyvät jatkot :)

naimisissa kohta 7 vuotta ja yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta.

Lapsia on yksi 6-vuotias ja toinen tuloillaan.

Olin viitisen vuotta työelämässä ja viime syksynä sitten otin loparit ja lähdin opiskelemaan alaa,joka on täysin eri,kuin se jossa työskentelin.

Nyt opinnot äippäloman verran muhimassa ja sitten jatketaan tien raivaamista kohti toiveammattia=)



Mies on hyvässä työpaikassa ja suhteemme on voinut loistavasti koko yhdessä olo aikamme.

Asumme tällä hetkellä vielä vuokralla,mutta perin ison omakotitalon ja nyt sinne muutto odottaa vain testamenttillisten asioiden täyttymistä.

Autokin on kyllä pihassa,mutta se on kottero mikä kottero,eteenpäin sillä pääsee ja sillä on reissattu lappi,Norja ja Ruotsi ristiin rastiin,eli ei se ihan paska voi olla;)



Olen vallan tyytyväinen elämääni ja elämäntilanteeseeni.Päivääkään en pois vaihtaisi!!

Kaikenmoista on tullut elämässä sählättyä ja mokailtua. Kukapa meistä täydellinen olisi?

Nykyään olen 1v9kk pojan yksinhuoltaja. Olen seurustellut reilun vuoden upean miehen kanssa, ja hiljalleen alamme suunnitella yhteenmuuttoa. Miehellä ei ole lapsia, enkä minäkään halua enempää (kun en halunnut lapsia alunperinkään...).

Pääsen tänä keväänä ylioppilaaksi pitkän ja kivisen tien jälkeen. Pyrin opiskelemaan unelma-ammattiani joko Helsingin tai Tampereen yliopistoon.

Tällä hetkellä elämä näyttää valoisalta. Ehkä nyt on minun vuoroni onnistua :)

eronnut nainen, 2 lasta. Työelämän aloitan ensi kuussa. Valmistuin kesällä. Nyt vain vähän aikaa töitä ja sitten toivottavasti edemmäksi opiskelua, akateemiseksi saakka. Olen muita ikäisiäni " jäljessä" kun tuli asuttua ulkomailla parisen vuotta. Ei autoa, eikä edes ajokorttia. Vihreät arvot jyllää.

olen 28 vuotias ja avioliitossa sekä 2 lasta. Melkein kokonaan remontoidussa omakotitalossa asustellaan, kaksi autoa, vene ja asuntovaunukin pihassa tilaa viemässä.

Ihan tavallisia työntekijöitä ollaan miehen kanssa molemmat ja kaikki " lelut" on hankittu pitkällä aikavälillä ja ovat olleet käytettyjä sekä kohtuuhintaisia.



Haaveita täytyy aina olla, mutta voisi sanoa että melko tyytyväinen olen elämäntilanteeseeni:)

Olen 25-vuotias, naimisissa ja kolmen lapsen(tyttö 3v+ ja tyttö sekä poika 10kk) kotiäiti. Opiskelut odottaa sitten kun kaksoset sen 3 vuotta täyttävät, siihen saakka olen lasten kanssa kotona. Asumme omistusasunnossa ja miehellä hyvä, vakituinen työpaikka. Mulle suurin unelma on aina ollut perhe ja se siis on ihanasti toteutunut.. =)

olen saanut ihanan perheen ja oman talon, koiran ja farmariauton=)

Ainut mikä puuttuu on ammatti-identiteetti ja se on alkanut tosissaan vaivata minua viime aikoina. Minulla on ammatti, mutta en ole ehtinyt oman alani töitä tekemään, valmistumisestani saakka olen ollut äitiys- ja hoitovapailla (2 lasta). Nyt tuntuu etten sen takia tunne itseäni oikeasti aikuiseksi kun en ole ollut " oikeissa töissä" ... kuopus täyttää jo kaksi ja jonkinlainen käännekohta on kohta edessä. Olen vielä kotona, mutta mieli on jo jossain maailmalla...

Minä olen siis avoliitossa ja yksivuotiaan taaperon umpionnellinen äiti. Nuorena haaveilin ehjästä kodista, rakastavasta puolisosta, rauhallisesta ja riidattomasta elämästä sekä sellaisesta hyvästä, seesteisestä olosta.



Elin pitkään todella ikävissä olosuhteissa. Ensin riikinäisessä kodissa, jossa riideltiin ja harjoitettiin henkistä väkivaltaa. Sen jälkeen ihmissuhteessa, jossa oli paha olla.

Nyt, vuosien jälkeen, tunnen saavuttaneeni nuo KAIKKI haaveeni! Oma koti, jossa on hyvä olla, pieni lapsi, jota ehdin toivoa useita vuosia. Ja ihana, huumorintajuinen ja hellä mies, jonka kanssa tuntuu todella hyvälle olla.

Minulla on myös hyvä työ ja ystäviä, joten en uskalla enempää edes toivoa.



Haaveitakin vielä kuitenkin on... Mutta sellaisia, että jos ne eivät toeudu, olen kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Haaveilen toisesta lapsesta ja ulkomaanmatkoista.



Toivon, että kaikki täällä tulisivat joskus näin onnellisiksi!



Äiti ja poika 01/05 sekä iskä

Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä reilu kahdeksan vuotta ja välillä ottaa tosi koville. En edes ymmärrä miten ihmiset ovat näin tyytyväisiä elämäänsä kun viesteissä lukee.



Se johtunee kai siitä, että tällä hetkellä olen aika masentunut, enkä ole tyytyväinen omaan elämääni. Kaikkein eniten minua tässä ketjussa rupesi ajatteluttamaan se, ettei minulla ole pitkään aikaan ollut enää mitään haaveita. Haaveena on ehkä se, että huomenna olisi pikkusen parempi päivä kun tänään.



Toivoa tuo nämä teidän kirjoitukset :o) Taidan lähteä tästä haaveilemaan...

Olen ollut naimisissa elämäni miehen kanssa nyt kolme vuotta ja parisuhde senkun paranee vuosi vuodelta. Tapasimme aikoinaan mieheni kotimaassa, jonne olin lukion jälkeen muuttanut - nyt asumme ns. kolmannessa maassa. Toivomme kovasti elämäämme lasta.



Elämä on mennyt erilailla, kun ehkä luulin. Toisaalta, ei minulla koskaan ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa. Mutu-tuntumalla on menty suurimmaksi osaksi. Nuoruuden unelmani olivat jotenkin ailahtelevia ja määrittelemättömiä. Olin kyyninen nuori ja vaikka lapsuus olikin ollut onnellinen, en oikein uskaltanut odottaa suuria. Esim. en uskonut kestävään rakkauteen. Tältä osin siis elämä on tuhatkertaisesti ylittänyt odotukset. Minusta tulee vuosi vuoden jälkeen vähemmän kyyninen, enemmän aito ja uskaltavainen.



Urastakaan en koskaan osannut haaveilla, koska minulla ei koskaan ole ollut mitään yhtä tiettyä juttua, josta olisin ollut tosi kiinnostunut. Menin yliopistoon, koska en muutakaan keksinyt, mutta nautinkin opinnoista tosi paljon. Tosin uraa en ole sen kummemmin ruvennut luomaan. Olen tehnyt vähän sitä ja tätä ja edelleenkin ailahtelen yhdestä alasta ja hommasta toiseen. Ehkä joskus vielä asetun johonkin puuhaan. Aiemmin stressasin siitä, etten tiennyt, mikä minusta tulee isona, mutta ainakin tällä hetkellä otan asian ihan rennosti, ja katson, mitä elämä tuokaan tullessaan. Tällä hetkellä en saa ajateltua uraa vauvahaaveiltani...



Onnettomuutta ja odottamattomia hankaluuksia on tietenkin ollut matkan varrella, niinkuin kaikilla, mutta suoraan sanoen minusta tuntuu siltä, että on totta, että " elämä on helppoo, kun on joku josta pitää kii" . Positiivisin mielin porskutan eteenpäin. Olen aika innoissani jopa siitä, että " vanhenen" . Ei tarvitse enää leikkiäkään olevansa niin kovin nuori ja muodikas ja trendikäs - moinen ei ole koskaan jaksanut innostaa.

olen vm -79 ja asun p-karjalassa (alunperin kotoisin itä-hämeestä). vuodesta -02 olen ollut naimisissa, perheeseen kuuluu 00 ja 04 syntyneet lapset sekä kaksi koiraa. asumme maalla omakotitalossa, mieheni käy lähikaupungissa vuorotyössä, itse teen keikkatöitä, lapset kotona toistaiseksi.

ainoa toiveeni on tällä hetkellä että saisin juuri hakemani työpaikan, ja sitten lapsille hyvän hoitopaikan. muuten kaikki meillä on oikein mallikkaasti ja olen onnellinen! =)

Lapsen (tai oikeastaan lasten) lisäksi on paljon muitakin haaveita. Haaveilemme omasta kodista maaseudulla, jossa voimme pitää eläimiä. Jokin vanha mökki olisi ihana, taikka pikkuinen maalaistalo. Haaveilemme matkustelusta muuallekin, kuin kummankin kotimaihin. Tahdomme patikoimaan New Zealandiin. Toistaiseksi olemme köyhiä kuin kirkonrotat ja asumme minikaksiossa kirppikseltä ostettujen huonekalun keskellä. Meillä ei todellakaan ole autoa eikä varmaan tule olemaan varaa autoon aika pitkään aikaan. Mutta olemme näinkin niin onnellisia, että hupsuksi meinaa tulla.

Aviossa ja kaksi lasta. Elämä on kaikin puolin mallillaan, parisuhde voi hyvin ja lapset ovat ihania. Sekä miehelläni että minulla on ammatit ja kohtuullisen hyvät työpaikat, itse olen nyt hoitovapaalla.

Asumme kerrostalossa, haaveena omakotitalo.

Olen 27-vuotias onnellinen vaimo ja 2 kk ikäisen vauvan äiti. Miehen kanssa on pidetty yhtä kohta kuusi vuotta, joista naimisissa neljä. Vauva on hartaasti toivottu ja yritystä kestikin yli kaksi vuotta.



Mies on hyvässä työpaikassa, itsellä opinnot lopputyötä vaille valmiit ja jalka ovenraossa työelämäänkin. Aikamoista ruuhkaa lähinnä työelämän taholta on varmaan lähivuosina tulossa ja vielä toivomme lisääkin lapsia. Onneksi nyt saan viettää aikaa vauvan kanssa.



Auto ja omistusasunto ovat vielä hankkimatta; eikä meidän vuokrakaksiossa ole edes sohvaa ;)

Olen 25-vuotias mies.



Plussat:



Avoliitossa unelmieni naisen kanssa. Seikkailut ja vaihto-opinnot häämöttävät takana. Takana DI-tutkinto ja tohtoriopinnot hyvällä mallilla. Asumiskysymys ratkaisematta, asutaan toistaiseksi vuokralla. Raha-asiat kokonaisuudessaan ok-mallilla: velkaa ei ole kummallakaan, säästöjä jonkin verran, takana tarvittaessa varakas perhe kontakteineen.



Tällä hetkellä elämän painopiste on saada väitöskirja mahdollisimman nopeaa ulos ja alkaa tekemään tiliä teollisuudessa. Olen alalla, jolla on hyvä työllisyystilanne.



Miinukset:



Työ syö aikaa. Avopuoliso akateeminen, muttei kovapalkkaiselta alalta.



Yhteenveto:



Kyllä tässä on kovasti puuhaa edessä, mutta ehkäpä siinä kolmen kympin hujakoilla saavutetaan säädyllinen elintaso. Sitten vaan lapsia pukkaamaan.

Siis toisaalta eläm elämäni onnellisinta aikaa... Vauvaiässä oleva ihana lapsi, mutta kaikki muu onkin sitten päin helvettiä. Avopuolison kanssa ei tulla enää yhtään toimeen, ollaan ajauduttu paikkakunnalle josta en tunne oikeasti yhtään ketänn eikä oikein mahdollisuutta tutustuakaan missään, en muista kaikkea mistä haaveilin nuorempana, äidiksi olen aina halunnut tulla joten se ainakin on toteutunut tosin jotenkin ihan väärään väliin ja nyt on alkanut tuntua että väärän ihmisen kanssa, matkustellutkin olen ja ehtinyt elää "villisti" ennen lasta, nyt haaveilen vain paremmista ajoista, mutta tunnen olevani umpikujassa. Päivä kerrallaan. Omia polkujani oon tallannut, siihen olen tyytyväinen.

Naimisissa neljättä vuotta kolmatta vuotta, yleensä ihan onnellisesti. Esikoinen 1,5v, toista odotellaan syntyväksi kesän lopulla. Tällä hetkellä olen kotona, ja aikomus olla vielä sen aikaa, kun nuorempi on parivuotias. Asuntolainaa maksetaan Vantaalla, ja rahasta on välillä tiukkaa. Mutta ollaan päätetty, että köyhäillään nyt pari vuotta ja nautitaan lapsista :) Opiskelut sain päätökseen viime vuonna, kamalan tuskan takana oli koko homma, koska ala ei enää yhtään tunnu omalta. Sitä on olisi vielä lukiossa uskonut, etten vieläkään tietäisi, mikä musta tulee.. Ihan normaalia elämää, välillä jossittelen päätöksiäni, mutta näillä mennään. Esikoisen vauvavuosi oli parisuhteelle melkoinen koettelemus, oli synnytyksen jälkeistä masennusta jne. Mutta suhtaudun positiivisesti tulevaisuuteen :) Nuoriahan tässä vielä ollaan, ties mitä kaikkea jännää elämä tuo vielä tullessaan!